Pidän vuodenaikojen vaihtelusta

Suolainen on suolaista ja makea makeaa. Terveellinen leivos ja vähäsuolainen silli eivät ole minua varten. Jos aina pitää juhlavaatteita, milloin saa kuningatar elämyksen? Kun syö porkkanakakkua, porkkanaperunamuussia, porkkanalettuja, lisää lihapullataikinaankin porkkanaraastetta... Maistuvatko uudet porkkanat herkullisilta? Noo, ehkäpä ponttini ymmärrätte.


Asuin perheessä englannin kesätyöni aikana ja toisessa huoneessa asui austraalialainen nainen. Hän kyseli usein miltä tuntuu neljä vuodenaikaa. Oli sen verran Suomeen perhehtynyt. Milläs sen selität? Suomalaiselle se on ruisleipää, itsestään selvää... Usein vaan käy niin, että itsestäänselvyyksiä ei osaa arvostaa. Siinähän se äiti aina on höpöttämässä villasukista ja puhdasta vettä riittää tuhlattavaksi asti. Vai?

Nyt kun meillä on reilun viikon ollut yli kaksikymmentä ja pari päivää jo yli kolmekymmentä lämpöastetta, nurkista kuuluu vali vali. Terveet ihmiset! Sadetta pitäs saada. Kuka edes muistaa viimetalven pakkasia ja lumisateita. Silloin haluttiin kunnon auringon paistetta ja kesäisiä kelejä. Niin, niin, mutta kun ei ole sitä lomaa juuri nyt... Talvella kun nautitaan elämästä, lähdetään etelään. Sitten työpaikan kahvipöydässä kerrotaan suureen ääneen, miten oli koko viikon melkein neljäkymmentä astetta. On se sitten ihanaa!

Nautitaan nyt, eikä vain sitku...

p.s. mä lähden nyt pakastimeen hetkeksi!

Pidän ojanpientareiden pikku jutuista

Puoli kuuta peipposesta :) Aurinko oli noussut, mutta kuu kapinoi, eikä tahtonut mennä nukkumaan. Aamukahdeksalta hipoi mittari jo kahtakymmentä. Kamera kuopi lähtövalmiina ja päätinkin ottaa aamukävelyn kevyesti pukeutuneena, joten ei metsään menemistä. Masokisti kun en ole. Päätin kävellä kuuskakkosta ensin toista tienviertä tarkkaillen ja takaisin vastapuolella ihmetellen. Tuli ihastuttava retki. Tässä osa aamun saaliista.

Nokimittareita oli sadanmetrin matkalla kymmeniä ja taas kymmeniä. Varmaan oli jokin isompi kuoriutumiserä vuorossa, niitä lepatteli sykäyksittäin varjoisan puolen heinikossa laumana. Se on käytännössä Suomen ainoa musta perhonen, vain nuo etusiipien etukulmien siipiripset ovat valkoiset. Mittareista se on aamuvirkku. Kiva tavata sielunsiskoja.

Jonkun sortin lutikat pitivät joukkomajoitusta kortteen varrella,

runko aivan notkui niiden painosta.

Kuuma päivä tulossa, kun lintukin on jättänyt höyhenpeitettään narikkaan.

Kovin oli tunkua päivänkakkaralle. Loistokultasiipi taisi ehtiä ensin.

Ihan vikoperittepäittee.

Tunkua oli kesämaitiaisellakin.

Isona minusta tulee karhunputki, kait.

Ja minusta tulee kukka, ellei tuo toukan pahus ehdi syödä mua ensin. Tai jospa se on vain odottamassa kuoriutumistaan ja suoriutuu siitä muualle.

Sydämellinen siankärsämö, se hiukan harvianisempi, vaaleanpunainen versio.

Pidän luonnon tarkkailusta

Suomen luontoliiton sivuilla Ikkuna suomen luontoon, on erilaisia kuvagallerioita. Käyn niitä katsastelemassa säännöllisesti. Kevätseurantaankin tulee vieläkin havaintoja, vaikka on kesä. Tänään vietetään luonnonkukkien päivää ja eritystarkkailussa on ahomansikka. Löysin itsekin useita, laajoja alueita, missä se oli jo täydessä kukassaan.

Tämä koivun runko on varsin muodokas, en osaa arvioida miksi se on noin kasvanut. Vieressä on pelto ja mietin, että ovatkohan nuo paksunnokset lannotuksen aikaansaamia. Tiedä häntä.

Horsmat aloittelevat kukintaansa aurnikoisilla paikoilla.

Kaikkialla kukkivat vuohenputket ja koiranputket. Niiden pitsimäiset kasvustot ovat huikaisevan kauniita. Teiden vieret ovat pitsiä tulvillaan.

Tämä perho kaunotar levähti auringossa, muttei tahtonut levittää siipiään. Täytyy mökillä katsastaa perhoskirjat, josko saisin lajinimen hänellekin.

Varpusiahan ovat, varsinkin kaupunkien, pensasaidat pullollaan, mutta pikkuvarpusta on alkanut näkyä Porvoossakin viime vuosina. Sen tunnistaa tuosta ruskeast päälaesta ja posken mustasta täplästä. Tämä katsasteli varjosta nurmikon maisemia.

Kottarainen on lintu, joka tuntuu hävinneen maisemista sitten lapsuuteni päivien. Aina sykähdyttää erityisesti, kun niitä sattuu näkökenttään. Tässä on jo jälkikasvukin mukana. Poikanen on tuo vasemmanpuoleinen, sillä ei vielä ole emon upeaa väritystä. Sieltä ne tuntuivat pihanurmikosta lounasta löytävän, sillä touhua riitti pitkäksi tovin.

Kävimme Hamarin kallioilla ihalemassa maisemia. Kalliokielot olivat jo kukkineet ja mäkitervakotkin liki kaikki, paitsi tämä yksi kaunotar. Kallio on niin aurinkoinen paikka, että siellä luonto on ainakin viikon edellä alempiin ja varjoisampiin paikkoihin nähden.

Nämä kalliot eivät ole karut. Miltei jokaisessa notkelmassa kasvaa heinää, sammalta, jäkälää ja maksaruohoa tai toinen toistaan kauniimpia kukkia. Maksaruoho aloittelee kukintaansa ja keltaisia läiskiä näkee jo kaikkialla.

Joku vuosi sitten näin ensimmäisen kerran Porvoossa harmaahaikaroita. Nyt ne ovat pysyvä kesäinen näky. Ne pesivät viereisessä vanhassa metsässä ja niiden uljasta liihottelua näkee usein.

Metsän siimeksissäkin kukki vanamoa kaikkialla. Se on aina niin herkän kaunis.

Oletan tämän olevan vaaksiaisen, mutta on siinä joka tapauksella sääskellä kokoa. Varsin pitkäsäärinen sulotar, sanoisin!

Pidän vihreästä

Vihreä tausta luonnossa on muuttanut muotoaan. Tummaa, vihreää havumetsääkin sävyttävät paikkapaikoin lumen eri sävyt. Ihmisen silmä erottaa väreistä eniten vihreän sävyjä, kertovat tutkijat. Sitä pidetään feminiinisenä värinä ja usein sitä myös pidetään passiivisena eli taustavärinä. Kaiken takana on nainen. Väitetään, että sanonta greensleeves juontaa vanhan englannin ajoilta, jolloin prostituoidulla piti olla vihreät hihat, tiedä tuota. Se mielletään miltei aina positiiviseen ja siksi sillä myös yritetään markkinoida epämääräisiäkin asioita. Kirkkaat, hyökkäävän vihreän sävyt koetaan uhkana, varsinkin tropiikissa. Liikennevaloissa on vihreällä lupa ajaa, mutta voit silti olla vihreä kateudesta. Leikkasusalin vaatteet ovat usein vihreät, se rauhoittaa ja siinä ei punainen erotu niin räikeästi.

Vihreä vallankumous Suomen maanviljelyssä sai oikeastaan muuta aikaiseksi. Viljelystä tuli tehokasta ja tuottoisaa, mitä lie käänteispsykologiaa. No, nykyisin valtaenemmistökin tietää jo enemmän, tietää ainakin luomun ja tehotuotannon periaatteellisen eron.

Hiirenkorvia odottelemme keväisin ja ihastelemme maiseman vihertymistä, kunnes tulee juhannus. Suomalaiselle silloin kesä on liki ohi. Tuntuu usein, että kesää ei suunnitella, ainoastaan loma ja juhannus. Suomalainen positiivinen asenne; kyllä se siitä sateeksi muuttuu. Mutta onko kauniinpaa kuin kesäsateen jälkeinen maiseman vehreys. Vehreys tosin on muutakin kuin vihreää, mutta siinäkin on vihreä taustalla. Kyllä syksylläkin vihreä on upeaa, tuntuu että luonto pistää kaikkensa peliin, jottei ruskea valtaisi alaa. Vihreä auttaa kasveja valmistautumaan talven ylittämiseen, varaamaan tarvittavat elementit pakkasenkestoon. Siksiköhän se talvisen voileivän päällä on salaatinlehtikin niin kaunis. Taas silmä erottaa yksittäisen vihreän, kun yleisilme on ankea.

Vihreää ei minulla silti ole juurikaan vaatteissani, johtuisikohan se siitä, että se on myös hiukka noviisin väri. Se ei viesti tehokkuutta, kuten musta tai punainen. Myynnin ja markkinoinnin ammattilaisen ei pidä viestiä hempeitä, vaan tiukkaa asialinjaa. No, eihän asia onneksi enään noin ole. Pitäsiköhän sitä lisätä, sillä sen väitetään parantavan muistia. Astioissani on vihreää paljon, se on se taustaväri, joka saa ruuan muut sävyt nousemaan. Kattaus on lempeä, kun sen sävy on vihreä. Tulee hyvälle tuulelle kuin keväällä konsanaan.

Ja tietenkin, Spockin verihän on vihreää!

Pidän pikku jutuista

Kävellä ähellämme usein asuntoni vieressä olevilla kallioilla. Sinne on ihana mennä, astua helposti aivan erilaiseen maisemaan. Korkealta kalliolta on myös upeat näkymät joelle. Erilaisten lintujen määrä on ajoittain huikea.

Suomen kallioperä on vakainta ja vanhinta koko Euroopassa. EU on todennut sen myös paksuimmaksi. Paikoitellen sitä on yli kaksisataa kilometriä, kuin minun mökkimatkani Porvoosta Ruokolahdelle. Kallio on mielenkiintoista. Kova ja karhea, monivärinen. Silti sen kovuus murtuu usein ja halkeamista pilkottaa isojakin puita. Sammaleet pehmentävät.

Ruokaa laitettaessa maustaminen on olennainen osa makua. Mietin sitä usein maistellessani suolaheiniä ja ketunleipiä metsässä. Niissä on kaikki kohdallaan, suolat ja pippurit. Pienet suolaheinän lehdet ovat ihanan makuisia kesäisesssä salaatissa. Mökillämme niitä on kellarin katolla kasapäin ja tuntuu, että poimimisesta ne vain innostuvat kasvamaan enemmän. Lisäksi ne syksyisin pukevat upean ruskapunan päälleen.

Ahvenvita, uposlehtinen. Mielenkiintoinen. Huonekasvit on helppo "hukuttaa" kastelemalla niitä liikaa. Sanotaan, että kasvien juuret vaativat happea. Kuitenkin maailma muovaa selviytymään, siksi varmaan ahvenvita on jalostunut muotoonsa. Sen lehdet ja varret ovat niin ohuita, että se lakastuu heti vedestä pois joutuessaan. Se elää vedessä, vain kukat pinnan yläpuolella. Kalojen turva. Lapsena etsimme aina ahvenvitaa onkipaikaksi. Niiden varsien suojissa lymysivät ne isot kyrmyniskat, joita emme koskaan saaneet. Siellä ne kuitenkin ovat. Pienet juuret riittävät sille, sillä se voi ottaa ravinteita lehdillään.

Mielenkiintoista, minä suon suolaheinän lehtiä ja ahvenvita syö lehdillään.

Mikähän tuosta lehahti pois?