Pidän ahvenista

Madonnakin sai Suomessa käydessään ahvenia syötäväkseen. Tarina ei kerro pitikö hän niistä, yhtä kaikki, herkkua ovat. Olen lapsena tottunut syömään kalakeiton kirkkaaseen liemeen tehtynä. Meillä keitto tehtiin aina pyyntipäivänä ja yleensä se tehtiin ahvenista. Siika- ja matikkakeitto toki poikkeuksena, mutta niitä tehtiin harvoin. Muistan, kun melko isona olin kaverilla kylässä ja kutsuivat ruokapöytään. Sanoivat, että ahvenkeittoa... Se oli maitoliemessä. Olin kotona ihmetellyt suureen ääneen, että miksiköhän ne ei ole opetelleet tekemään kunnon kalakeittoa. Kalatkin olivat nimittäin ilman päitä ja nahkoja siinä keitossa. Eihän siinä maistunut muu kuin maito ja tilli, ei sitä kalan makua lainkaan, johon olin tottunut.

Aikojen myötä olen toki oppinut tekemään kaloista vaikka mitä. Mummo vainaakin sanoi, että ei se ole emäntä eikä mikään, joka ei tee silakasta kahtasataa eri versiota. Silti mikään ei maistu paremmalta kuin kunnon valurautapannulla voissa paistettu, tuore ahven. Se on minulle jokin lapsuuden makumuisto, josta en halua edes luopua. Tuoreet ahvenet vaan tuntuvat olevan kiven alla.

Masut yrttejä pullollaan!

Pidän ravun pyrstöistä

Kyllä minä ravuistakin pidän, kerran vuodessa, mutta pyrstöt ovat miltei pakkomielle. Nykyisin niitä onneksi saa miltei mistä vaan. Herkullista ja helppoa pikaruokaa. Tuota kymmenjalkaista äyriäistä tunnetaan kuutisensataa lajia, enkä tiedä onko niillä kaikilla kiitinikuorensa alla yhtä herkullinen pyrstölihas, mutta jokiravunpyrstökin riittää minulle. Niitä saa mm. pakastettuna siten, että varsinainen pyrstökuori on jätetty niihin kiinni. Muistan, kun aikanaan harjoittelin pienillä katkaravuilla ja yritin imaista pyrstölihaa kuoresta. Silloin en uskonut, että koskaan pidän tuosta herkusta, sillä minua puistatti se rouske, joka tuli hampailla kuoreen osuessa. Isäntä naureskeli ja pyöritteli päätään. Vaan sitten, kun makuun pääsin niitä meneekin pussillinen helposti. Puoli rasiallista jokiravunpyrstöjä uppoaa vaikka aamiaismunakkaaseen. Sillä kyllä jaksaakin pitkälle iltapäivään.

Katkarapuja olen varmaan syönyt aina. Ne olivat olevinaan herkkua, kunnes siis maistoin jotakin niin paljon parempaa. Enään en "surviaisen toukkia" juurikaan käytä, sillä pyrstöjäkin on. Siskolla kesti varmaan viisi vuotta, että koski edes katkarapuihin. Huvittavaa, sisko ei edes avannut mun jääkaappia joskus aikanaan, kun tiesi siellä olevan homejuustoa. Kolmas mitä kammosi olivat sienet. Nyt sillekin uppoaa kaikki. Sai eka työkseen paikan ravintolasta ja kaikkia annoksia piti maistaa. Siellä ei voinut kitistä kuin pikkulapsi, että en määää. Maistettuaan totesi usein, että turhaa pelkoa. Mikähän siinäkin on, että usein meillä on vankin mielipide asiasta, josta emme tiedä mitään. Ennakkoluuloja, niitähän meillä on kaikilla. Lapsena meillä oli kotona linja, että maistaa pitää, pakko ei ole tykätä. Ei ollut paha oppi elämää varten lainkaan.

Pyrstöpastaa

Pidän kaapriksista

Kapparis pensaan avautumattomat kukkanuput, suolaliemessä. Oliivin kokoisia, yleensä suolaliemessä. Pirtsakka lisä moneen ruokaan ja salaattiin. En muista milloin olen maistanut kaapriksia ensimmäisen kerran, mutta onko sillä väliä, pidän niiden sitrusmaisesta mausta. Hämmästykseni oli suuri, kun joskus aikanaan tajusin, että varrelliset kaaprikset tosiaankin ovat kukkanuppuja. Olen nähnyt kotikokissa ohjeen, jossa vastaavaa on tehty krassin siemenistä, eli niitä on säilötty mausteiseen suolaliemeen. En osaa mausta sanoa mitään. Kaprispensasta kasvaa välimeren maissa ja varsinkin etelä Ranskassa sitä viljellään paljon. Kukkien ei anneta kukkia vaan ne poimitaan pippurin kokoisina, jolloin niiden maku on parhaimmillaan. Ne säilötään pääasiassa suolaliemeen, mutta olen maistanut etikkaiseen suolaveteen säilöttyjäkin. Maku on ihanan pirtsakka. Korsitelun lisäksi ne ovat mm. wieninleikkeen sekä lindströmin pihvin olennainen mauste, sillin seuralainen. Kalaruokiin ja äyriäisten seuraksi se passaakin varsin hyvin.

Ihana kesäherkku on sekoittaa valkosipulia oliiviöljyyn, valuttaa sitä laakealle astialle grillattujen paprikoiden päälle, pilkkoa sekaan hyvälaatuista anjovista sekä ripotella kaapriksia. Mausteeksi hiukan rouhittua mustapippuria ja halutessa ohuita parmesanlastuja. Sopii vaikka grillimakkaralle.

Pidän poron lihasta

Puolitoista vuotta sitten työkaverini kysäisi, että haluatko ostaa poronlihaa suoraan tuottajalta. Hänellä oli vuosien kokemus ja kertoi, että myytävänä on vähintään neljännes, joka on valmiiksi paloiteltu ja pakattu sekä tuodaan Helsinkiin umpijäisenä. Saatavilla sitä on poroerotuksen jälkeen. Kiinnostuin, en ollut sitä ennen suoranaisesti maistanut poroa kuin käristeenä, valmistamisesta puhumattakaan. Tilasin takavartin ja sain kymmenen kiloa jäistä lihaa vakuumisti pakattuna. Olin hiukan selaillut paliskuntien sivuja ja löytänyt toinen toistaan herkullisempia ohjeita. Siispä kokkailemaan.

Ensimmäinen kokkauksemme oli toissa jouluna uuniluut. Sekaan juureslohkoja, sipulia ja mausteeksi suolaa sekä kokonaisia maustepippureita. Muutama tunti uunissa ja voi taivas, mikä herkku. Kesällä teimme muurikalla paistista kasvisvokkityyppistä, eli sipulia, porkkanaa, valko- ja kukkakaalia, mausteena suolaa ja pippuria, nesteeksi kuviaa sherryä. Herrrrkullista. Tuossa vaiheessa olin ja hurahtanut makuun ja päätynyt siihen, ettei poron ominaismakua kannata peittää vahvoilla mausteilla. Lapaa keitin muutaman tunnin ja laitoin luuttomat lihat rosmariinikastikkeeseen, ne sopivat upeasti yhteen. Onkohan naamakirjassa poronlihan fanklubia, voisin liittyä. Ei vaan, totta puhuen, poron liha on tullut meidän ruokapöytäämme jäädäkseen. Sitä ei saksanhirvi korvaa mitään kautta. Maku ratkaisee.

Öljyä, punaviiniä, valkosipulia ja pippuria, vuorokausi ja paisti uuniin!

Pidän lihapullista

Äidin tai mummon lihapullat, monen mittakeppi lihapullille. Noita herkkuja on taatusti yhtäpaljon kuin tekijöitäkin. Lisäksi perintöresepteihin kuitenkin liittyy paljon myös tunteita. Aika kultaa muistot, toki myös käytettävät raaka-aineet ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Raaka-aineilla on suurin merkitys makujen osana. Äitini ei ollut gourmet kokki, hän teki ruokaa, koska sitä piti perheelle tehdä. Se usein myös näkyi lautasella, mutta koskaan emme olleet nälässä. Paitsi, jos emme malttaneet tulla ajoissa ruokapöytään. Isän äidin lihapullat muistan, ne olivat suuria sekä juuri ja juuri pysyivät kasassa. Mehukkaita, mutta eivät suinkaan tasakokoisia, pyöreitä palloja. Sipulit olivat isoina paloina joukossa. Koppujauhot turvetettiin kermassa, mausteena oli sipuli, suola ja maustepippuri, lisäksi hän laittoin usein vehnäjauhoja sitomaan lisää. Silputut keltasipulit kuullotettiin voissa ennen taikinaan lisäämistä. Lihapullat paistettiin voissa. Niitä tarjoiltiin perunamuussin tai makaroonilaatikon kera. Se makaroonilaatikko on toinen, josta vieläkin herahtaa vesi kielelle. Makaroonit olivat pitkiä putkimakarooneja, jotka pätkittiin. Munamaitoa oli paljon. Laatikko oli tiivis, mutta herkullisen mehevä. Ei ole Kööpenhamina kuin silloin ennen, laulaa Junnu Vainio ja näinhän se on.

Minä pidän lihapullista osaksi myös sen tähden, että niiden perusohjetta voi muunnella niin valtavasti. Niihin saa erilaisia makuja ja silti se on helppoa arjen perusruokaa. Laitoin reseptihakuun http://www.kotikokki.net/ lihapullat ja reseptiehdotuksia tuli 327. Lihapullat on siellä varsin haettu yksittäinen resepti, raaka-aineena jaheliha samoin. Kysehän ei taidakaan olla siitä, etteikö ohjetta löydy, vaan kuka tekee. Muistoissa on mielikuva, jota einestoimittajat vielä pönkittävät; äidin tekemät lihapullat. Harva haluaa kilpasille äidin ruokien kanssa, mutta jostakin äiti on aikanaan aloittanut. Monen ensikokeilut eivät vastaa mielikuvia ja vieläkin moni kokee lihapullien valmistuksessa negatiiviseksi puoleksi käryn. Kyllä uunissakin saa herkullisen pinnan, mutta ei mikään kyllä vedä vertoja voissapaistetun maulle. Eli joku tolkku levitteen sekä öljynkin käytölle paistamisessa, terveellisyys koostuu monesta osatekijästä. Mutta, makuasioista ei kannata kiistellä. Parasta jälkipolville jätettävää on mielestäni kannustaa uskallukseen kokeilla ja luoda jotakin omaa. Luoda omia perinteitä.

Fetaa, pähkinää ja persiljaa roppakaupalla!

Pidän juustoisista perunoista

Näin tilaston, jossa kerrottiin suomalaisten syövän 62,5 kiloa perunaa vuodessa. Reilu kilo viikossa. Ohitsemme menevät jopa ruotsalaiset. Kärjessä olivat liettulaiset ja irlantilaiset puolitoistakertaisella määrällä. Sana peruna juontaa juurensa ruotsalaisten jordpäron, maapäärynä, sanasta. Englannin potato, ruotsin potatis kuulemma tulee esikolumbialasten intiaanien sanasta patata, joka tarkoittaa bataattia. Mene ja tiedä. Peruna itsessään on jo raaka-aineena maukas ja monikäyttöinen, mutta jostakin syystä, varsinkin talvisin, pidän siitä erilaisten juustojen kanssa yhdistettynä. Helpoimmillaanhan herkkua tulee, kun viipaloi perunaa ja latoo niitä kerroksittain, väliin hiukan vuohenjuustoa, homejuustoa tai vaikka pitkään kypsytettyä cheddaria. Mausteeksi riittää usein jonkilainen sipuli, pippuri sekä suolaa tarpeen mukaan. Toki muitakin juureksia mahtuu joukkoon. Komeus tunniksi uuniin ja herkku on valmis.

Nuukaksi kasvaneena jemmailen kaikki juustojen kannat rasiaan jääkaappiin. Niitä juuston kantoja minulla on, sillä olen juustojen suurkuluttaja. Usein raastan kaikki kannat yhteen ja hyödynnän sen. Tulee mukavia makucocktaileja. Juustoseuran sivuilta löysin tiedon, että juustoa kulutamme noin kahdeksantoistakiloa vuodessa, kolmesataaviisikymmentä grammaa viikossa. Minulla menee tuon verran pelkästään viikonlopussa. Pikaruokaa; kypsiä perunoita viipaleina kerros, väliin pari siivua manchegoa tai mustaleima emmentaalia, sekaan tupsaus hyvää pippuria, kerros perunaa, hiukan raastetta päälle ja pinnalle savupaprikajauhetta. Muutama minuutti mikrossa ja voilá. Tulee perunalle uusi elämä.

Parmesanperunoita

Pidän nauriista

Turnipsi. Kesti aikoja, kunnes tajusin, että kyseessä on rehunauriin toinen nimi. Nykyisin naurista taitavatkin syödä enemmän eläimet kuin ihmiset. Ainakin joskus sitä on laitettu AIV rehuun, en tiedä nykyisin. Itse kuulun nauriiden fan klubiin. Facebookissa ei taida sellaista olla, tai mistäpä sen tietää. Pitääkin tarkistaa joku päivä. Kolmisen sataa vuotta sitten nauris oli yleisin ruokajuures. Sitten tuli peruna. Onneksi vielä jotkut viljelijät sitä kasvattavat ja sitä on suhteellisen hyvin saatavilla liki vuoden ympäri. Kumpaakohan myydään isojen kaupunkien marketeissa enemmän bataattia vai naurista.

Perinneruokiin se kuuluu varsin luontevasti, mutta muutoin nauris taitaa olla eksoottisempi keskivertotalouden ruokapöydässä kuin tuo bataatti. Sitä ovat syöneet jo antiikin kreikkalaiset. Minä koukutuin siihen jo vuosia sitten. Varsinkin kesäisin se on maukasta ihan sellaisenaan, uunissa haudutettuna tai toki nuotion tuhkassakin haudutettuna kuten entisaikaan kaskinauriit. Se on myös monipuolinen ja maukas lisuke. Maukkaampaa se on mielestäni kuin peruna. Sipulin kanssa kuutioituja nauriksia paistetaan hetki voissa, heitetään hiukan nestettä päälle haudutellaan vartin verran, maustetaan ja lisätään vaikkapa turkkilaista jugurtti. Toki kermakin käy, jos vain linjat kestävät. Haudutellaan kypsäksi ja herkku on valmis. Milloinkahan naurisruokia tai valmiiksi pilkottuja nauriita saa pakasteena. Vaikken sitä halua, toisaalta toivon sitä. Sehän todistaisi, että tuotetta käyttävät suuret massat. Kaksiteräinen miekka.

Nautiskellaan naurista!

Pidän sienirisotosta

Italialaiset syövät herkullista risottoa. Se ei, pahus, ole irtonaista, kuten pitkä ja pätkä joskus riisistä meille mainostivat. Se on valuvaa, puuromaista, mutta riisi erottuu ja perusmakuun kuuluvat valkoviini, voi ja juusto. Italiassa pääasiassa tuo ihana parmesan, mutta muutkin käyvät. Eihän siihen tarvitse kuin tryffeliä hiukan, he sanovat. Onneksi meillä suomessa on metsät pullollaan sieniä, toinen toistaan herkullisempia. Me jopa saamme poimia niitä vapaasti. Pitäisiköhän sienenpoiminta Suomessakin tehdä luvanvaraiseksi, joskohan sitten ihmiset innostuisivat. Mökkimaastossakin törmää useammin itänaapuriin kuin alueen asukkaisiin. Vai tietääkö kantaväestö paremmat sienipiilot, kuin minä, tiedä häntä. En ole mikään riisin ystävä ylipäätään, mutta miltei mistä tahansa kotimaisista sienistä tehty risotto on ylikylän herkku.

Viime syksynä saimme Porvoosta poikkeuksellisen paljon suppiksia ja olen niitä myös kuivannut. Olen jauhanut kuivattuja purkkiin ja siinä on kyllä paras liemimauste miltei kaikkeen. Eilen mietimme tämänpäiväistä menua ja päädyimme sieniin. Vaihteeksi söimme suppilovahveroista tehtyä risottoa. Risotto tehdään ja haudutellaan normaalisti, hiukan kuivattua sienijauhetta mukaan hautumaan, juustona käytin pitkään kypsytettyä manchegoa, sen rasvaisuus sopii mielestäni sienille paremmin. Lopuksi freesasin voissa hiukan sulaneet ja karkeasti jäisenä pilkotut suppikset sekaan. Siihen ei ole mitään lisäämistä, no vähän mustapippuria :D

Ensi syksynä lisää sieniä säilöön!

Pidän kreikkalaistyylisestä ruuasta

Niin paljon kuin pidänkin ihan supisuomalaisesta ruuasta, pidän myös toki muiden kulttuurien mauista. Kreikka oli ensimmäinen pitkä ulkomaanmatkakohteeni. Uteliaana maistelin kaikkea tarjontaa ja pidin kyllä kaikista mauista liki poikkeuksetta. Vielä silloin olivat menut kuvattomia, mutta keittiöön sai mennä katsomaan. Sinne suorastaan nyittiin mukaan ja ylpeänä esiteltiin porisevia patoja. Ouzoakin maistoin silloin eka kerran ja kreikkalaisittain se kaadettiin jäiden päälle. Siitä se hiljallen sulatteli jäitä ja tuo harmaa aniksenmakuinen juoma oli raikasta.

Pidimme kesällä kreikkalaisen illan ja tein moussakkaa. Mies maistoi elämänsä ensimmäisen kerran tuota munakoisovuokaa ja tykästyi kovasti. Juomana meillä oli ouzoa ja retsinaa. Muistan tuon retsinan ja se oli ainoa, johon taisi jäädä jopa lievä kammo. Pihkan maku ei istunut minun makuhermooni. Monen kymmenen vuoden jälkeen päätin kokeilla onko se niin pahaa, kuin mitä muistin. Ei se niin kammotusta ollut, muttei siitä minun juomaani tule. Löytyy niin paljon hyviä, hapokkaita valkkareita, ettei ole tarvis tuota heidän erikoisuuttaan isommin maistella.

Viinilehtikääryleistä pidän varsin paljon, mutta niitä en tehnyt itse. Purkista löytyy varsin oivan makuisia ja ne solahtivat suihin siinä kaiken muun ohella.

Kaikkiaan kävin nuorena kymmenisen kertaa Kreikassa ja pari asiaa jäi mieleeni. Kerran, vielä alkureissuja, päätin tutustua mustekaloihin. Muistan, kun lautasellani kellotteli pari kymmensenttistä mustekalaa, jotka oli friteerattu kuumassa öljyssä rapeiksi. Paitsi toiselta puolet päästä, siinä se vaaleanpunainen pää ja mollottava silmä tuijotti minuun kuin syyttäen aikomustani syödä hänet ja ystävänsä. Se silmä jäi syömättä. Toisen kerran viereisessä pöydässä istui englantilainen nelihenkine perhe. Äänekkäästi keskustelivat siitä mitä söisivät, tekivät tilauksensa ja alkoivat maistella. Tytär antoi isälleen oliivin ja sanoi, että maista, nämä ovat todella maukkaita. Mies otti oliivin, puraisi, karjaisi ja sylkäisi sen suuressa kaaressa meidän pöytämme yli viereiselle tyhjälle pöydälle. Muu perhe päästi valtavan naurun remakan ja mies pyyteli meiltä nolona anteeksi. Siskoni totesi vain, että ei haittaa ja hyvä tietää, hän ei sitten maistakaan. Sisko söi koko reissun spagettia ja jauhelihakastiketta. Oli vielä siinä kasvun vaiheessa, ettei mitään outoa voinut suuhunsa laittaa.

Mehukasta moussakkaa!

Pidän nopsasta kokkailusta

Pikaruokaa, muttei einestä eikä puhelimella kokattua. Sellaista on muutes moni ruoka loppupelissä. Miksiköhän kokkailua ylipäätään pidetään vaikeana ja aikaavievänä. Useinkin tuntuu, että asiaa ei monikaan mieti ja kiire on tekosyy, jolla itsekin narutan itseäni. No, onhan noita trendejä muutenkin, uusin taitaa olla tuo super food. Niitäkin helpoimmillaan ovat, mustikat, puolukat ja porkkanat. Silti juoksemme tukka putkella ostamaan goji marjoja. Toisaalta puhuvan laatikon tarjonnasta voi päätellä, että ruuan laitto kiinnostaa ihmisiä, jos se siis kokkailuohjelmien määrästä päätellään. Vähän se on kuitenkin kuin nuo jumppaohjelmat, kivahan niitä on katsella, mutta ei siinä istuessa isommin laihdu. Tekemisessä taitaa olla se salaisuus.

Minun ikäluokkani oppi huomaamatta sitä ruuanlaittoa, monilapsisessa perheessä esikoistytölle se lankeni luonnostaan. En tosin vastaankaan pistänyt. Emäntäkoulussa oppi perusteet, helppohan siitä on ollut ponnistaa. Silti alituiseen hämmästelen kavereitani, jotka hämmästelevät miten helppoa moni ruoka tai herkku todellisuudessaan on tehdä. Monen piparin taikina vain sekoitetaan ja sitten pyöritetään pötköksi, joka pätkitään... Tai useat keitot, maukkaita ja helppoja. Suurin tuska on yleensä juuresten kuoriminen. Siinä minulla on onneksi luonnevika. Muistan nähneeni ohjelman hengenheimolaisestani. Fredi, eli Matti Siitonen rakastaa perunoiden kuorimista, samoin minä. Tosin kunnon kuorimaveitseen kannattaa investoida, siitä Fredi puhui pitkään ja hartaasti, muttei silti kyseessä ole monenkaan euron uhraus. Keitot kypsyvät siinä ajassa kuin pisimpään kypsyvin aines. Juurekset kypsyvät kuutioituna runsaassa vartissa, nopsaa sanoisin. On kiva testata itseään, varsinkin nälkäisenä, mitä syntyy. Toinen puoli on, että saa se olla maukastakin.

Savujuustoinen silakkakeitto vartissa!

Pidän aamupalasta

Päivän tärkein ateria. Miksi sitä sanotaan ateriaksi ja palaksi. En ymmärrä ihmisiä, jotka ottavat kupin kahvia, juovat sen kävellessään ja lähtevät uuteen päivään. Aamupalaan ei kuulu kiire, mutta joskus se tulee sinne kutsumatta, silti voi mauista nautiskella. En minäkään heti noustuani kaivele jääkaappia, mutta olen onneksi sen verran aamuvirkku, että yleensä ehdin herätä rauhassa ja kokkailla jotakin. Puolen tunnin sisällä alkaa jo maistumaankin. Välillä saa aivomössönkin liikenteeseen eli joskus on mietittävä millainen päivä on tulossa.

Ei tarvitse olla kummonen Nostredamus nähdäkseen, että välillä lounas saattaa venähtää päivällisen aikaan nautittavaksi. Silloin yleensä jo aamulla paistan kananmunia ja maustan niitä vielä jollakin juustonkannalla. Kummallista kyllä, se pitää nälkää huomattavasti paremmin kuin mikään viljapuuro. Puuroista kyllä tykkään, mutta jotenkin ne ovat eniten maistuvimmillaan iltaisin. Varsinkin hiukan rytmittömän ja pitkään venyvän päivän päätteeksi. Onneksi ostin joskus aikoja sitten, kun poika oli pieni, haudutuskattilan. Siihen on helppo laittaa vaikka maitopohjainen puuro hautumaan hiljakseen, itse voi mennä vaikka suihkuun ja siellä se itsekseen muhii pohjaan palamatta. Puurokattilan pesusta en kyllä vieläkään ole oppinut pitämään. Viikonloppuaamuisin varsinkin, jos vielä isäntäkin saattuu olemaan saapuvilla, on ihana istuskella pitkän kaavan mukaan. Ilman sanomalehteä, heilutella jalkaa ja katsella ikkunasta ulos, kiireettä. Pienestä ne nautinnot lähtevät ja hyvä päivä vieläkin pienemmällä.

Syö värejä!

Pidän makujen yhdistämisestä

Nykyisin tuntuu, että kaupasta saa kaikkea valmiina. Lenkkimakkarat ja sipulit silputtuna, leivät leikattuna ja yrtit annoskokoihin pakattuna. Pyttipannunkin voi ostaa pakasteena. Helppoa kuin heinän teko. Nykynuoriso ei taida enään tietää miltä maistuu itse tehty sima. Illanvietossa on kiva napostella kaikenlaista pientä suolaista. Viimeksi ihmettelin kaupassa valmiita fetasnackseja. Fetakuutioita, chiliä ja valkosipulia, kilohinta karmaiseva. Purkit olivat pieniä ja vaihtoehtoja oli näennäisesti useita. Kiireen tekosyylläkö me niitä ostamme, helppouttako vai mitä siinä halutaan. Kysehän on vain ja ainoastaan mieluisien makujen laittamisesta samaan astiaan.

Huvittaa kokkailuohjelmia katsellessa kun kokki sanoo, että jonkin mausteen voi jättää pois tai vaihtaa, jollei se miellytä. Siinähän se minun mielestäni on koko juju, itse tehden voi laittaa sellaisia aineksia, joista itse pitää. Yhdistellä niitä omia lempimakuja. Maksaa vain niistä, mitä syö ja syö vain niitä mistä pitää. Mutta sopivatko ne maut yhteen. Entä tulevetko mittasuhteet itse tehden oikein. Etsivä löytää ja harjoitus tekee metsurin. Joskus onnistuu, joskus voisi olla parempaakin, mutta aina tietää mitä syö.

Fetaa, oliiveja, valkosipulia, muutama chiliviipale sekä kuivattuja yrtteja, lopuksi purkki täyteen hyvää oliiviöljyä.

Pidän raakamakkaroista

Makkara on mainio juttu. Rakastan hyvintehtyjä, maustettuja ja erilaisia raakamakkaroita. Se ei ole suomen nykylainsäädännön mukainen nimi. Pitäisi puhua ruokamakkaroista, mutta tarkoitan makkaroita, joita pitää vielä valmistaa ennenkuin niitä voi syödä. Mitä kummallisempaa ja krouvimpaa, yleensä sitä maukkaampaa. Isäni on entinen lihamestari ja lapsena lueskelin innolla hänen kansioitaan, jotka olivat täynnään mitä erilaisimpia makkaraohjeita. Entisaikojen makkaroissa oli maku pääasia. Alunperin haluttiin hyödyntää kaikki ruhonosat, joita ei voitu syödä lihana. Esimerkiksi liki kaikkien nykyään kammoama kamara, eli sian nahkaa hyödyntämällä saadaan paljon maukkaampaa ja rakenteeltaan parempaa makkaraa kuin kalvottomasta täyslihasta. En ymmärrä näitä jauhottomia ja rasvattomia pötkäleitä. Viljaakin käytettiin ennen tarkoituksella, eivät ne makua pahenna. Nykyisin saadaan rasvattomat kummajaiset irrottamaan sylkeä natriumglutamaatin avulla ei maustamisen keinoin. Purukumina ne toimivat, tosin leuatkin väsyvät, ennenkuin kaikki on hienontunut puremalla. Läsnirannikoilla syötiin verimakkaraa ja idässä ryynimakkaraa. Alkuaan siinäkän ei ollut lihaa välttämättä lainkaan, vain ryynejä ja rasvaa.

Toivo Vuorelan tutkimuksessa (Die Finnischen Würste, SKS Helsinki 1961) mainitaan, että Suomessa ensimmäinen merkintä makkarasta löytyy Nousiaisista 23.5.1549. Kyseessä on perunkirjoitus, jossa elintarvikevarastoon kuului mm. 36 kuivattua makkaraa. Pikkasen on siis perinteitä meilläkin. Pidän kuitenkin Saksaa makkaran alkukotina. Makkaralaatuja sieltä löytyy valtavasti, toinen toistaan maukkaampia. Joulun aikaan tapasin Wotkinin tiskiltä Weisswurstia, valkomakkaraa, kuva yllä. Halusin testata vastasiko maku muistikuviani. Kyselin lihamestarilta miten sitä nautitaan ja hänellä ei ollut muuta tietoa kuin, että oluen kanssa. Taisi olla hyvin osunut arvaus, kun saksalaisista on kysymys. Makkara on vasikanlihasta tehty ja se maustetaan viinillä ja persiljalla. Se on münchenilainen erikoisuus. Aikanaan oli "sääntö", ettei weisswurst saa kuulla kello kahdentoista lyöntejä, mutta nykyisten kylmälaitteiden avustamana tuostakin jo poiketaan. Tänäpäivänä saksalaisilla on tuohonkin makkaraan omat puhtaussääntönsä kuten oluisiinkin, joten sen maku vastaa varsin hyvin alkuperäistä ja ennenkaikkea siihenkään ei sovelleta kevylinjan vaateita. Weisswurst tarjoillaan perinteisesti brezel rinkeleiden kera sekä luonnollisesti makeaa saksalaista sinappia. Juomana on usein kunnon weissbier, vehnäolut. Se haudutetaan kymmenisen minuuttia vedessä, jonka jälkeen kuori halkaistaan pituussuunnassa ja sisältö syödään. Tarinan mukaan jotkut imaisevat sen kuoren toisesta päästä. Kuorta ei syödä. Korvaani otti wotkinin lihamestarin ohje, että ruskista haudutuksen jälkeen kevyesti, niin kuori on maukkaampaa. Älä tilaa siten Saksassa!

Makkarakeittokin voi olla herkullinen kun nappaa makkarat siskolta!

Pidän vuoden viimeistä päivää

Vuoden vaihtaminen on taas edessä. Vietimme sen kahdestaan ja kokkailimme mieluisaa suolaista. Päivälliseksi nautimme vorschmackia perinteisillä lisukkeilla eli suolakurkuilla ja punajuurilla sekä smetanalla. Hiukan teimme myös hyvää perunasosetta seuraksi. Tämä vorschmack oli purkista suoraan, melko miedon makuista, konstailematonta. Silli maistui mukavasti, muttei liikaa. Juomana käytimme hyvää humaloitua olutta ja snapsit jätimme pois.





Istuimme iltaa ja höpöttelimme niitä näitä, mietimme mennyttä vuotta ja totesimme sen olleen varsin mukavan. Pikku suolaiseksi väkersimme chapatalle chilikastikkeella maustetun jugurttitahnan, johon tuli paljon valkosipulia. Kuumalle pannulle laitoimme öljyyn yhden viipaloidun valkosipulin kynnen ja paistoimme siinä katkaravvyn pyrstöihin nopsasti värin pintaan.



Leipäjuusto on helppo, neutraali herkku. Tällä kertaa kiepautimme päälle kylmäsavuporoa ja suikaleen paprikaa. Kolmantena suolaisena oli jugurtilla yhdistettyä hienonnettua kananmunaa, dijonia sekä tilliä ja toki aina suolat ja pippurit selkään. Tahna ruispalan päälle ja komeuden kruunasi graavisiika. Ruokajuomana oli kivennäisvesi, se sointui kaikille. Siinä sivussa toki vajensimme olut sekä punaviinivarastoa sopivasti. Liikehdintä ja pauke pihalla kiihtyi puolta yötä kohden mennessä. Meilläkin oli muutama pamaus ja liityimme naapurien joukkoon viereisen pellon reunaan tähtisadetuksesta nauttimaan. Rapsakka pakkanen ei haitannut ja näkyvyyskin oli vallan mainio. Sinne jäi vanha vuosi.



Vuosi 2010 alkoi tinan valannalla. Minä sain veneen, toivon mukaan se tuo matkoja tullessaan.

Ulkona seisoskelun tuoman viileyden poistimme kupposella kunnon irkkukahvia.

Pidän joulun tuoksuista

HYVÄÄ JOULUA!

Pidän porkkanoista

Syö porkkanoita, että näet hämärässä, hoputti mummo aina. Ei mummo osannut kertoa miksi näin on, vasta koulussa selvisi, että yksi karoteenin muoto retinoli on yksi verkkokalvon rakennusosa. Se on myös oranssi pigmentti. Sitä aina ihmettelin, että miten mustasta nuppineulanpään kokoisesta siemenestä tulee oranssi pitkulainen porkkana. Niinpä niin, se vanha fraasi...ei minun lapsuudessani ollut kuin oransseja porkkanoita. Nyt niitäkin saa vaikka mikä värisenä.



Poika tykkäsi pienenä syödä porkkanoita. Vieläkin muistan tuon vielä silloin pellavapään istumassa kalsarisillaan sohvalla risti-istunnossa ja rouskuttavan porkkanaa. Jossakin vaiheessa tuli aina; "what's up dock" ja valtava kikatus. Hän oli Vemska, Väiski Vemmelsääri ja siksi rouskutti porkkanaa suupielessään. Etteikö sarjakuvista muka ole hyötyä.

Itse pidän porkkanan monipuolisuudesta, tosin sitä perinteistä raastettakin tulee tehtyä usein. Aikuisiän opiskelukaveri teki sen mehusta viiniä, no tekihän se ruusunmarjateesta ja maa-artisokastakin. Mutta porkkana sopii ainesosaksi vaikka mihin. Sitä suomalaiset syövätkin perunan jälkeen eniten. Rakuunaporkkanat lienee tunneituimpia lisukkeita, mutta kaikki yrtit sopivat seuraksi. Juustohöylällä vaan porkkanat kolikoiksi, kiehautus suolavesitilkassa, kuivatut mausteet veteen sekaan, tuoreet silputtuna kypsien sekaan. Tilkka hunajaa mausteeksi ja herkku on valmis. Siitä saa myös herkullista marmelaadia; raasta puolen kilon pussillinen porkkanoita kattilaan, lisää yhden sitruunan mehu ja kuoriraaste, pari desiä appelsiinimehua ja puoli pakettia marmelaadisokeria. Keittele porkkanat pehmeiksi ja purkita. Ihanaa leivän tai keksin päällä. Kaurapuuroon en ole laittanut porkkanaa, mutta oikein muuta en keksi mihin sitä ei voisi laittaa.

Porkkanakeittokin voi olla lempeän pehmeä tai chilitahnalla maustettuna hiukan potkuisempaa.

Pidän reissukokkailusta

Kumma kyllä, edes lomareissulla ei jaksa jokapäivä syödä ravintoloissa *virn*. Aina pyrimme saamaan huoneistohotellin. Pääasiallisin syy on toki saada se jääkaappi, mutta mahdollisuus kokkailuun on mukavaa. On kiva kokeilla parilla kattilalla ja väärin tiskatulla teflonpannulla mitä syntyy. Vielä, kun et kaupassakaan aina ymmärrä tuoteselosteita, päättelet vaan, saa välillä kokea pieniä yllätyksiä suuntaan jos toiseenkin. Aina ei ole tarjolla edes aamupalaa pikkuhotellista, mutta siinähän se menee aamiaisen kokkailu kuin välipalankin.

En ole vaalean leivän sydänystävä, mutta ihania , pikanttia salamia ja tuoreita tomaattia seuranaan, menee paahtoleipäkin nurisematta alas, varsinkin kun voitelee toisen puolikkaan paksulla aiolilla.

Mukavaa on myös istahtaa parvekkeelle kahvikupposen kera ja lueskella tai vain ihmetellä ohikulkevaa maailmaa.

Eihän kokkailu hotellissa välttämättä edullisemmaksi tule, kun kaikki pitää ostaa. Ranskalaiset ja puolikkaan grillatun kanan saa muutamalla eurolla. Maussa niihin verraten kuitenkin voittaa. Perusmausteita olemme oppineet kuljettamaan mukana, omassa pussukassaan kuin aurinkorasvat konsanaan. Voita saa pikkupaketeissa, oliiviöljyt ovat herkullisia sekä edullisia ja peltisen rasian saa särkymättä tuotua suomeen. Euron viinissäkin raattii hauduttaa vaikka mitä. Erikoisemmat mausteet ovat usein edullisia ja niistä saa itselleen tuliaisia täydentämään kotivarastoja. Viime reissulta tuli suomeen savustettua paprikajauhetta, oliiviöljyä ja paellasahramia. Valmista maustesekoitusta paellaan tai riisiruokiin, jossa on mm. sahrami mukana. Ja tietenkin erinäinen määrä erilaisia anchoja, simpukoita ja muita äyriäissäilykkeitä, osaa niistä toki jo suomestakin löytää, mutta ei niin edullisesti eikä ainakaan yhtä vaivatta.

Eikä mikään voita illanistujaista lämpimässä yössä omalla patiolla yön ääniä kuunnellen.

Pidän sinapista

Suomen kielen opettaja vannotti, että tekstiä ei pidä aloittaa muinaisista roomalaisista, siis liian kaukaa. Nyt aloitan, sillä sinapin ovat kuitenkin kehittäneet jo antiikin roomalaiset aikoinaan. Se on yleisnimi kaalien ja sinappien sukuihin kuuluvien kasvien siemenistä tehdyille jauheille ja toki niistä edelleen jalostetuille pastamaisille tahnoille sekä kastikkeille. Herkku, johon olen totaalisen hurahtanut. Sinapinsiemeniäkin käytän etikkasäilykkeissä, ne eivät niinkään mausta vaan parantavat säilyvyyttä. Toisaalta taas sinappijauheelle maun säilymistä edesauttaa etikka tai esim. sitruunahappo. Makuja sinappeihin saakin sitten vaikka millä ja ne saa mihin tilanteisiin vain sointuvaksi.

Porvoossa on kuuluisa Frysari, nakkikioski, jossa vieläkin myydään vain ja ainoastaan lihapiirakoita, nakkeja, höyrymakkaraa, maitoa ja trip mehua sekä sinappia. Frysarin sinappi, kuten itse grillikin, on maan kuulu. Kohtuullisen vahvaa sanoisin, itse Aleksanterikin siitä tykännyt ja samalla, salaisella, reseptillä tehdään edelleen. Vahvempaakin sinappia olen maistanut. Muistan taatusti kokoikäni englannissa maistamani sinapin. Pikku kaupungissa, Frinton On Sea, merenrantaa kävellessäni näin hotdog -kojun. Jonkun haalean makkarasämpylän ostin ja sinappia sai laittaa itse. Otin vaavan kuran väristä tahnaa suomalaisittain, meillähän ne vaaleat tuubituotteet eivät maistu miltään, haukkasin ja huhhhhuh. Kiinteää etikkaa, jossa vielä vahventavana se sinappijauhon tuoma tulisuus. Nenästä, silmistä, korvista ja hiusrajasta puski kaikkea mahdollista eritettä, nieleminen oli vaikeaa ja kuulokin katosi hetkeksi. En ole koskaan hörpännyt etikkakannusta, mutta mielessä kävi, että tuollaista se olisi. Se ei enään ollut nautinto, mutta suomalaisella sisulla siitäkin selvisi.

Näin joulun alla kaivelin ohjevihkosiani ja totesin sinappiohjeitakin siellä olevan liki kolmekymmentä, jotkut liki toistensa klooneja. Mielenkiintoisimmissa on nesteenä mm. tumma olut, kahvi, lihaliemi tai vissyvesi. Mausteena on pippureita, homejuustoa, savujuustoa tai mm. alkoholeja. Joissakin on desitolkulla etikkaa, joissakin vain liraus. Vaihtoehtoja siis on. Ruokiin lisättäessä on parempi, ettei ole sokeria. Toisaalta hunajaisen tulisella sinapilla sivelty uunilohi on maukas, eikä muita mausteita kaipaa. Erilaisille makkaroillekin maistuu seurana erilainen sinappi. Makuasioita. Meikäläisen sinappimakuun eivät tuttavat oikein meinaa sopeutua, minä kuorrutan makaronilaatikonkin sinapilla, ketsuppiin en koske.

Herkullinen madeirasinappi vielä lämpimänä.