Molemmissa mummoloissa ruukattiin talvella lapata lunta kivijalalle kovilla pakkasilla. Se toimii hyvänä eristeenä. Miksiköhän aina puhutaan mummolasta vaikka siellä oli vaaritkin. Vaarila on vähän hassun kuuloista. Pikku muksusta se oli kivaa, kun sai meuhkata lumen kanssa himoonsa. Mökillä luomme lumia kivijalalle joskus vesijohtojen suojaksi. Aitan nurkkiin sitä tuuli kasaa välillä itsekseen, joskus likikatonrajaan asti.
Pakkaslumi on ihanaa, se on höyhenen kevyttä. Mökilläkin mulla on punaiset Kuoman toppakengät, tonttukengät sekä punaiset kunnon tumput. Kevyet ja lämpimät, ajoittain oikein himottaa päästä ulos niissä. Nautin lumesta ja pakkasesta, silloin voi tonttuilla; toppavaatteenikin ovat punaiset. Pahruan hangessa kuin pikkumuksuna. Ainoastaan pakkasella lumi narskuu kenkien alla ihanasti, nostalgisesti.
Kireä pakkanen on Suomessa suhteellinen käsite ainakin ilmatieteen laitokselle. Etelässä -15C ja pohjoisimmassa -25C on rajana. Puhutaan tulipalopakkasista, jossakin sen selitetään sillä, että aikanaan tosi kylmällä lämmitettiin niin paljon, että tulipalot lisääntyivät. Mistähän intiaanikesä sitten tulee... Paukkupakkasia en muista aikoihin, vai onko se niin, että nämä etelän kivitalot eivät pauku lämmönvaihteluista. Metsässä sitä pauketta joskus vielä kuulee, ainakin mökkimaisemissa. Kuiva pakkanen on oikeastaan lämmin. Tai se ei pureudu luihin ja ytimiin. Kun suojaa poskipäät ja pukeutuu lämpimästi, mikäs on narskutellessa eteenpäin. Pojan syntymävuonna Sallassa mitattiin -50C pakkasta ja muutama vuosi myöhemmin oli etelässäkin huima pakkasjakso. Kuusankoskellakin mitattiin yli -42C. Sen jälkeen en muista, että olisi usein mennyt edes yli kolmenkymmenen täällä etelässä. Silti en osaa kuvitella jotakin itäsiperian seitsemissäkymmenissäkin hipovaa pakkasta. Joku roti kuitenkin, pakkasessakin.
Kuurankukkia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti