Pidän kokeilemisesta

Kaikkea pitää kokeilla paitsi kansantanhuja ja omaa veljeä. Sanonta, joka on jostakin jäänyt mieleeni. Tuostahan voi järkyttyneenä saivarrella vaikka mitä, mutta pidän ajatuksesta. Lapsuudessani käytiin ruokapöydässä joskus keskustelua pitääkö jostakin vai ei. Meillä ei ollut pakkosyömistä, mutta aina tuli että; maistaa pitää, ennemmin ei tiedä. Mielenkiintoista on, että moni lapsuuden ruoka on tullut herkuksi vasta aikuisena. Onneksi tuli siis maistettua. Mua on aina viehkottanut ajatus makkaran tekemisestä itse. Isä oli lihamestari vaikka paperitehtaalta jäi eläkkeelle ja hänellä oli kansiollinen makkaroiden ohjeita. Niitä luin lapsena aivan haltioituneena. Isäni ei syö makkaraa, ei siksi mitä on nähnyt vaan sanoo, että ei hänellä kuulemma ole tarve syödä jäitä ja jauhoja, hmm.

Makkaraa piti siis tehdä. Ohjeitaa googeltelin ja jaagailin sieltä täältä ja arkistoin siihen nykyihmisen arkistoon eli koneelleni. Ajatus muhi, kunnes kerran oli taas noitakerhoni vuotuisen kokoontumisen aika. Noitakerho on erinäinen, hyvin heterogeeninen, lauma naisia, joita yhdistää hulluus. Kerho on kokoontunut kaheksakytluvulta asti ja jäsenistö on muotoutunut ajan saatossa, mutta periaatteet eivät. Kokoontumiselle on aina teema. Kirjallinen, henkilökohtainen kutsu ja ohjeet jokaiselle jäsenelle hänen osuudestaan. Naisten juomingit.

Vuosi sitten teemaksi valikoitui makkaran tekeminen. Ohjeita oli kolme, sillä meinasimme, että samoilla sotkuilla tulee enemmmänkin. Työpaikkani on sörkän lihatukun vieressä, joten sain possonsuolta Wotkinin myymälästä helposti. Suolipaletissa on vaihtelevasti vajaa kymmenen metriä suolta, kuulemma se määrä mikä kerrallaan saadaan ehjänä pötkönä. Maksoi muutaman euron. Se riittää parin kilon massaan hyvin. Tuolla kertaa meitä oli kolme noitaa, joka oli sopiva määrä. Kukaan ei ollut koskaan makkaraa tehnyt aiemmin, mutta kaikilla on tekevät kädet. Porukan blondi tosin tarvitsee kaikkeen kirjalliset ohjeet sekä vahvan ohjauksen, mutta se on vain mauste koko touhulle.

Teimme riistamakkaraa hirvenlihasta, kiitos isän, sitä on runsaasti. Teimme tulista thaimaalaissävytteistä makkaraa, johon tuli paljon valkoista riisiä ja yksi oli possunliha pohjainen makkara. Massat oli helppo tehdä, sillä omaan yleiskoneen kaikilla herkuilla. Suoleen pursottaminen oli ohjelmanumero. Kun saimme rytmin päälle, se oli varsin helppoa. Koneessani on suippo sitä varten. Yksi otti vastaan saapuvaa pötköä ja kiepautti määrävälein pari kierrosta erottamaan makkarat toisistaan. Kun kiepautti vuoroin oikealle vuoroin vasemmalle, se onnistui vaikka makkaraa oli jo paljon. Muutoin olisi pitänyt ottaa koko nippu käteen ja kiertää. Toinen survoi koneeseen massaa tasaiseen tahtiin. Suolta ei kannata laittaa pinkitäyteen vaan mahdollisimman löysäksi. Se vetää kasaan keitettäessä. Kolmas huolehti kaikkien nestetankkauksesta ja siitä, että massaa oli koneeseen tunkijalla koko ajan. No, eihän se mitään tehokasta liukuhihna työskentelyä ollut, ei ollut tarkoituskaan. Hauskaa oli.

Lopuksi vain laitoimme kaikki makkarat keitettyyn lihaliemeen kymmeneksi minuutiksi hautumaan hiljakseen. Näin ne olivat valmiita pakastettavaksi ja valmistettavaksi. Muutaman reiän per makkara teimme, jotteivat ne pamahtaneet. Hiukan sitä mietin, onko se tarpeen. Tuntui, että makuja karkasi keitettäessä, mutta kaikissa löytämissäni ohjeissa niin neuvottiin.


Lopuksi pistimme fiestan pystyyn, kuten noitakerhon kuuluukin. Söimme ja joimme kaiken yötä. Makkaroita emme vielä syöneet, ne me säästimme myöhempään jokainen tahollaan nauttien. Työ neuvoi tekijöitään ja lopputulos oli vaivan väärtti. Nyt on mielen syövereihin jäänyt kalvamaan oman saippuan tekeminen.

Omien käsien lopputulosta kelpaa ihailla.

Pidän syntymäkaupungistani

Joku sanoi kerran, että jos on kymenlaaksosta ei ole mistään kotoisin. Tiedä tuota. Olen kuusaalainen vaikka asuisin missä. Lisäksi toki olen kytsäläinen, mutta se on vielä pienemmän piirin oikeus. Tehtaan varjossa kasvanut ja juuret kymijoen törmässä, oho, olipas paatoksellista. Kymin Osakeyhtiö leimasi koko kaupungin ja leimaa vieläkin, supistuttuaan. Joki kiemurtelee läpi kaupungin. Ilman jokea ei olisi tullut tehtaita ja ilman niitä ei olisi kaupunkia. Joessa opettelin uimaan, hypittiin voimalaitoksen alapuolella mattolaiturilta jokeen. Kun nousimme pintaan, oli virta vienyt pitkän matkan eteenpäin. Väistelimme vedessä pään kokoisia limalönttejä. Kiisukasassa käytiin leikkimässä, isoja keltaisia kasoja. Esteetön pääsy tehdasalueelle.

Niin, enään ei voi sanoa Kuusaata kaupungiksi. Kauppala se oli kun synnyin ja nyt se on Kouvola. Sitä en niele ikinä, mutta ei minun tarvitsekaan. Minä vain vierailen siellä, pois piti aikanaan päästä ja hyvä niin. Kolmekymmentä vuotta riitti. Nuo betoniset voimalinjojen mastot piti jättää maisemaan, vaikka sähkö liikkuu jo muuta kautta. Ne ovat osa kaupunkimaisemien kehityksen kaarta. Heinäseipäät maalla ja betoniseipäät kaupungissa.

Joki on aiemmin ollut osana suomen historiaa. Se oli Ruotsin ja Venäjän välinen raja, minun kotitaloni on vanhan venäjän puolella. Ruotsulan redutilla kakarana hypimme ymmärtämättä sen merkitystä. Valtakatu virtaa läpi keskustan, nykyisin aika vähäväkisenä. Paperikone paperikoneelta yhtiötä on ajettu alas. Sivusta seurasin, isä ehti eläkkeelle, veli sai potkut. Meni tehdas alta. Ei mene enään kukaan pirunkuvan alta Voikkaan tehtaalle. Pirunkuva; aarnikotka, Iso Heikkilä. Ekholmin silta, tehtaan silta, jota yleisesti käytettiin. Yhtiö remppasikin sen, kun kaupungilla ei ollut varaa. Veljestä tulee perushoitaja.

Kerrottiin legendaa Ahlmanintien puukujasta. Yhtiö oli istuttanut kymmeniä puita reunustamaan tietä ja kesäksi palkattiin poika niitä taimia kastelemaan. Aamuisin työnjaolla pomo ei tiennyt mitä poika tekee ja poika oli todennut että onkos mulla entiset hommat. Juu, entiset hommat. Kesätyö päättyi, mutta työnjaossa pomo aina tuumasi, että sulla entiset hommat. Poika poistui hommiinsa, puut kasvoivat ja pojasta tuli mies. Tarina ei kerro mitä hän oikeasti teki.

Kyllähän yhtiö oli monessa mukana. Markantontit, yhtiö myi työntekijöille tontteja markan neliö saadakseen työväen pysymään. Yhtiön pankki oli syppi, sieltä sai talolainan yhtiö takasi osan.

Kahdeksan vuotta lusittuna, nyt siellä opiskelee veljen poika.

Pidän työmatkoista

Harvoin sitä voi työmatkallaan amfiteatterin penkillä istuessa miettiä, että oikeastiko tuolla leijonat ja ihmiset aikanaan taistelivat. Silloin ei noita valaisimia ollut, joita mm. Veronan oopperajuhlat tarvitsevat. En tiedä pysähtyykö aika, mutta sisällä käytävillä kävellessä ei voi olla miettimättä, että voi kun seinät osaisitte puhua tai kunpa ymmärtäisin viestiänne. Huimaavan huimaa. Maanjäristys on vienyt suurimman osan. Joskus sinne on mahtunut kolmekymmentä tuhatta ihmistä, Porvoossa on reilu neljäkymmentä. Ajanlaskun alussa rakennetun rakennelman pohjalta on löytynyt vesijärjestelmä, jota voi vain kadehtia. Sillä pystyttiin tuomaan vettä korkeille paikoille sekä pesemään julmaa näyttämöä. Huimaa lisää.

Kun nousin Milanon keltaisen linjan numero kolme tuubijunan tuomana maan uumenista aukealle ja näin Il Duomon, pysähdyin portaille. Sinne mahtuu koko Porvoon väki. Rakentaminen aloitettiin neljäsataa luvulla ja lopullisen muodon se sai tuhannen vuotta sitten. Kultainen madonna katolla seisoo satakahdeksan metrin korkeudessa, se edes näy tuosta ensimmäisessä ottamassani kuvassa, sillä en saanut jalkojani vielä nousemaan kaikkia portaita. Sisälle pääsi jonottamatta. Tuhansia patsaita, valtavia maalauksia, oivoi. Ylläpitäminen vuodessa maksaa 12 miljoona euroa. En voinut olla ajattelematta tapaus Kerimäen kirkkoa, hymähdin.

Varmaan Venetsian tunnetuin näkymä; Canal Granden yli vievä Rialton silta, Ponte di Rialto, ihmisiä pilvin pimein. Kaupankäyntiä sillan käytävillä. Kaupunki, joka on rakennettu 118 saarelle. Nähdä Venetsia päivässä, no turistilta sekin onnistuu. Venetsiassa väki vähenee koko ajan. Historiallisessa keskustassa viimeinenkin päiväkoti muutettiin hotelliksi keväällä 2007. Vedenpinnan nousun ja asumisen kallistumisen takia ihmisiä muuttaa pois. Peruspalvelut korvautuvat turisteille tarkoitetuilla liikkeillä. Kaikki tuodaan vesitse ja veneillä, siksi kaikki on kallista ja eläminen kallistuu koko ajan. Mitähän me suomalaiset tiedämme homeongelmista, tuolla on alimmat kerrokset asumiskiellossa. Kadut täynnä pieniä reikiä, kun järistys ja tulva iskee, käy humpsahdus, paalutettu maa ei järky; vesi nousee joskus todella korkealle kaduilla, mutta vetäytyy takaisin. Elämä jatkuu. Oppaan puhe vilisee historian tunnilta tuttuja asioita, pitkäparrat, langobardit, Wagnerin ravintola, Heminwayn baari, huokausten silta. Rakennuskompelsi, jossa säilytettiin, siis oikeasti säilyettiin lapsettomia naisia. Heitä kohdeltiin hyvin ja heille opetettiin mm. käsitöitä. Koskaan he eivät päässet rakennuksesta pois.

Rankka työviikko