Kotonani oli pioneita useammassa paikassa. Ihan sitä maalaispionia. Valkoisia ja tumman syvän punaisia. Muistan lapsena ihailleeni niitä usein. Ne eivät olleet mitään hurjan kookkaita puskia, vaikka ikääkin niille tuli ajan kanssa paljon, penkit olivat nurmikon keskellä. Toinen hauskuus oli katsella muurahaisten kävelyä niiden nupuilla. Kaitpa se siksi oli liki itsestään selvää, että kun sain mahdollisuuden tehdä kukkapenkkejä, ensimmäisten joukossa istutin myös pionia. Tiedän, ettei se ole helpoimmasta päästä oleva kukka saada kukoistamaan. Mielestäni se kuitenkin kuuluu punamultaisen mökin pihalle. Olen muutoinkin suosinut mökkitontilla maatiaisperennoja, rosa rugoosia saavat toiset istutella. Onhan se idyllistä, samassa penkissä pionin kanssa kukkii ensin etureunassa esikot ja keskellä kultatyräkki, sitten kurjenmiekat ja isot pallolaukat. Kukintaa jatkavat pionin kanssa punainen päivänkakkara. Sen verran annoin jalostukselle periksi, sillä koko tontti pursuaa itsekseen leviävää päivänkakkaraa. Ei siis pihasauniota vaan ihan sitä oikeaa kakkaraa. Pioni alkaa nyt vasta asettua, oksia tulee aina vaan enemmän ja ne ovat pidempiäkin. Tukemista on tehtävä, sillä täysin avoinna olevat kukat painavat melkoisesti. Penkki on etelän suunnassa, kuumina kausina kukinta menee ohi varsin nopeasti, aina en edes ehdi nähdä niitä komeimmillaan. Nyt koen kuitenkin, että pioni on valinnut minut emännäkseen, kuten mummoni aina sanoi. On se vaan ihana kaunotar. Vieläkin on kiva katsella muurahaisten kävelyä nuppujen pinnalla.Täysillä auki!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti