torstai 31. joulukuuta 2009

Pidän vuoden viimeistä päivää



Vuoden vaihtaminen on taas edessä. Vietimme sen kahdestaan ja kokkailimme mieluisaa suolaista. Päivälliseksi nautimme vorschmackia perinteisillä lisukkeilla eli suolakurkuilla ja punajuurilla sekä smetanalla. Hiukan teimme myös hyvää perunasosetta seuraksi. Tämä vorschmack oli purkista suoraan, melko miedon makuista, konstailematonta. Silli maistui mukavasti, muttei liikaa. Juomana käytimme hyvää humaloitua olutta ja snapsit jätimme pois.





Istuimme iltaa ja höpöttelimme niitä näitä, mietimme mennyttä vuotta ja totesimme sen olleen varsin mukavan. Pikku suolaiseksi väkersimme chapatalle chilikastikkeella maustetun jugurttitahnan, johon tuli paljon valkosipulia. Kuumalle pannulle laitoimme öljyyn yhden viipaloidun valkosipulin kynnen ja paistoimme siinä katkaravvyn pyrstöihin nopsasti värin pintaan.



Leipäjuusto on helppo, neutraali herkku. Tällä kertaa kiepautimme päälle kylmäsavuporoa ja suikaleen paprikaa. Kolmantena suolaisena oli jugurtilla yhdistettyä hienonnettua kananmunaa, dijonia sekä tilliä ja toki aina suolat ja pippurit selkään. Tahna ruispalan päälle ja komeuden kruunasi graavisiika. Ruokajuomana oli kivennäisvesi, se sointui kaikille. Siinä sivussa toki vajensimme olut sekä punaviinivarastoa sopivasti. Liikehdintä ja pauke pihalla kiihtyi puolta yötä kohden mennessä. Meilläkin oli muutama pamaus ja liityimme naapurien joukkoon viereisen pellon reunaan tähtisadetuksesta nauttimaan. Rapsakka pakkanen ei haitannut ja näkyvyyskin oli vallan mainio. Sinne jäi vanha vuosi.



Vuosi 2010 alkoi tinan valannalla. Minä sain veneen, toivon mukaan se tuo matkoja tullessaan.





Ulkona seisoskelun tuoman viileyden poistimme kupposella kunnon irkkukahvia.






torstai 24. joulukuuta 2009

maanantai 21. joulukuuta 2009

Pidän veden liikkeestä

Liplatus, ropina, lirinä, solina, pulputus, kohina, tip tip, niinpä niin, vesi liikkuessaan ääntelee. Vesi on rauhoittava elementti, laineiden leikkiä voisi katsella loputtomiin. Mietin usein rannalla, kun katselen aaltojen liikettä; rantaan, ulapalle, rantaan, ulapalle, että tuo liike jatkuu vuosisadastakin toiseen, rannalla istujat vaihtuvat, vesi jatkaa liikettään. Toki on alueita, joissa vesi lepää ajoittain jääpeitteen alla, mutta liike jatkuu tauon jälkeen. Virtaa purosta alas jokeen ja siitä mereen, haihtuu ja nousee ylös sataakseen alas puron alkujuurille ja lähtee soljumaan kohti isompia vesiä...

Virtaava vesi, on uoma sitten ihmisen tai luonnon muovaama, on kaunis näky. Vesi muodostaa kuvioita kohdatessaan esteitä. Yksittäistä kohtaa tarkkaillessani mietin usein, että miksi ajoittain tulee voimakkaampi liike. Miksi joka seitsemäs aalto on voimakkaampi? No, tuo on se Papillonin tuoma mielikuva, mutta pohjan muodot, tuuliolosuhteet ja erilaiset virtaukset tuovat aallot eri vaiheissa, osa aalloista kumoa toisia, osa vahvistaa. En tiedä onko tieteellisesti todistettu sille olevan joku täsmällinen sykli edes samassa paikassa, eikä sillä ainakaan minulle ole väliä, en ole matemaatikko. Vesihän muuttaa hiljakseen myös esim. pohjan muotojakin, joten kaitpa se rytmikin muuttuu jollakin aikajanalla. Siinä saa kulumaan tunnin jos toisenkin, kun heittää vaikka puupalan laineille ja yrittää arvioida mihin se päätyy. Päämäärä vai liike, kumpikohan niistä onkaan tärkeämpi. Tai vain yrittää seurata yksittäisen kuohun liikettä. Tunnustan, aikuinen nainen ja syljeskelen sillalta veteen vain nähdäkseni miten se käyttäyttyy.
Vanha tarina ihmisen tarpeellisuudesta tällä pallolla, kasta sormi veteen ja katso miten kauan jälkesi näkyy.




sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Pidän pikku tuulesta

Pikku tuuli, ei vaahtopäät, mukavaa. Pehmeää poskelle, vilvoittaa oloa ja heiluttaa hentoja. Nautinnollista, ei haittaa, vaikka siinä olisi lupaus kovemmastakin tuulesta tai sateesta. Pikku tuuli on nautinnollista. Luontokin nauttii, keinuu hiljalleen. Heilimöi ja heiluu, luonto ilottelee.



Kaislikossa suhisee. Pilvipallot vaeltavat.

Kuka mitäkin näkee pilvissä.

Minä näen vanhan miehen kulmat kurtussa, selällään mietiskelemässä...
Vai olisiko tonttu kesälaitumilla?
juu, Handehan se siinä,
sillä on rumimmat kuteet ja pisin naama





lauantai 19. joulukuuta 2009

Pidän porkkanoista


Syö porkkanoita, että näet hämärässä, hoputti mummo aina. Ei mummo osannut kertoa miksi näin on, vasta koulussa selvisi, että yksi karoteenin muoto retinoli on yksi verkkokalvon rakennusosa. Se on myös oranssi pigmentti. Sitä aina ihmettelin, että miten mustasta nuppineulanpään kokoisesta siemenestä tulee oranssi pitkulainen porkkana. Niinpä niin, se vanha fraasi...ei minun lapsuudessani ollut kuin oransseja porkkanoita. Nyt niitäkin saa vaikka mikä värisenä.



Poika tykkäsi pienenä syödä porkkanoita. Vieläkin muistan tuon vielä silloin pellavapään istumassa kalsarisillaan sohvalla risti-istunnossa ja rouskuttavan porkkanaa. Jossakin vaiheessa tuli aina; "what's up dock" ja valtava kikatus. Hän oli Vemska, Väiski Vemmelsääri ja siksi rouskutti porkkanaa suupielessään. Etteikö sarjakuvista muka ole hyötyä.


Itse pidän porkkanan monipuolisuudesta, tosin sitä perinteistä raastettakin tulee tehtyä usein. Aikuisiän opiskelukaveri teki sen mehusta viiniä, no tekihän se ruusunmarjateesta ja maa-artisokastakin. Mutta porkkana sopii ainesosaksi vaikka mihin. Sitä suomalaiset syövätkin perunan jälkeen eniten. Rakuunaporkkanat lienee tunneituimpia lisukkeita, mutta kaikki yrtit sopivat seuraksi. Juustohöylällä vaan porkkanat kolikoiksi, kiehautus suolavesitilkassa, kuivatut mausteet veteen sekaan, tuoreet silputtuna kypsien sekaan. Tilkka hunajaa mausteeksi ja herkku on valmis. Siitä saa myös herkullista marmelaadia; raasta puolen kilon pussillinen porkkanoita kattilaan, lisää yhden sitruunan mehu ja kuoriraaste, pari desiä appelsiinimehua ja puoli pakettia marmelaadisokeria. Keittele porkkanat pehmeiksi ja purkita. Ihanaa leivän tai keksin päällä. Kaurapuuroon en ole laittanut porkkanaa, mutta oikein muuta en keksi mihin sitä ei voisi laittaa.


Porkkanakeittokin voi olla lempeän pehmeä tai chilitahnalla maustettuna hiukan potkuisempaa.




torstai 17. joulukuuta 2009

Pidän kesäkukista

Mikähän siinä onkin, että jotakin etsiessään löytää aivan muuta. Aarrekaappeja, miljoonalaatikoita, ehkä vielä tarvitaan -jemmoja, millä ikinä nimellä ne kulkeekaan... Jokaisella meillä on paikka, johon tulee laitettua tavaroita pois silmistä. Pääsääntöisesti ne joutaisivat suoraan lajitteluastioihin, mutta jos kuitenkin tätä sähkökynttilämallin varalamppua sattuisi tarvitsemaan, eihän sitä tiedä. Hamsteriluonne, tunnustan. Jotakin etsin ja pari kesäkukkien siemenpussia putosi eteeni. Hmmm, vielähän kesiä tulee, mutta miksiköhän nuokin ovat tuossa, eivätkä kukkamuistoina mielessä. Oletettavasti ne on ostettu tarpeeksi ajoissa, että ehtii ja laitettu paikkaan, josta helposti löytää...kenkälankkia etsiessään. Pitäisi tuokin kaappi inventoida, no, jahkas saan pakastimen sulatettua. Nyt olisi pakkastakin sopivasti, täytyypä viikonloppuna... Samalla jokin alitajunta liikuttaa kättä ja laittaa siemenpussit takaisin nappien joukkoon.


Kesäkukkien hurmaavuus lienee niiden valtava kukintainto. Osa, varsinkin parvekkeille tarkoitetuista lajikkeista, kukkii koko kesän. Muistan ensimmäisen asuntoni. Siinä oli parveke ja innoissani laittelin kukkia. Koko ikäni olen pitänyt mullan möyhimisestä ja iso parveke houkutti istuttamaan vaikka mitä. Laitoin mm. kolme laatikkoa petunioita. Niitä oli ihaillut ihmisten parvekkeilla. Ei kahdeksankymmentä luvun alussa paljon vaihtoehtoja ollutkaan, pelakuita ja petunioita sekä aina ihania orvokkeja. Kastelin ja lannoitin, mutta kukat lakkasivat pikkuhiljaa kukkimasta. Äidille sitä harmittelin ja hän kysyi varovasti (murrosikäni vielä muistissaan, kait )että olenko nyppinyt niitä. Nyppinyt? Aina oppii, pölytyttyään petunia keskittyy siementämään ja sukua jatkamaan, ellei kuihtunutta kukkaa poista. Vaan eipä sen jälkeen ole tuon takia kesäkukkaset lakanneet pihallani tai parvekkeellani kukkimasta.


Nykypäivänä valittavina olevien kesäkukkien lajikkeisto on mielikuvituksellinen. Kukkia jalostetaan, ne kukkivat pidempään, runsaskukkaisemmin ja helpommin. Miljoonakelloja ei tarvitse nyppiäkään. Mökkipihalla kasvavat perennat ja luonnonkukat, sinne en juurikaan laita kesäkukkia, kasteleminenkin on epäsäännöllistä. Portinpielen iso astia liki ainoa poikkeus, se toivottaa tervetulleeksi mökille ja tervehtii tien ohikulkijoita. Sen teema on harkittava tarkkaan, oikeastaan suunnittelu alkaa jo syksyllä. Nyt kun nykyasunnossani on pitkästä aikaa parveke, myös sen kukkaloiston miettiminen on jo työnalla. Keittokirjapinojen väleissä on puutarhakirjoja ja ruokalehtikasat pursuavat myös puutarhalehtiä sekä siemenluetteloita. Vanhathan ovat yhä käyttökelpoisia. Suunnitteluun menee monta monituista iltatuokiota ja mielikuvamaalauksia tulee piirrettyä sielun silmin. Onhan se tärkeää?, että kesäkukat sointuvat toisiinsa, toisaalta herkullisen moniväriset yhdistelmäkin sykähdyttävät. Jospas ensi kesänä laittisinkin sinisen parvekkeen, mitähän sinisiä kukkia olisi, jotka kestävät paahdetta. Tai keltaisia. Tai lohenpunaisia.

Pitää vielä miettiä.



tiistai 15. joulukuuta 2009

Pidän reissukokkailusta

Kumma kyllä, edes lomareissulla ei jaksa jokapäivä syödä ravintoloissa *virn*. Aina pyrimme saamaan huoneistohotellin. Pääasiallisin syy on toki saada se jääkaappi, mutta mahdollisuus kokkailuun on mukavaa. On kiva kokeilla parilla kattilalla ja väärin tiskatulla teflonpannulla mitä syntyy. Vielä, kun et kaupassakaan aina ymmärrä tuoteselosteita, päättelet vaan, saa välillä kokea pieniä yllätyksiä suuntaan jos toiseenkin. Aina ei ole tarjolla edes aamupalaa pikkuhotellista, mutta siinähän se menee aamiaisen kokkailu kuin välipalankin.

En ole vaalean leivän sydänystävä, mutta ihania , pikanttia salamia ja tuoreita tomaattia seuranaan, menee paahtoleipäkin nurisematta alas, varsinkin kun voitelee toisen puolikkaan paksulla aiolilla.

Mukavaa on myös istahtaa parvekkeelle kahvikupposen kera ja lueskella tai vain ihmetellä ohikulkevaa maailmaa.

Eihän kokkailu hotellissa välttämättä edullisemmaksi tule, kun kaikki pitää ostaa. Ranskalaiset ja puolikkaan grillatun kanan saa muutamalla eurolla. Maussa niihin verraten kuitenkin voittaa. Perusmausteita olemme oppineet kuljettamaan mukana, omassa pussukassaan kuin aurinkorasvat konsanaan. Voita saa pikkupaketeissa, oliiviöljyt ovat herkullisia sekä edullisia ja peltisen rasian saa särkymättä tuotua suomeen. Euron viinissäkin raattii hauduttaa vaikka mitä. Erikoisemmat mausteet ovat usein edullisia ja niistä saa itselleen tuliaisia täydentämään kotivarastoja. Viime reissulta tuli suomeen savustettua paprikajauhetta, oliiviöljyä ja paellasahramia. Valmista maustesekoitusta paellaan tai riisiruokiin, jossa on mm. sahrami mukana. Ja tietenkin erinäinen määrä erilaisia anchoja, simpukoita ja muita äyriäissäilykkeitä, osaa niistä toki jo suomestakin löytää, mutta ei niin edullisesti eikä ainakaan yhtä vaivatta.

Eikä mikään voita illanistujaista lämpimässä yössä omalla patiolla yön ääniä kuunnellen.


maanantai 14. joulukuuta 2009

Pidän sinapista


Suomen kielen opettaja vannotti, että tekstiä ei pidä aloittaa muinaisista roomalaisista, siis liian kaukaa. Nyt aloitan, sillä sinapin ovat kuitenkin kehittäneet jo antiikin roomalaiset aikoinaan. Se on yleisnimi kaalien ja sinappien sukuihin kuuluvien kasvien siemenistä tehdyille jauheille ja toki niistä edelleen jalostetuille pastamaisille tahnoille sekä kastikkeille. Herkku, johon olen totaalisen hurahtanut. Sinapinsiemeniäkin käytän etikkasäilykkeissä, ne eivät niinkään mausta vaan parantavat säilyvyyttä. Toisaalta taas sinappijauheelle maun säilymistä edesauttaa etikka tai esim. sitruunahappo. Makuja sinappeihin saakin sitten vaikka millä ja ne saa mihin tilanteisiin vain sointuvaksi.



Porvoossa on kuuluisa Frysari, nakkikioski, jossa vieläkin myydään vain ja ainoastaan lihapiirakoita, nakkeja, höyrymakkaraa, maitoa ja trip mehua sekä sinappia. Frysarin sinappi, kuten itse grillikin, on maan kuulu. Kohtuullisen vahvaa sanoisin, itse Aleksanterikin siitä tykännyt ja samalla, salaisella, reseptillä tehdään edelleen. Vahvempaakin sinappia olen maistanut. Muistan taatusti kokoikäni englannissa maistamani sinapin. Pikku kaupungissa, Frinton On Sea, merenrantaa kävellessäni näin hotdog -kojun. Jonkun haalean makkarasämpylän ostin ja sinappia sai laittaa itse. Otin vaavan kuran väristä tahnaa suomalaisittain, meillähän ne vaaleat tuubituotteet eivät maistu miltään, haukkasin ja huhhhhuh. Kiinteää etikkaa, jossa vielä vahventavana se sinappijauhon tuoma tulisuus. Nenästä, silmistä, korvista ja hiusrajasta puski kaikkea mahdollista eritettä, nieleminen oli vaikeaa ja kuulokin katosi hetkeksi. En ole koskaan hörpännyt etikkakannusta, mutta mielessä kävi, että tuollaista se olisi. Se ei enään ollut nautinto, mutta suomalaisella sisulla siitäkin selvisi.

Näin joulun alla kaivelin ohjevihkosiani ja totesin sinappiohjeitakin siellä olevan liki kolmekymmentä, jotkut liki toistensa klooneja. Mielenkiintoisimmissa on nesteenä mm. tumma olut, kahvi, lihaliemi tai vissyvesi. Mausteena on pippureita, homejuustoa, savujuustoa tai mm. alkoholeja. Joissakin on desitolkulla etikkaa, joissakin vain liraus. Vaihtoehtoja siis on. Ruokiin lisättäessä on parempi, ettei ole sokeria. Toisaalta hunajaisen tulisella sinapilla sivelty uunilohi on maukas, eikä muita mausteita kaipaa. Erilaisille makkaroillekin maistuu seurana erilainen sinappi. Makuasioita. Meikäläisen sinappimakuun eivät tuttavat oikein meinaa sopeutua, minä kuorrutan makaronilaatikonkin sinapilla, ketsuppiin en koske.

Herkullinen madeirasinappi vielä lämpimänä.


sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Pidän Imatrankoskesta

Imatrankoski. Kuutisen tuhatta vuotta sitten Saimaan vesi puhkaisi väylän salpausselkään, Vuokseen syntyi tuo Suomen suurin koski ja vesi virtaa Laatokkaan saakka. Se oli 1800 luvulla Eiffeltornin veroinen nähtävyys ja vieläkin sen reunamilla kallioissa on ihmisten nimiä ja nimikirjaimia tuoltakin ajalta. Sitä tulee ihailemaan ihmisiä eri puolilta maailmaa. Komeahan tuo on uomanakin, mutta koskinäytöstän aikana saa pienen aavistuksen sen voimasta. Vuonna 1929 koski valjastettiin sähkön tuottajaksi ja kaupunki hiljeni. Kuuntelin kesällä radio-ohjelmaa tuosta koskesta ja siinä oli aikalaisia kertomassa miltä patoaminen tuntui. Imatrasta tuli hiljainen. Kosken kuohun äänet olivat niin voimakkaat, ettei keskustassakaan meinannut kuulla puhetta. Kyllä nytkin näytöksen aikana on pauhu upea.


Uusin villitys on vaijeriliuku yli kuohuvan kosken.


Kesäisin näytökset ovat päivittäin, yksittäisiä on talvellakin mm. joulupäivänä. En ole talvella käynyt katsomassa, olisi mielenkiintoista nähdä se pakkasella ja uoma seuraavanakin päivänä. Aina on silta ja kosken reunat kansoitettuna, katsojia riittää. Onhan se veden voima ja pärske kiehtovaa katseltavaa. Pisaroita tuntuu poskillakin. Mielenkiintoistan on myös se hiljainen seestyminen padon sulkeuduttua. Upeaa veden voimaa.




Pidän kynttilänvalosta



Porvoossa vietetään Lucian päivää. Nuori tyttö kantaa kutreillaan nykyisin sähköistä kynttiläseppelettä, päällään valkoista vaatetta sekä punaista vyötä ja kulkue eteenee. Hän tuo valon pimeyteen. Esikristillinen valon juhla, kolmastoista päivä ja marttyyrikuoleman kokenut neitsytlegenda. Kaikkia biletetään samanaikaisesti. Ruotsinkielisten traditioita. Samalla valitaan myös koko Suomen Lucia, Folkhälssan ja Hoblari valitsevat ehdokkaat, joista kansa äänestää parhaimman. Onhan se mukava, että perinteitä vaalitaan.



Minulle kynttilät ovat tunnelmantuojia. Mieli rauhoittuu, kun kova sähkövalo on poissa ja elävä tuli on läsnä. Tulehen tuijottaja, no, sitäkin, mutta liekkiä on rauhoittava katsella. Se aistii pienetkin liikkeet ympärillään ja ilmaisee sen väreillen. Lapsena kokeiltiin, kuka jaksaa pisimpään pitää kättä kynttilän päällä. Sen muistan, että kuuma oli kuin mikä, mutta pitihän minun, ison kakaralauman ainoan tytön, muutama poika pätkästä kisassa. Heh.



Välillä, kun kuljen kaupoilla, ihastuttaa ja ihmetyttää se valtava kynttilöiden valikoima. Toinen toistaan kauniimpia, muotoiltuja ja koristeltuja. Eihän niitä raatti polttaa. Minusta kynttilät ovat tarkoitettu poltettaviksi. Rustiikki kynttilöitä minulla varmaan menee eniten. Useampi takorautainen kynttelikkö katossa ja pöydillä kuluttaa tusinaa jo kerrallaan. Lisänä pölkyt ja tuikut, sävysävyyn, niinpä niin. Punaiset ja vihreät kynttilät kuuluvat jouluun, siitä en luovu. Joskus kokelin trendivärejä; oli sininen joulu ja kullanvärinen joulu. Kauniita olivat, ei siinä, mutta nyt olen palannut punaiseen ja vihreään. Trendittelen sitten pikkujouluna ja muina viikonloppuina.



Meinasimme joulunalusviikonloppuna pitää pikkujoulut, saas nähdä mitä värejä löytyy.



torstai 10. joulukuuta 2009

Pidän kesälomasta


Tänään se sitten kysyttiin. Milloinkas aiot pitää kesälomasi? Talvilomakin pitämättä, joulu vasta tulossa. Työsyhteisössäni on henkilö, joka vuoden ensimmäisinä arkipäivinä kiertää kertomassa montako "ylimääräistä" vapaapäivää tulee kuukausipalkkaisille alkavana vuonna. Osuuko joulut ja itsenäisyyspäivät arkeen vai viikonloppuun, kun ne ovat vasta viikon päässä takapeilistä katsoen. Asia hupastuttaa, ei häiritse, mutta ihmetyttää. Mikä motivoi kyselemään maaliskuussa juhannussuunnitelmia, joulukuussa kesälomasuunnitelmia? Hän on tosissaan, tai ainakin vakavalla naamalla, huumorintajuinen hän kyllä on ja ihan särmästi hoitaa vaativia työtehtäviään. Hän vaan halusi, nyt jo kuudennen kerran, kuulla minultakin saman vastauksen, että sitten kun miehellä lukee seemataulukossa, että loma. Jaaha, ja suhahdus eteenpäin. Se saa hyvälle tuulelle. Hän on persoona, joita tehokkaan qvarttaalipyörän orava tarvitsee.


Vääjämättä katse alkoi lasittua ja ajatus karkasi kesään ja kesälomaan. Mieluisaa ajateltavaa liki kahdenkymmenen asteen pakkasella. Varsinkin, kun ensi vuoden toimintasuunnitelmien eräpäivät painavat niskaan ja kuluvan vuoden kolmas tertiääri pitäisi saada powerpointtiin. Ajatus karkaa kesälomille ja mökille. Mitään emme lomalla tee, ellei huvita. Sen oppiminen vaati minulta muutaman vuoden, vie mennessäs, tuo tullessas ja tee siellä ollessas, sitähän se takaraivo jyskää opetettuna. Mökin oston yhteydessä päätimme, että siitä ei tule työleiriä. Alkuvuosien innon tasaannuttua, totesimme että se siitä oli hyvää vauhtia tulossa. Teimme istumalakon. Jäsähdimme keinuun ihmettelemään ja ihailemaan miten heinä kasvaa ja humala kietoutuu lapion varteen. Välillä heitetään jokunen tikka. Totesimme, että kyllä se intokin iskee ja silloin saa aikaiseksi enemmän kuin päättämällä, että pitää, pitää, pitää... Naapurit ovat lakanneet ihmettelemästä. Keittiön ikkunan alla pikku ruoholäntillä on valtavasti päivänkakkaraa villiintyneenä. Sitä ei leikata ennekuin ne ovat kukkineet. Se on kaunis heinäniitty, nyt myöntävät. Moninkertaisesti kauniimpi kuin siiliksi parturoituna viikottain.



Teemme hommia kun huvittaa, viime kesänä isäntä pussitti kaatosateessa isolta alueelta kukkivat jättipalsamit, sattui huvittamaan. Pari kesää olemme katselleet, että tuokin tuonne ilmestynyt, leviää pahus. Vietämme aikaa mökillä kunnes iskee himo lähteä jonnekin. Sitten lähdemme, olemme reissussa päivän tai kolme. Vielä ainakin olemme sitä mieltä, että suomen kesästä ei henno lähteä muille maille, vaikka kaatamalla sataisi. Sateella on kesäkaupungeissakin vähemmän tungosta näyttelyissä ja ravintoloissa. Museoissa nyt ei koskaan ole hurjia tungoksia. Rentouttavaa.


Niin, milloinkas mulla onkaan se kesäloma...

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Pidän glögistä


Lämmitetty viini, glödgat vin, siitä juontaa nimi. Paljonhan meillä suomessa on ruotsin kielen perua olevia sanoja. Oli miten oli, tuo lämmin, mausteinen juoma ei menetä suosiotaan. Päinvastoin, tuntuu, että glögien kirjo vain lisääntyy. Liekö kaikille juojiakaan. Itse pidän melko mausteisesta, hiukan herukalle maistuvasta glögistä. Toiset pitävät hedelmäisistä, makeisiin mehuihin tehdyistä glögeistä. Minulle ne tuovat mieleen sangrian ja se taas on viileä juoma ja kesällä nautittava herkku. Mutta makuja on niin monta, maailman paras glögi ohjetta etsiessäkin tulee kymmeniä vaihtoehtoja.

Punaviinipohjaisiin tulee mukava aromi rypäleistä, niissäkin vahva kaneli ja neilikka ovat lempimausteitani. Mies pitää vähemmän mausteisesta. Sangriassa meillä menee maku aivan toisinpäin, vain sitrus sopii molemmillee kumpaankin juomaan. Kun tahdon oikein mausteisen glögin, keitän vettä, sokeria ja mausteita pidemmän aikaa, siivilöin ne ja laimennan värin sopivaksi herukkamehulla ja lirautan sitruslikööriä tai tummaa rommia joukkoon. Sitruunainen maku mielestäni sopii, samoin pomeranssi.



Kaikkineen glögi on myös yksi jouluun virittävä juoma. Varsinkin, jos on hiukkakaan vilu, on ihana hemmotella itseään lämpimällä, mausteisella juomalla ja piparilla. Aikanaan, kun vanha kunnon GTS Finnjet vielä pisti aisfaarttia Suomen ja Travemunden väliä, kävin Lyypekin joulumarkkinoilla. Siellä nautiskelin glühweinia, hehkuviiniä. Matkoja sain työn puolesta, tuskin muutoin olisin siellä niin ravannut. Käsittääkseni suomen hehkuviini, jouluhehku on suomalainen kehitelmä silloisille lämmitettäville viineille. Alkossahan se on kausituote ja katselin viime käynnillä, että sielläkin sitä alkaa olla jo aikamoinen valikoima. Vielä en ole saanut itseäni varauksettomaksi vaalean glögin ystäväksi. En tiedä, josko sokkotestissä erottaisin ne toisistaan. Jotenkin minusta punaviinin rypäleisyys tai mustaherukka ovat ne aidon glögin pohjamaut. Siideeri ja omenamehu ovat maukkaita lämpiminäkin, mutta ei niillä ole mitään glögin kanssa tekemistä. En ole rusinan ystävä, ne jätän syömättä, mutta glögissä lionneet mantelilastut ovat maukkaita. Ehkä suurin nautinto glögin nauttimisessa on se kiireetön olo ja hiljaa jäseniin leviävä lämpö, leppoista keskustelu ja joulun odotus.



Kiireen keskellä on hyvä hetkeksi istahtaa nautiskelemaan.

tiistai 8. joulukuuta 2009

Pidän pakkasesta


Molemmissa mummoloissa ruukattiin talvella lapata lunta kivijalalle kovilla pakkasilla. Se toimii hyvänä eristeenä. Miksiköhän aina puhutaan mummolasta vaikka siellä oli vaaritkin. Vaarila on vähän hassun kuuloista. Pikku muksusta se oli kivaa, kun sai meuhkata lumen kanssa himoonsa. Mökillä luomme lumia kivijalalle joskus vesijohtojen suojaksi. Aitan nurkkiin sitä tuuli kasaa välillä itsekseen, joskus likikatonrajaan asti.

Pakkaslumi on ihanaa, se on höyhenen kevyttä. Mökilläkin mulla on punaiset Kuoman toppakengät, tonttukengät sekä punaiset kunnon tumput. Kevyet ja lämpimät, ajoittain oikein himottaa päästä ulos niissä. Nautin lumesta ja pakkasesta, silloin voi tonttuilla; toppavaatteenikin ovat punaiset. Pahruan hangessa kuin pikkumuksuna. Ainoastaan pakkasella lumi narskuu kenkien alla ihanasti, nostalgisesti.

Kireä pakkanen on Suomessa suhteellinen käsite ainakin ilmatieteen laitokselle. Etelässä -15C ja pohjoisimmassa -25C on rajana. Puhutaan tulipalopakkasista, jossakin sen selitetään sillä, että aikanaan tosi kylmällä lämmitettiin niin paljon, että tulipalot lisääntyivät. Mistähän intiaanikesä sitten tulee... Paukkupakkasia en muista aikoihin, vai onko se niin, että nämä etelän kivitalot eivät pauku lämmönvaihteluista. Metsässä sitä pauketta joskus vielä kuulee, ainakin mökkimaisemissa. Kuiva pakkanen on oikeastaan lämmin. Tai se ei pureudu luihin ja ytimiin. Kun suojaa poskipäät ja pukeutuu lämpimästi, mikäs on narskutellessa eteenpäin. Pojan syntymävuonna Sallassa mitattiin -50C pakkasta ja muutama vuosi myöhemmin oli etelässäkin huima pakkasjakso. Kuusankoskellakin mitattiin yli -42C. Sen jälkeen en muista, että olisi usein mennyt edes yli kolmenkymmenen täällä etelässä. Silti en osaa kuvitella jotakin itäsiperian seitsemissäkymmenissäkin hipovaa pakkasta. Joku roti kuitenkin, pakkasessakin.


Kuurankukkia

maanantai 7. joulukuuta 2009

Pidän räntäsateesta

Ulkoillessa oikeanlainen pukeutuminen tuo mukavan olon. Kelillä ei ole merkitystä, kunhan lämmin pysyy puseron alla. Juuri juuri nollan alapuolella oleva keli ja alkava lumisadekin on mainio ulkoilusää, kunhan kengät eivät luista ja takki vastustaa kosteutta. Kamerakaan ei reagoi pieneen viileään. Pakkasta ei ole ollut edes sen vertaa, että joki olisi riitteessä. Hiukan reunoilta ajoittain, mutta vieläkin muutamat urheat ajelevat moottoriveneillään aavalla selällä. Sellainen näky saa kylmät väreet, kyyti ei taatusti ole lämmin. On mielenkiintoista katsella kylmän ja lämpimän taistelua, kylmä tarttuu kaikkeen ja pitää otteessaan. Vesi on kai vielä muutaman asteen lämpimällä, joten kivikin saa vain jäisen reunuksen.



Räntää tulla tulvahti taivaan täydeltä, mutta vain tunnin verran. Se laskeutuu kaikkialle, toisaalla se sulaa heti, toisaalle kerääntyy hetkeksi. Mielessä väikkyy, että kunpa se jäisi ja kunpa se sulaisi. Pieni lumikerros valaisee maiseman heijastaessaan sitä vähäistä valoa takaisin, märkä maa imee kaiken. Näin joulukuun puolella tulee jo kaipuu lumeenkin, eihän joulupukkikaan voi tulla, jollei jouluna ole lunta. Räntäsade enteilee lunta. Varsinkin Porvoossa olen jo tottunut, että hiekoitetaan usein ja aurataan harvoin. Ei ole mitä aurata, ellei heti hilppase pihalle ensi hiutaleiden leijuessa. Seuraavana päivänä räntälumesta ei ole jäljellä kuin liukas aavistus. Räntäkelilläkin tuoksu on talvinen. On mukava leipoa sisällä ja levittää lämmintä pullantuoksua vastapainoksi ulkoilmalle. Muistan kun poika oli pieni ja ulkona satoi kaatamalla, jotakin möksöttelin kelistä, kun poika tuumasi kesken leikkiensä, että äiti, sehän on tuolla ulkona. Lasten ja imeväisten... Tuota olen yrittänyt itselleni muistuttaa, mikäs se on lämpimästä katsella ulos tuiverrukseen. Jos pitää mennä ulos, pukeutuu sen mukaisesti. On ihmisiä joille nekään eivät nykymaailmassa ole mahdollisia. Ja ainahan meillä suomalaisilla on sauna, tiukanpaikan tullen kömmin sinne sulattelemaan varpaitani. Räntäsateessa vaeltelun jälkeen siitäkin nauttii eri tavalla.

Jäätyisikö vai sulaisiko?


sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Pidän itsenäisyydestä


MAAMME


Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,

soi, sana kultainen.

Ei laaksoa, ei kukkulaa,

ei vettä, rantaa rakkaampaa,

kuin kotimaa tää pohjoinen,

maa kallis isien.


On maamme köyhä, siksi jää,

jos kultaa kaivannet.

Sun vieras kyllä hylkäjää,

mut meille kallein maa on tää,

sen salot, saaret, manteret,

ne meist on kultaiset.


Ovat meille rakkahat,

koskemme kuohuineen,

ikuisten honkain huminat,

täht'yömme, kesät kirkkahat,

kaikk' kuvineen ja lauluineen

mi painui sydämeen.


Täss auroin, miekoin, miettehin,

isämme sotivat,

kum päivä piili pilvihin

tai loisti onnen paistehin,

täss Suomen kansan vaikeimmat

he vaivat kokivat.


Tään kansan taistelut ken voi

ne kertoella, ken?

Kun sota laaksoissamme soi,

ja halla nälän tuskan toi,

ken mittasi sen hurmehen

ja kärsimykset sen?


Täss on sen veri virrannut

hyväksi meidänkin,

täss iloaan on nauttinut

ja murheitansa huokaillut

se kansa, jolle muinaisin

kuormamme pantihin.


Tääl' olo meill on verraton

ja kaikki suotuisaa,

vaikk onni mikä tulkohon,

maa isänmaa se meillä on.

Mi maailmass on armaampaa

ja mikä kalliimpaa.

Ja tässä, täss' on tämä maa,

sen näkee silmämme,

me kättä voimme ojentaa

ja vettä rantaa osoittaa

ja sanoa: kass' tuoss on se,

maa armas isäimme.


Jos loistoon meitä saatettais

vaikk kultapilvihin,

mis itkien ei huoattais,

vaan tärkein riemun sielu sais

ois tähän köyhään kotihin

haluamme kuitenkin.


Totuuden, runon kotimaa

maa tuhatjärvinen

miss' elämämme suojan saa,

sa muistojen, sa toivon maa,

ain ollos, onneen tyytyen,

vapaa ja iloinen.


Sun kukoistukses kuorestaan

se kerran puhkeaa,

viel lempemme saa hehkullaan

sun toivos, riemus nousemaan,

ja kerran, laulus synnyinmaa,

korkeemman kaiun saa.


-Paavo Kajander -