Pidän Tommy Tabermannin runoista

Älä sano ehkä, jos voit sanoa kyllä.

Älä sano katsotaan huomenna

jso voit jo tänään sanoa ei.

Älä sano lintu kuin lintu,

sano pääskynen tai haukka.

Älä sano kukka kuin kukka,

sano keltavuokko, Anemone

ranunculoides ja kissankello.

Älä sano, no olkoon, jos voikukista

aletaan keittää heikoille keittoa

ja kissankelloilla halutaan soittaa

muurhaisillekin sapeli kouraan.

Älä sano, samapa tuo, silläkin uhalla,

että sinut heitetään vailla

vettä ja paitaa, pimeään, kylmään.

Älä pelkää yksinäisyyttä, ehkä se

on pelkkä tauko ennen loppusoiton

pitkää, kiivasta syleilyä.

Älä huokaa jos sinun on huudettava.

Älä huuda jos kuiskauskin rikkoisi

kurkiaurat matkalla rinnasta rintaan,

särkisi ikuisesti aran astiamme.

Älä, älä koskaan suutele otsalle

jos voit suudella suoraan suulle.

T. Tabermann R.I.P.

Pidän varmasta tiedosta

Sellainen ilma, ettei kissaansakan ulos laittaisi. Marraskuun keli, pimeää ja pari astetta lämmintä. Sataa. Toivomme, ettei tule tekstiviestiä, mutta se tuli. Lento on peruttu, pahoittelemme, soitamme teille henkilökohtaisesti. Soittivat ja pyysivät tilinumeron. väsynyt virkailja. Minkäs siinä sitten voi lentokyvytön ihminen. Eivät auta energiajuomat, joilla saa siivet.

Hyvin perisuomalainen tapa hoitaa ketutus pois, mutta ei sitäkään kauan jaksa. Meinattiin, että menköön maanantai ja mikäs siinä, kun on vapaata pari viikkoa. Kaivaudutaan sitten tiistaina takaisin yhteiskuntaan ja mietitään mitä tehdään. Jonnekin pääsee varmasti, katsotaan sitten onko se tallinan lautta vai juna takahikiälle.

Kippis!

Pidän sateesta

Luin jostakin, että suomessa sataa keskimäärin joka kolmas päivä. Mielenkiintoinen tilastototuus. Sade on mielenkiintoinen asia. Sekin vaikuttaa mielialaan kuten pilvet. Tihkusade, tuhnukeli, siinä on niin hienoa pisaraa, ettei edes pisaranjälkiä synny lätäkköön, mutta auton tuulilasissa se estää näkyvyyttä.

Monotoninen meteorologi honottaa lähestyvästä säärintamasta. Pilvet kasautuvat, sarjakuvissakin piirretään pilvi pään päälle kuvaamaan pahaa tuulta, myrskyävää mieltä. Kummallista on se, että niin pieniä ja hentoisia kuin pisarat ovatkin, ne ovat painavia. Siis sadehan alkaa sillä, että ilma liikkuu ylöspäin, mutta samalla se jäähtyy. Joskus siellä huisin korkealla pilvien yläpuolella on kymmeniä asteita pakkasta. Pisara kasvaa ja painaa niin, että painovoima kumoaan nostovoiman ja suunta kohti maata alkaa. Sittenhän se on maapinnan lämmöstä tai kylmyydestä kiinni tuleeko sade vetenä vai hiutaleina.

Minä pidän sateesta monesta syystä. Lapsuuden kodissani on peltikatto ja se ropina pysyy muistoissani. Nykyasunnossani ropisevat ikkunanpellit. Kesälomallakin sade on kivaa, voi hyvällä omallatunnolla nyhjöttää sisällä peittojen välissä. Mummovainaa sanoi aina, että on synti olla sisällä kauniilla kelillä. Sade vapauttaa tuosta synnistä. Syntiin en usko, mutta ei tarvitse selitellä sisälläoloaan, kun sataa.

Muistan joku vuosi sitten kävelylenkillä joutuneeni sadekuuroon. Ensin harmitti turkasesti, yritin olla kyyryssä, etten kastuisi. Vääjäämättä alkoi tuntua märältä. Sitten ajattelin, että mikä on pahinta mitä voi tapahtua.. Okei, revitään huumori tästäkin, lakkasin kyyristelemästä. Otin hatun pois, nostin nenän ylös, avasin suun, levitin kädet ja nautiskelin. Yhenäkin olikin ihanaa. Oli lapsellisen hauskaa kastua, eikä se tuntunut yhtään epämukavalta. Kävelin selkä suorana kotiin ja nauraa hekottelin. Kotona lämmin suihku ja olo oli kuin maailmanvalloittajalla.

Sateen jälkeen paistaa aina aurinko.

Pidän pikku jutuista

Kävellä ähellämme usein asuntoni vieressä olevilla kallioilla. Sinne on ihana mennä, astua helposti aivan erilaiseen maisemaan. Korkealta kalliolta on myös upeat näkymät joelle. Erilaisten lintujen määrä on ajoittain huikea.

Suomen kallioperä on vakainta ja vanhinta koko Euroopassa. EU on todennut sen myös paksuimmaksi. Paikoitellen sitä on yli kaksisataa kilometriä, kuin minun mökkimatkani Porvoosta Ruokolahdelle. Kallio on mielenkiintoista. Kova ja karhea, monivärinen. Silti sen kovuus murtuu usein ja halkeamista pilkottaa isojakin puita. Sammaleet pehmentävät.

Ruokaa laitettaessa maustaminen on olennainen osa makua. Mietin sitä usein maistellessani suolaheiniä ja ketunleipiä metsässä. Niissä on kaikki kohdallaan, suolat ja pippurit. Pienet suolaheinän lehdet ovat ihanan makuisia kesäisesssä salaatissa. Mökillämme niitä on kellarin katolla kasapäin ja tuntuu, että poimimisesta ne vain innostuvat kasvamaan enemmän. Lisäksi ne syksyisin pukevat upean ruskapunan päälleen.

Ahvenvita, uposlehtinen. Mielenkiintoinen. Huonekasvit on helppo "hukuttaa" kastelemalla niitä liikaa. Sanotaan, että kasvien juuret vaativat happea. Kuitenkin maailma muovaa selviytymään, siksi varmaan ahvenvita on jalostunut muotoonsa. Sen lehdet ja varret ovat niin ohuita, että se lakastuu heti vedestä pois joutuessaan. Se elää vedessä, vain kukat pinnan yläpuolella. Kalojen turva. Lapsena etsimme aina ahvenvitaa onkipaikaksi. Niiden varsien suojissa lymysivät ne isot kyrmyniskat, joita emme koskaan saaneet. Siellä ne kuitenkin ovat. Pienet juuret riittävät sille, sillä se voi ottaa ravinteita lehdillään.

Mielenkiintoista, minä suon suolaheinän lehtiä ja ahvenvita syö lehdillään.

Mikähän tuosta lehahti pois?

Pidän pilvistä

Sanotaan, että nykyihmisen olisi hyvä katsella kauas, horisonttiin. Se tekee hyvää fyysisesti ja henkisesti.

Kaupungeissa emme juuri näe horisonttia, tähdistä puhumattakaan, näemme naapurin verhoja ja talojen silhuetteja...lähellä. Elämme tässä ja nyt, pikku ympyrässämme; tuijotamme läppärin näyttöä tai edellä ajavan takavaloja vaikka silmiä särkee.

Haluamme olla läsnä samanaikaisesti kaikkialla. Puhelimissamme on pikavalinta kavereiden tässä ja nyt hetkeen, blogeihin ja naamakirjaan. Jolleivat kaikki sataneljäkymmentäkaksi kaveriamme tiedä, että juon kahvia nyt, emme ole olemassa.

Tuntuu, että sanonta carpe diem - tartu hetkeen - käsitetään roiku reaaliajassa, ei suinkaan, että uskaltaisimme kiinnittää benjiköyden hetken mahdollisuuteen ja hypätä uskoen sen kantavan tulevaan.

Horisontti. Se on mahdollisuus, avoin kirja. Sinne ei pääsee, sitä ei aina näe. Onneksi on pilvet.

Pilvet ovat kaukana, silmät lepäävät niitä katsoessa. Pilvet ovat luonnon tulkki olevasta ja tulevasta. Poutapilvi...sadepilvi... aavistus tulevasta. Entäs pilvetön taivas, sitähän me usein lomalta haluamme. Poissaollessaankin ne siis muovaavat mielialojamme.

Sota-aikana lotat opetettiin tulkitsemaan pilviä. Silloin ei tosin maattu selällään heinikossa ja leikitelty muodostuvilla kuvioilla, vaan tulkittiin tarkasti säänmuodostusta ja korkeuksia.

Minä pidän pilvistä varauksettomasti. Ne saavat aina hyvälle tuulelle ja ajatukseni lentoon. Myrskypilvissä on oma viehätyksensä, se upea voima mikä niistä huokuu. Mieli lepää, silmä nauttii ja etsin löytää...

Pilvet ovat samanaikaisesti lähellä ja kaukana. Mielessä ja taivaalla. Sataessaan alas ne

jopa tuntuvat iholla.