lauantai 27. helmikuuta 2010

Pidän Savonlinnasta

Pietari Brahe korotti Savonlinnan kaupungiksi jo 1639. Alkuaan asutus kertyi Olavinlinnan ympärille ja siitä on kertynyt asukkaita nykyiseen liki kolmeenkymmeneentuhanteen. Meille se on kesäkaupunki, kuten niin monille muillekin. Kesällä sen ympäröivät vesistöt pääsevät edukseen. Kolmannes pinta-alasta on vettä ja kokonaisuuteen kuuluu myös paljon saaria. Yksi meille "pakollinen" on vierailu Olavinlinnassa. En ole oopperaihminen, toki ymmärrän linnan vetovoimaisuuden erilaisena ympäristönä, mutta samalla rajoitetaan muun yleisön pääsyä moneen paikkaan linnan parhaan sesongin aikana. Toisaalta oopperan perässä juoksevat varmaan jättävät enemmän euroja kaupunkiin, kuin me kotiin yöksi menevät muikun syöjät.

Olen seurannut ristiriitaisin tuntein julkisuuden keskustelua ohitustiestä. Ulkopuolisena en tahdo sitä kommentoida, nähtäväksi jää. Suomalaiset kesäkaupungit elävät turismilla. Oopperakauden loppuvaiheessa savonlinnalaiset tunnustavat olevansa väsyneitä. Ravintoloissa kohtaa tuolloin monenlaista palvelua kaikkensa antaneilta palveluntuottajilta. Kaksi päivää päättymisen jälkeen tuntuu, että koko kaupunki on koomassa, paikallaan ja hiljalleen palautumassa. Viime kesänä vierailumme sattui vielä sateiselle päivälle, tuli heikko aavistus marraskuisesta Savonlinnasta. Olemme kuitenkin miettineet sitä yhtenä vaihtoehtona eläkepäiviemme kesäaikojen kotipaikkakunnaksi. Siellä täyttyy monta astettamaamme kriteeriä; kohtuullisen kokoinen, toimivat palvelut ( ainakin ulkopaikkakuntalaisena ajatellen) hyvät yhteydet ja ennenkaikkea; vettä on ympärillä. Sieltä löytyy myös valtaapitävien ketjujen lisäksi piskuisia yksityisiä ravintoloita. Se on mielestäni turistille bonusta, ei ne ketjujen tarjoamat. Jotakin alueelle omaleimasta löytyy tarjottavaksi jopa asiakkaiden lautaselle. Enkä tarkoita vain sitä muikkua.

tutustumisen arvoinen



perjantai 26. helmikuuta 2010

Pidän pahvilaatikkoviineistä, joskus

Heti piti laittaa jo otsakkeeseen pieni varaus. Joitakin vuosia sitten, kun noita aikusten pillimehuja alkoi tulla markkinoille, mietin mikä on perustelu, paitsi suurkulutus. Epäilys mausta ja säilyvyydestä hiipi myös mieleeni. Selkeästi ne ovat kuitenkin tulleet jäädäkseen ja monet arvostetutkin viinitalot tuottavat niitä. Kumpi sitten ohjaa kysyntä vai tarjonta, en tiedä. Varsinaisen maun suhteen viineissä luotan vain ja ainoastaan omaan suuhuni. En pidä siitä pönöttävästä purskuttelukulttuurista, mihin viinien maistelu usein halutaan kytkeä. Asiantuntijuuteen. Ihastuttavasti jo nykyisin löytyykin viinien asiantuntijoistakin henkilöitä, jotka puhuvat tuota "arvovaltaa" vastaan. Innolla seurailen mm. porvoolaisen Ilkka Sirenin kommentteja http://www.viini.tv/ sivuilla ja muuallakin. Lähtökohtaisesti viinien maistelulle ajatus; lupa läikyttää, on minun filosofiaani sopiva.

Laatikkoviineistä löysin kuitenkin itsellenikin käyttöä. Naislauma pitämässä hauskaa. Siis se suurkulutus monen käyttäjän muodossa. Ihastuttavaa on seurata kaveripiirin ammattitaitoa sen "pippelin" eli hanan esilleottoon. Käyttäjiä siis on! Kesäiset, ja miksei talvisetkin, piknikit ovat laatikkoviinille ihanteellisia. Ei ole mitään särkyvää ja takaisin kuljetettaessa, joka monista luonnon roskista päätellen on se hankalin homma, ne ovat kevyitä. Pahvithan voi jo polttaa nuotiossa. Makujen suhteen en viineistä ole löytänyt mitään moitittavaa, maallikon suulle kelpaavat hyvin. Säilyvyyden suhteen niille pussinpohjille ei ole tullut ongelmia, tuhoan ne ruuanlaitossa. Ne; pakasta loppuviini jääpalakuutioina -ohjeet eivät ole minua varten. Laatikoiden hanojen toimivuuden suhteen minulla on monta asiaa hampaankolossa, mutta olen ratkaissut asian siten, että käytän karahveja. Samalla viinit saavat hengittää ja minä nautin viinin värin tarkastelusta, lasikarahvissa saa sen visuaalisen nautinnon. Karahvi on myös toimivampi ruokapöydässäkin. Hyvä ystäväni kertoi pari päivää sitten, että oli viime syksynä ollut miehensä kanssa marjametsällä. Seuranaan hänellä oli ollut kahden litran pillimehu. Oli ollut kätevä kantaa ja käyttää vaihtelevissa maasto-olosuhteissa. Luonnon kannalta edelleen pidän lasia, sen korkean kierrätysasteen vuoksi ja luonnonkorkkia maatuvana materiaalina parempina vaihtoehtoina. Mikäli laatikon sisusmuovipussin toimittaa muovijätteisiin, on ratkaisu jo hiukan ekologisempi, pahvihan jo on kierrätyskamaa.


Mustasilmäsusanna vahtii viileässä illassa juomia!





torstai 25. helmikuuta 2010

Pidän lihapullista

Äidin tai mummon lihapullat, monen mittakeppi lihapullille. Noita herkkuja on taatusti yhtäpaljon kuin tekijöitäkin. Lisäksi perintöresepteihin kuitenkin liittyy paljon myös tunteita. Aika kultaa muistot, toki myös käytettävät raaka-aineet ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Raaka-aineilla on suurin merkitys makujen osana. Äitini ei ollut gourmet kokki, hän teki ruokaa, koska sitä piti perheelle tehdä. Se usein myös näkyi lautasella, mutta koskaan emme olleet nälässä. Paitsi, jos emme malttaneet tulla ajoissa ruokapöytään. Isän äidin lihapullat muistan, ne olivat suuria sekä juuri ja juuri pysyivät kasassa. Mehukkaita, mutta eivät suinkaan tasakokoisia, pyöreitä palloja. Sipulit olivat isoina paloina joukossa. Koppujauhot turvetettiin kermassa, mausteena oli sipuli, suola ja maustepippuri, lisäksi hän laittoin usein vehnäjauhoja sitomaan lisää. Silputut keltasipulit kuullotettiin voissa ennen taikinaan lisäämistä. Lihapullat paistettiin voissa. Niitä tarjoiltiin perunamuussin tai makaroonilaatikon kera. Se makaroonilaatikko on toinen, josta vieläkin herahtaa vesi kielelle. Makaroonit olivat pitkiä putkimakarooneja, jotka pätkittiin. Munamaitoa oli paljon. Laatikko oli tiivis, mutta herkullisen mehevä. Ei ole Kööpenhamina kuin silloin ennen, laulaa Junnu Vainio ja näinhän se on.

Minä pidän lihapullista osaksi myös sen tähden, että niiden perusohjetta voi muunnella niin valtavasti. Niihin saa erilaisia makuja ja silti se on helppoa arjen perusruokaa. Laitoin reseptihakuun http://www.kotikokki.net/ lihapullat ja reseptiehdotuksia tuli 327. Lihapullat on siellä varsin haettu yksittäinen resepti, raaka-aineena jaheliha samoin. Kysehän ei taidakaan olla siitä, etteikö ohjetta löydy, vaan kuka tekee. Muistoissa on mielikuva, jota einestoimittajat vielä pönkittävät; äidin tekemät lihapullat. Harva haluaa kilpasille äidin ruokien kanssa, mutta jostakin äiti on aikanaan aloittanut. Monen ensikokeilut eivät vastaa mielikuvia ja vieläkin moni kokee lihapullien valmistuksessa negatiiviseksi puoleksi käryn. Kyllä uunissakin saa herkullisen pinnan, mutta ei mikään kyllä vedä vertoja voissapaistetun maulle. Eli joku tolkku levitteen sekä öljynkin käytölle paistamisessa, terveellisyys koostuu monesta osatekijästä. Mutta, makuasioista ei kannata kiistellä. Parasta jälkipolville jätettävää on mielestäni kannustaa uskallukseen kokeilla ja luoda jotakin omaa. Luoda omia perinteitä.

Fetaa, pähkinää ja persiljaa roppakaupalla!







keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Pidän vanhoista aitoista



Onko kauniinpaa pintaa kuin vanha, ajan värittämä hirsi. Harmaan sävyt vaihtelevat säätilojen mukaan. Mäkin tontilla on kaksi vanhaa aittaa. Alun alkaeen se on ollut torpparin talousrakennus. Keskellä on ollut karjasuoja. Se oli ajan saatossa mennyt liian huonokuntoiseksi, jotta sitä olisi voinut kunnostaa. Niinpä kolmannes keskiosaa rakennusta purettiin. Siitä hyödettiin kaikki mahdolliset tarvikkeet, jotta saatiin kaksi tervettä aittarakennusta. Alkuperäiset hirret ovat yli satavuotiaita. Kaunistuvat vanhetessaan. Tontti on iso ja varsinaisen oleskelupihan, yläpihan, rajaavat koivikkoon nuo kaksi harmaata aittaa. Toisessa, jonka lattia oli hiukan elänyt ja epämääräisempi, säilytämme kaikki puutarhatyövälineet sekä kesäkalusteet. Siellä kasvaa joka kesä jokin rikkaruoho läpi lattian. Emme katkaise sitä, vaikka tiedämme sen olevan tuhoisaa. Vasta kuolleen kasvin poistan tarkasti, ettei se jää mätänemällä pahentamaan lisää. Toinen aitta on terve, siellä pidän varamattoja riu'ulla ja kuivaa, siistimpää säilytettävää. Se toimii tarvittaessa myös vierasyöpymispaikkana. Ei siellä kukaan ole yöpynyt, no, mies kerran yksin ollessaan oli halunnut viettää siellä sateisen ukkosyön.


Vakiona joka alkukesästä kävelen oikeanpuoleiseen aittaan ja kumautan otsani vauhdilla yläkamanaan. Ovet ovat matalat. Kipumuistia riittää kesän. Sisiliskot, tsitsiliuskat, viihtyvät aittojen kivijaloissa ja kiipeilevät seinustoille aurinkoa ottamaan. Itse rakastan aitan kynnyksellä istumista, vuorenkilpi hivelee jalkaa, kärpäset pörräävät ja aurinko hellii kasvoja. Se on kesää. Aamukasteen aikaan istun mökin portailla ja katselen aitan seinistä päivän nousua, ne kirkastuvat hiljakseen. Sateella niiden harmaus syvenee. Kauniita ovat.


Rauhoittava näky.






tiistai 23. helmikuuta 2010

Pidän viljelykarkulaisista

Mökkitontillamme jyllättiin joku vuosi sitten oikein olan takaa. Iso telaketjukaivuri pyöri alapihalla ja liityimme vesiosuuskunnan vesi- ja viemäriporukkaan. Tontti oli sen temmellyksen näköinen. Itku pääsi, kun ekan kerran näin kaiken mitä tontilla oli tapahtunut. Kymmenien metrien käsin vääntämäni kukkapenkit kaikkine istutuksineen oli pyyhkäisty muutamalla kauhan vedolla muistojen joukkoon. Se oli hinta sisävessalle. Raparperin alku oli nostettu maaköntin kanssa turvaan. Sen oli kuski ilmeisesti tunnistanut. Polun reunustan keijuangervot olivat epämääräisenä kekona polun vieressä tiarellat niiden juurien lomissa. Monta kasvia hävisi kokonaan. Koko alapiha tosin muutti myös tyyppiään. Erittäinen kostea turpeinen pintamaa sekoittui ravinteikkaan savipohjan kanssa laajalta alalta. Kasvusto on nykyisin monimuotoisempaa ja niitty kuivempi. Toinen hauska ilmiö on, että kukkia poksahtelee missä sattuu. Useita sisukkaita kasveja löytyy sieltä täältä tonttia. Kesäpikkusydän, joka on alakuvassa, aloitti koko kesäisen kukintansa keskellä heinikkoa. Yritän hiukan kitkeä ja niittää voimakkaampia kasveja sen ympristöstä, että se vahvistuisi. Maksaruoho puskee läpi kissankellojen useammassa kohtaa tonttia. Nuo kissankellotkin ovat vasta nyt alkaneet viihtyä alapihalla päivänkakkrojen ohella, osana muutosta. Horsmat ovat vaihtuneet niittyleinikkiin ja puna-apilaan. Aina puhutaan viljelykarkulaisista. Karkeasti ottaen tarkoitetaan kukkapenkistä tai viljelyksiltä luontoon karanneita kasveja, jotka karattuaan leviävät itsestään luonnossa. Mökkimme ympäristössä on mm. lehtoakileijaa laajoilla alueilla ojanpientareilla, toki sitä on tontillakin. Rentukkaa väliojassa, kulleroita, herjaneilikoita, tummaa tulikukkaa ja matalia iiriksiä löysin tontilta jo alkuvuosina. Ne ehkä ovat tontin vanhojen penkkien pohjilta jääneet maisemaan. Onhan mökin pohjaperustus tehty yli sata vuotta sitten. Ne eivät varsinaisesti ole karkulaisia, mutta elävät tontilla omaa elämäänsä. Illakkoa ja digitalista yritän saada asettumaan maisemaan. Siinähän tuo kasvien maailma on niin ihana, että saanhan minä toivoa, ne päättävät mikä toteutuu.

Sinnikäs pikkusydän







maanantai 22. helmikuuta 2010

Pidän pioneista

Kotonani oli pioneita useammassa paikassa. Ihan sitä maalaispionia. Valkoisia ja tumman syvän punaisia. Muistan lapsena ihailleeni niitä usein. Ne eivät olleet mitään hurjan kookkaita puskia, vaikka ikääkin niille tuli ajan kanssa paljon, penkit olivat nurmikon keskellä. Toinen hauskuus oli katsella muurahaisten kävelyä niiden nupuilla. Kaitpa se siksi oli liki itsestään selvää, että kun sain mahdollisuuden tehdä kukkapenkkejä, ensimmäisten joukossa istutin myös pionia. Tiedän, ettei se ole helpoimmasta päästä oleva kukka saada kukoistamaan. Mielestäni se kuitenkin kuuluu punamultaisen mökin pihalle. Olen muutoinkin suosinut mökkitontilla maatiaisperennoja, rosa rugoosia saavat toiset istutella. Onhan se idyllistä, samassa penkissä pionin kanssa kukkii ensin etureunassa esikot ja keskellä kultatyräkki, sitten kurjenmiekat ja isot pallolaukat. Kukintaa jatkavat pionin kanssa punainen päivänkakkara. Sen verran annoin jalostukselle periksi, sillä koko tontti pursuaa itsekseen leviävää päivänkakkaraa. Ei siis pihasauniota vaan ihan sitä oikeaa kakkaraa. Pioni alkaa nyt vasta asettua, oksia tulee aina vaan enemmän ja ne ovat pidempiäkin. Tukemista on tehtävä, sillä täysin avoinna olevat kukat painavat melkoisesti. Penkki on etelän suunnassa, kuumina kausina kukinta menee ohi varsin nopeasti, aina en edes ehdi nähdä niitä komeimmillaan. Nyt koen kuitenkin, että pioni on valinnut minut emännäkseen, kuten mummoni aina sanoi. On se vaan ihana kaunotar. Vieläkin on kiva katsella muurahaisten kävelyä nuppujen pinnalla.



Täysillä auki!




sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Pidän juustoisista perunoista

Näin tilaston, jossa kerrottiin suomalaisten syövän 62,5 kiloa perunaa vuodessa. Reilu kilo viikossa. Ohitsemme menevät jopa ruotsalaiset. Kärjessä olivat liettulaiset ja irlantilaiset puolitoistakertaisella määrällä. Sana peruna juontaa juurensa ruotsalaisten jordpäron, maapäärynä, sanasta. Englannin potato, ruotsin potatis kuulemma tulee esikolumbialasten intiaanien sanasta patata, joka tarkoittaa bataattia. Mene ja tiedä. Peruna itsessään on jo raaka-aineena maukas ja monikäyttöinen, mutta jostakin syystä, varsinkin talvisin, pidän siitä erilaisten juustojen kanssa yhdistettynä. Helpoimmillaanhan herkkua tulee, kun viipaloi perunaa ja latoo niitä kerroksittain, väliin hiukan vuohenjuustoa, homejuustoa tai vaikka pitkään kypsytettyä cheddaria. Mausteeksi riittää usein jonkilainen sipuli, pippuri sekä suolaa tarpeen mukaan. Toki muitakin juureksia mahtuu joukkoon. Komeus tunniksi uuniin ja herkku on valmis.
Nuukaksi kasvaneena jemmailen kaikki juustojen kannat rasiaan jääkaappiin. Niitä juuston kantoja minulla on, sillä olen juustojen suurkuluttaja. Usein raastan kaikki kannat yhteen ja hyödynnän sen. Tulee mukavia makucocktaileja. Juustoseuran sivuilta löysin tiedon, että juustoa kulutamme noin kahdeksantoistakiloa vuodessa, kolmesataaviisikymmentä grammaa viikossa. Minulla menee tuon verran pelkästään viikonlopussa. Pikaruokaa; kypsiä perunoita viipaleina kerros, väliin pari siivua manchegoa tai mustaleima emmentaalia, sekaan tupsaus hyvää pippuria, kerros perunaa, hiukan raastetta päälle ja pinnalle savupaprikajauhetta. Muutama minuutti mikrossa ja voilá. Tulee perunalle uusi elämä.
Parmesanperunoita



lauantai 20. helmikuuta 2010

Pidän nauriista

Turnipsi. Kesti aikoja, kunnes tajusin, että kyseessä on rehunauriin toinen nimi. Nykyisin naurista taitavatkin syödä enemmän eläimet kuin ihmiset. Ainakin joskus sitä on laitettu AIV rehuun, en tiedä nykyisin. Itse kuulun nauriiden fan klubiin. Facebookissa ei taida sellaista olla, tai mistäpä sen tietää. Pitääkin tarkistaa joku päivä. Kolmisen sataa vuotta sitten nauris oli yleisin ruokajuures. Sitten tuli peruna. Onneksi vielä jotkut viljelijät sitä kasvattavat ja sitä on suhteellisen hyvin saatavilla liki vuoden ympäri. Kumpaakohan myydään isojen kaupunkien marketeissa enemmän bataattia vai naurista.

Perinneruokiin se kuuluu varsin luontevasti, mutta muutoin nauris taitaa olla eksoottisempi keskivertotalouden ruokapöydässä kuin tuo bataatti. Sitä ovat syöneet jo antiikin kreikkalaiset. Minä koukutuin siihen jo vuosia sitten. Varsinkin kesäisin se on maukasta ihan sellaisenaan, uunissa haudutettuna tai toki nuotion tuhkassakin haudutettuna kuten entisaikaan kaskinauriit. Se on myös monipuolinen ja maukas lisuke. Maukkaampaa se on mielestäni kuin peruna. Sipulin kanssa kuutioituja nauriksia paistetaan hetki voissa, heitetään hiukan nestettä päälle haudutellaan vartin verran, maustetaan ja lisätään vaikkapa turkkilaista jugurtti. Toki kermakin käy, jos vain linjat kestävät. Haudutellaan kypsäksi ja herkku on valmis. Milloinkahan naurisruokia tai valmiiksi pilkottuja nauriita saa pakasteena. Vaikken sitä halua, toisaalta toivon sitä. Sehän todistaisi, että tuotetta käyttävät suuret massat. Kaksiteräinen miekka.

Nautiskellaan naurista!





torstai 18. helmikuuta 2010

Pidän villeistä luupineista



" tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja
ja ilma on raikas, täynnä tuoksuja
tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja

suuret punaiset ruusut on joku tuonut huoneeseen
vielä olen kovin väsynyt mies, vaivun uneen uudelleen

ja sä tulet mua vastaan, tartut käteeni
tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja

suuret punaiset ruusut on joku tuonut huoneeseen
vielä olen kovin väsynyt mies, vaivun uneen uudelleen

ja me kuljetaan päivän kirkkauteen
teillä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja
villejä lupiineja"

J. Karjalainen



keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Pidän mansikoista

Isä keräilee Nurmaan mökin maisemista metsämansikoita. Siinä mökkitontillakin niitä on pilvin pimein. Parhaimpina vuosina hän on kerännyt niitä kuus-seitsemäntoista litraa. Saa siinä muutaman kerran koukistua, kun ovat semmosia kynnen kokoisia. Ne ovat mansikoista maukkaimmat. Niitä ei paljon tarvitse olla tavallisen mansikan joukossa, kun kaikki maistuu metsämansikalle. Nam. Puutarhamansikoihin olen tykästynyt vasta aikuisempana. Eniten pidän niistä shamppanjan kanssa, varsinkin lajike nimeltä Polka. Eikä se ole elvistelyä, siten ne vaan ovat parhaimmat. Kesän avaus! Romanovin mansikat ovat myös maukkaat, Cointreussa marinoituna.

Parhaimmillaan mansikat ovat tuoreena, joskus voi dipata sulaan suklaaseen. Kerran tein mansikkarisottoa, siis ruokaa, ei jälkiruokaa, oli varsin maukasta. Tehdään kuten risotto, mutta jo alkuvaiheessa laitetaan mansikoita mukaan. Ne hajoavat sinne riisin sekaan ja maustavat mukavasti ja antavat hennon punertavan sävyn. Kaikkea pitää kerran kokeilla, no ei sitä omaa veljeä eikä kansantansseja, sanotaan... Mansikkahilloa olen tehnyt vasta kolmena syksynä. Kun poika vielä asui saman katon alla, pakastin aina viiden kilon satsin. Poika ne naposteli talven aikana. Yleensä pelkän rahkan joukossa, kuten hänelle vieläkin kuulemma uppoaa kaikki marjat. Äitiinsä tullut siinä, että hapanta mieluummin kuin makeaa. Mansikan pH on muutes hapan, sillä tiedolla ei ole isosti merkitystä, paitsi tahroja poistettaessa. Saas nähdä mimmoinen marjasato ensi kesänä tulee. Eikös nyt pidä jo aloittaa se satokauden spekulointi?



Mansikkapiirakkaa ja vaniljalla maustettua jugurttia.


tiistai 16. helmikuuta 2010

Pidän sienirisotosta


Italialaiset syövät herkullista risottoa. Se ei, pahus, ole irtonaista, kuten pitkä ja pätkä joskus riisistä meille mainostivat. Se on valuvaa, puuromaista, mutta riisi erottuu ja perusmakuun kuuluvat valkoviini, voi ja juusto. Italiassa pääasiassa tuo ihana parmesan, mutta muutkin käyvät. Eihän siihen tarvitse kuin tryffeliä hiukan, he sanovat. Onneksi meillä suomessa on metsät pullollaan sieniä, toinen toistaan herkullisempia. Me jopa saamme poimia niitä vapaasti. Pitäisiköhän sienenpoiminta Suomessakin tehdä luvanvaraiseksi, joskohan sitten ihmiset innostuisivat. Mökkimaastossakin törmää useammin itänaapuriin kuin alueen asukkaisiin. Vai tietääkö kantaväestö paremmat sienipiilot, kuin minä, tiedä häntä. En ole mikään riisin ystävä ylipäätään, mutta miltei mistä tahansa kotimaisista sienistä tehty risotto on ylikylän herkku.

Viime syksynä saimme Porvoosta poikkeuksellisen paljon suppiksia ja olen niitä myös kuivannut. Olen jauhanut kuivattuja purkkiin ja siinä on kyllä paras liemimauste miltei kaikkeen. Eilen mietimme tämänpäiväistä menua ja päädyimme sieniin. Vaihteeksi söimme suppilovahveroista tehtyä risottoa. Risotto tehdään ja haudutellaan normaalisti, hiukan kuivattua sienijauhetta mukaan hautumaan, juustona käytin pitkään kypsytettyä manchegoa, sen rasvaisuus sopii mielestäni sienille paremmin. Lopuksi freesasin voissa hiukan sulaneet ja karkeasti jäisenä pilkotut suppikset sekaan. Siihen ei ole mitään lisäämistä, no vähän mustapippuria :D


Ensi syksynä lisää sieniä säilöön!






maanantai 15. helmikuuta 2010

Pidän kreikkalaistyylisestä ruuasta

Niin paljon kuin pidänkin ihan supisuomalaisesta ruuasta, pidän myös toki muiden kulttuurien mauista. Kreikka oli ensimmäinen pitkä ulkomaanmatkakohteeni. Uteliaana maistelin kaikkea tarjontaa ja pidin kyllä kaikista mauista liki poikkeuksetta. Vielä silloin olivat menut kuvattomia, mutta keittiöön sai mennä katsomaan. Sinne suorastaan nyittiin mukaan ja ylpeänä esiteltiin porisevia patoja. Ouzoakin maistoin silloin eka kerran ja kreikkalaisittain se kaadettiin jäiden päälle. Siitä se hiljallen sulatteli jäitä ja tuo harmaa aniksenmakuinen juoma oli raikasta.

Pidimme kesällä kreikkalaisen illan ja tein moussakkaa. Mies maistoi elämänsä ensimmäisen kerran tuota munakoisovuokaa ja tykästyi kovasti. Juomana meillä oli ouzoa ja retsinaa. Muistan tuon retsinan ja se oli ainoa, johon taisi jäädä jopa lievä kammo. Pihkan maku ei istunut minun makuhermooni. Monen kymmenen vuoden jälkeen päätin kokeilla onko se niin pahaa, kuin mitä muistin. Ei se niin kammotusta ollut, muttei siitä minun juomaani tule. Löytyy niin paljon hyviä, hapokkaita valkkareita, ettei ole tarvis tuota heidän erikoisuuttaan isommin maistella.
Viinilehtikääryleistä pidän varsin paljon, mutta niitä en tehnyt itse. Purkista löytyy varsin oivan makuisia ja ne solahtivat suihin siinä kaiken muun ohella.
Kaikkiaan kävin nuorena kymmenisen kertaa Kreikassa ja pari asiaa jäi mieleeni. Kerran, vielä alkureissuja, päätin tutustua mustekaloihin. Muistan, kun lautasellani kellotteli pari kymmensenttistä mustekalaa, jotka oli friteerattu kuumassa öljyssä rapeiksi. Paitsi toiselta puolet päästä, siinä se vaaleanpunainen pää ja mollottava silmä tuijotti minuun kuin syyttäen aikomustani syödä hänet ja ystävänsä. Se silmä jäi syömättä. Toisen kerran viereisessä pöydässä istui englantilainen nelihenkine perhe. Äänekkäästi keskustelivat siitä mitä söisivät, tekivät tilauksensa ja alkoivat maistella. Tytär antoi isälleen oliivin ja sanoi, että maista, nämä ovat todella maukkaita. Mies otti oliivin, puraisi, karjaisi ja sylkäisi sen suuressa kaaressa meidän pöytämme yli viereiselle tyhjälle pöydälle. Muu perhe päästi valtavan naurun remakan ja mies pyyteli meiltä nolona anteeksi. Siskoni totesi vain, että ei haittaa ja hyvä tietää, hän ei sitten maistakaan. Sisko söi koko reissun spagettia ja jauhelihakastiketta. Oli vielä siinä kasvun vaiheessa, ettei mitään outoa voinut suuhunsa laittaa.
Mehukasta moussakkaa!



sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Pidän mökkisaunasta

Legenda kertoo, että suomalaiset kehittivät saunan näyttääkseen jumalille, että kyllä suomalaisenkin nahka kuumuutta kestää. Kestäähän se, mutta en kyllä saunaa pois antaisi. Muistan ne kaksi kuumaa, kuivaa kesää, se kuumuus oli väsyttävää. Sauna piristää. Kaupungissä välttää tuo puulavettinen sähkögrilli, kyllä sillä hien saa pintaan ja kiukaan sihinää. Kunhan korvausilmaa tulee sopivasti, ovat löylyt jopa varsin siedettäviä. Ja onhan se helppoa, käännät kelloa ja puolen tunnin päästä kiipeät lauteille.

Mutta mikään ei voita puilla lämmitettävää mökkisaunaa. Meillä on se tavallinen, jatkuvalämmitteinen ja se on maailman paras. Ei sitä voita mikään, no, savusaunasta ei nyt saa puhua ;) Toki tuon puusaunan lisäksi mökkisaunaan liittyy paljon muutakin. Yleensä siellä saunoessa on loma tai pidempi vapaa. Tosin kesäisin usein vain viikonloppuvapaa. Mutta silloin on vapaan lisäksi myös kesä, arvo jo sinänsä. Mökkisaunamme on punainen ja siinä on valkoiset ikkunan pielet, se perinteinen kuvio. Punamulta istuu maisemaan, muiden punamultaisten joukkoon. Päädyssä on liiteri, pata on pukuhuoneen puolella ja lauteilta näkee ikkunaristikon läpi luontoon. Viime kesänä uusimme kiukaan ja nyt on uunissa lasiluukku. Liekkien loimotusta on rauhoittavaa katsella. Yösaunoessa näkee tähtitaivasta. Punakettu lienee näkemistämme villein eläin, joka mennä sipsutti saunapolkua, kunnes hyppäsi jyrkän kulman ja poistui koivikkoon. Pari kesää sitten istuimme ulkona jäähdyttelemässä ja pihavalon editse vilahti ääneti jotakin. Lepakkoja. Äänettömän ihanaa seurata niiden ötökän pyydystystä. Pimeässä kuuloaisti terävöityy, hiljaisuudessa kuuluu usein tunnistamattomia, viehkoja ääniä. Pisin saunareissumme, toistaiseksi, kesti kuutisen tuntia.
Siellä se odottelee!






lauantai 13. helmikuuta 2010

Pidän nopsasta kokkailusta

Pikaruokaa, muttei einestä eikä puhelimella kokattua. Sellaista on muutes moni ruoka loppupelissä. Miksiköhän kokkailua ylipäätään pidetään vaikeana ja aikaavievänä. Useinkin tuntuu, että asiaa ei monikaan mieti ja kiire on tekosyy, jolla itsekin narutan itseäni. No, onhan noita trendejä muutenkin, uusin taitaa olla tuo super food. Niitäkin helpoimmillaan ovat, mustikat, puolukat ja porkkanat. Silti juoksemme tukka putkella ostamaan goji marjoja. Toisaalta puhuvan laatikon tarjonnasta voi päätellä, että ruuan laitto kiinnostaa ihmisiä, jos se siis kokkailuohjelmien määrästä päätellään. Vähän se on kuitenkin kuin nuo jumppaohjelmat, kivahan niitä on katsella, mutta ei siinä istuessa isommin laihdu. Tekemisessä taitaa olla se salaisuus.

Minun ikäluokkani oppi huomaamatta sitä ruuanlaittoa, monilapsisessa perheessä esikoistytölle se lankeni luonnostaan. En tosin vastaankaan pistänyt. Emäntäkoulussa oppi perusteet, helppohan siitä on ollut ponnistaa. Silti alituiseen hämmästelen kavereitani, jotka hämmästelevät miten helppoa moni ruoka tai herkku todellisuudessaan on tehdä. Monen piparin taikina vain sekoitetaan ja sitten pyöritetään pötköksi, joka pätkitään... Tai useat keitot, maukkaita ja helppoja. Suurin tuska on yleensä juuresten kuoriminen. Siinä minulla on onneksi luonnevika. Muistan nähneeni ohjelman hengenheimolaisestani. Fredi, eli Matti Siitonen rakastaa perunoiden kuorimista, samoin minä. Tosin kunnon kuorimaveitseen kannattaa investoida, siitä Fredi puhui pitkään ja hartaasti, muttei silti kyseessä ole monenkaan euron uhraus. Keitot kypsyvät siinä ajassa kuin pisimpään kypsyvin aines. Juurekset kypsyvät kuutioituna runsaassa vartissa, nopsaa sanoisin. On kiva testata itseään, varsinkin nälkäisenä, mitä syntyy. Toinen puoli on, että saa se olla maukastakin.

Savujuustoinen silakkakeitto vartissa!




perjantai 12. helmikuuta 2010

Pidän aamupalasta

Päivän tärkein ateria. Miksi sitä sanotaan ateriaksi ja palaksi. En ymmärrä ihmisiä, jotka ottavat kupin kahvia, juovat sen kävellessään ja lähtevät uuteen päivään. Aamupalaan ei kuulu kiire, mutta joskus se tulee sinne kutsumatta, silti voi mauista nautiskella. En minäkään heti noustuani kaivele jääkaappia, mutta olen onneksi sen verran aamuvirkku, että yleensä ehdin herätä rauhassa ja kokkailla jotakin. Puolen tunnin sisällä alkaa jo maistumaankin. Välillä saa aivomössönkin liikenteeseen eli joskus on mietittävä millainen päivä on tulossa.

Ei tarvitse olla kummonen Nostredamus nähdäkseen, että välillä lounas saattaa venähtää päivällisen aikaan nautittavaksi. Silloin yleensä jo aamulla paistan kananmunia ja maustan niitä vielä jollakin juustonkannalla. Kummallista kyllä, se pitää nälkää huomattavasti paremmin kuin mikään viljapuuro. Puuroista kyllä tykkään, mutta jotenkin ne ovat eniten maistuvimmillaan iltaisin. Varsinkin hiukan rytmittömän ja pitkään venyvän päivän päätteeksi. Onneksi ostin joskus aikoja sitten, kun poika oli pieni, haudutuskattilan. Siihen on helppo laittaa vaikka maitopohjainen puuro hautumaan hiljakseen, itse voi mennä vaikka suihkuun ja siellä se itsekseen muhii pohjaan palamatta. Puurokattilan pesusta en kyllä vieläkään ole oppinut pitämään. Viikonloppuaamuisin varsinkin, jos vielä isäntäkin saattuu olemaan saapuvilla, on ihana istuskella pitkän kaavan mukaan. Ilman sanomalehteä, heilutella jalkaa ja katsella ikkunasta ulos, kiireettä. Pienestä ne nautinnot lähtevät ja hyvä päivä vieläkin pienemmällä.

Syö värejä!




torstai 11. helmikuuta 2010

Pidän makujen yhdistämisestä

Nykyisin tuntuu, että kaupasta saa kaikkea valmiina. Lenkkimakkarat ja sipulit silputtuna, leivät leikattuna ja yrtit annoskokoihin pakattuna. Pyttipannunkin voi ostaa pakasteena. Helppoa kuin heinän teko. Nykynuoriso ei taida enään tietää miltä maistuu itse tehty sima. Illanvietossa on kiva napostella kaikenlaista pientä suolaista. Viimeksi ihmettelin kaupassa valmiita fetasnackseja. Fetakuutioita, chiliä ja valkosipulia, kilohinta karmaiseva. Purkit olivat pieniä ja vaihtoehtoja oli näennäisesti useita. Kiireen tekosyylläkö me niitä ostamme, helppouttako vai mitä siinä halutaan. Kysehän on vain ja ainoastaan mieluisien makujen laittamisesta samaan astiaan.

Huvittaa kokkailuohjelmia katsellessa kun kokki sanoo, että jonkin mausteen voi jättää pois tai vaihtaa, jollei se miellytä. Siinähän se minun mielestäni on koko juju, itse tehden voi laittaa sellaisia aineksia, joista itse pitää. Yhdistellä niitä omia lempimakuja. Maksaa vain niistä, mitä syö ja syö vain niitä mistä pitää. Mutta sopivatko ne maut yhteen. Entä tulevetko mittasuhteet itse tehden oikein. Etsivä löytää ja harjoitus tekee metsurin. Joskus onnistuu, joskus voisi olla parempaakin, mutta aina tietää mitä syö.
Fetaa, oliiveja, valkosipulia, muutama chiliviipale sekä kuivattuja yrtteja, lopuksi purkki täyteen hyvää oliiviöljyä.


keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Pidän syksyn hehkusta

Lunta on pukannut parvekkeelle niin, että kanervat laatikossa ovat monikymmen senttisen lumikuoren alla. Eivät ilmeisesti siitä pitäneet, kun olivat tuuskahtaneet alas parvekkeen lattialle. Kivalta näyttivät vihreä ja punainen kaiken valkeuden keskellä. Syksyllä värejä hehkuu kaikkialla, nyt ne huomasi korostuneesti, kun muu maisema on vitivalkoinen. Syksyn punakeltaisen riemunkirjava maisema on lämmin, kunnes se hiljaa leijailee maahan ja häipyy. Parvekkeeni edessä oleva pihlaja on pelkkä huurussa oleva ranka, tosin kaunis sellaisenaankin.

Keittelin eilen pakastamistani marjoista mehua ja puolukoista hilloa, tuoksut keittiössä olivat syksyiset. Höyrymehun tuoksu on ihana, ei puuttunut enään kuin se etikkainen taustatuoksu ja on kuin syksy olisi tullut talven keskelle. Näin ne tuoksut väreinä. Ruska pakkasen keskellä. Kaikki ne värit hehkuvat tuoksuina, lehtinä ne antavat voimansa kevään puhkeamiselle. Niinpä niin, syksyssä on kevättä ja keväässä syksyä. Ilman toista ei ole toista. Ying Yang.





maanantai 8. helmikuuta 2010

Pidän pikarijäkälistä

Opiskellessa tai paremminkin koulussa ollessa ei taida olla tapana kehua jotakin kouluainetta. Aikanaan ainakin vitsi oli, että käsityö, jumppa ja vanhat läksyt... Biologiasta pidin, varsinkin botaniikka, kasvitiede, kiinnosti alkumetreistä alkaen. Kaikki pieni kiinnosti. Ihmettelin aina miten ihmisen sisällä on soluja, joita et näe ja siellä sisällä kaikenmaailman solulimat ja tumat. En tosin sen paremmin sitä nykyäänkään ymmärrä, vaikka siis tiedän, että niin on. Jatkuvasti se hämmentää. Kasvien puolelta taas muistan tunteneeni monta kasvia jo keskariin mennessä, vaikkei minun enään tarvinnutkaan kerätä kasveja kesällä. Sekin harmitti jälkeenpäin. Keräsin pari vuotta vanhemman kaverin apuna hänelle ja se oli mielenkiintoista. Anemonet keväisin äidille ja taraxacumia kaiveltiin nurmikolta pois. Se oli leikkiä ja siksi jäivät mieleen, loppuosia en muista.
Sammalikossa oli ja on edelleen ihana askeltaa, mutta muotona jäkälistä minulle kolahti pikarijäkälä. Vieläkin kuulun varauksetta fanklubiin. Viehkotuin kuuntelemaan luonnon merkeistä ja miten jäkälä on yksi idikaattori. Naava ja luppo olivat myös niitä, eikäpä naavaisia puita enään juuri vastaan tule. Tai siis löydy, kävelemään ne tuskin ovat alkaneet. Jäkälät ovat levän ja sienen yhdistelmiä. Siksi ne ovat herkkiä reagoimaan luontoon kuulumattomiin asioihin, kuten ilmansaasteisiin. Pohdin miten niin pienestä asiasta voi havaita niin isoja asioita. Se oli niin tavattoman ihmeellistä ja hämmentävää ja on sitä kyllä edelleen. Surullista vaan on, että merkkejä on nykyluonnossa niin paljon. Alun toisella kymmenellä kun olin, mietin aina miten ihana noista pikareista olisi juoda. Se oli jotenkin niin hienon tuntuista. Eihän meillä kotona ollut kuin muovimukeja ja paksuja laseja. Varsin käytännöllistä nelilapsisessa perheessä. Tätä nykyään pikarijäkälät ovat yksi motiivi minulle hankkia viimein se makrolinssi.