Pidän luonnon tarkkailusta

Suomen luontoliiton sivuilla Ikkuna suomen luontoon, on erilaisia kuvagallerioita. Käyn niitä katsastelemassa säännöllisesti. Kevätseurantaankin tulee vieläkin havaintoja, vaikka on kesä. Tänään vietetään luonnonkukkien päivää ja eritystarkkailussa on ahomansikka. Löysin itsekin useita, laajoja alueita, missä se oli jo täydessä kukassaan.

Tämä koivun runko on varsin muodokas, en osaa arvioida miksi se on noin kasvanut. Vieressä on pelto ja mietin, että ovatkohan nuo paksunnokset lannotuksen aikaansaamia. Tiedä häntä.

Horsmat aloittelevat kukintaansa aurnikoisilla paikoilla.

Kaikkialla kukkivat vuohenputket ja koiranputket. Niiden pitsimäiset kasvustot ovat huikaisevan kauniita. Teiden vieret ovat pitsiä tulvillaan.

Tämä perho kaunotar levähti auringossa, muttei tahtonut levittää siipiään. Täytyy mökillä katsastaa perhoskirjat, josko saisin lajinimen hänellekin.

Varpusiahan ovat, varsinkin kaupunkien, pensasaidat pullollaan, mutta pikkuvarpusta on alkanut näkyä Porvoossakin viime vuosina. Sen tunnistaa tuosta ruskeast päälaesta ja posken mustasta täplästä. Tämä katsasteli varjosta nurmikon maisemia.

Kottarainen on lintu, joka tuntuu hävinneen maisemista sitten lapsuuteni päivien. Aina sykähdyttää erityisesti, kun niitä sattuu näkökenttään. Tässä on jo jälkikasvukin mukana. Poikanen on tuo vasemmanpuoleinen, sillä ei vielä ole emon upeaa väritystä. Sieltä ne tuntuivat pihanurmikosta lounasta löytävän, sillä touhua riitti pitkäksi tovin.

Kävimme Hamarin kallioilla ihalemassa maisemia. Kalliokielot olivat jo kukkineet ja mäkitervakotkin liki kaikki, paitsi tämä yksi kaunotar. Kallio on niin aurinkoinen paikka, että siellä luonto on ainakin viikon edellä alempiin ja varjoisampiin paikkoihin nähden.

Nämä kalliot eivät ole karut. Miltei jokaisessa notkelmassa kasvaa heinää, sammalta, jäkälää ja maksaruohoa tai toinen toistaan kauniimpia kukkia. Maksaruoho aloittelee kukintaansa ja keltaisia läiskiä näkee jo kaikkialla.

Joku vuosi sitten näin ensimmäisen kerran Porvoossa harmaahaikaroita. Nyt ne ovat pysyvä kesäinen näky. Ne pesivät viereisessä vanhassa metsässä ja niiden uljasta liihottelua näkee usein.

Metsän siimeksissäkin kukki vanamoa kaikkialla. Se on aina niin herkän kaunis.

Oletan tämän olevan vaaksiaisen, mutta on siinä joka tapauksella sääskellä kokoa. Varsin pitkäsäärinen sulotar, sanoisin!

Pidin pikku paussia

Toiset ahertavat aamusta iltaan väsymättä, toiset vetäytyvät lataamaan akkuja. Minä päätin karsia kaikenlaista ylimääräistä, jottei jaksaminen lopu ja kirjoittaminenkin jäi hetkeksi taka-alalle. Kuvaaminen ei jäänyt, päinvastoin, kävely kameran kanssa lataa akkuja paremmin kuin moni muu asia. Nyt alan kuitenkin poistella seittejä näppiksen päältä.

Pidän Amsterdamista

Pidän lihapullista

Äidin tai mummon lihapullat, monen mittakeppi lihapullille. Noita herkkuja on taatusti yhtäpaljon kuin tekijöitäkin. Lisäksi perintöresepteihin kuitenkin liittyy paljon myös tunteita. Aika kultaa muistot, toki myös käytettävät raaka-aineet ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Raaka-aineilla on suurin merkitys makujen osana. Äitini ei ollut gourmet kokki, hän teki ruokaa, koska sitä piti perheelle tehdä. Se usein myös näkyi lautasella, mutta koskaan emme olleet nälässä. Paitsi, jos emme malttaneet tulla ajoissa ruokapöytään. Isän äidin lihapullat muistan, ne olivat suuria sekä juuri ja juuri pysyivät kasassa. Mehukkaita, mutta eivät suinkaan tasakokoisia, pyöreitä palloja. Sipulit olivat isoina paloina joukossa. Koppujauhot turvetettiin kermassa, mausteena oli sipuli, suola ja maustepippuri, lisäksi hän laittoin usein vehnäjauhoja sitomaan lisää. Silputut keltasipulit kuullotettiin voissa ennen taikinaan lisäämistä. Lihapullat paistettiin voissa. Niitä tarjoiltiin perunamuussin tai makaroonilaatikon kera. Se makaroonilaatikko on toinen, josta vieläkin herahtaa vesi kielelle. Makaroonit olivat pitkiä putkimakarooneja, jotka pätkittiin. Munamaitoa oli paljon. Laatikko oli tiivis, mutta herkullisen mehevä. Ei ole Kööpenhamina kuin silloin ennen, laulaa Junnu Vainio ja näinhän se on.

Minä pidän lihapullista osaksi myös sen tähden, että niiden perusohjetta voi muunnella niin valtavasti. Niihin saa erilaisia makuja ja silti se on helppoa arjen perusruokaa. Laitoin reseptihakuun http://www.kotikokki.net/ lihapullat ja reseptiehdotuksia tuli 327. Lihapullat on siellä varsin haettu yksittäinen resepti, raaka-aineena jaheliha samoin. Kysehän ei taidakaan olla siitä, etteikö ohjetta löydy, vaan kuka tekee. Muistoissa on mielikuva, jota einestoimittajat vielä pönkittävät; äidin tekemät lihapullat. Harva haluaa kilpasille äidin ruokien kanssa, mutta jostakin äiti on aikanaan aloittanut. Monen ensikokeilut eivät vastaa mielikuvia ja vieläkin moni kokee lihapullien valmistuksessa negatiiviseksi puoleksi käryn. Kyllä uunissakin saa herkullisen pinnan, mutta ei mikään kyllä vedä vertoja voissapaistetun maulle. Eli joku tolkku levitteen sekä öljynkin käytölle paistamisessa, terveellisyys koostuu monesta osatekijästä. Mutta, makuasioista ei kannata kiistellä. Parasta jälkipolville jätettävää on mielestäni kannustaa uskallukseen kokeilla ja luoda jotakin omaa. Luoda omia perinteitä.

Fetaa, pähkinää ja persiljaa roppakaupalla!

Pidän vanhoista aitoista

Onko kauniinpaa pintaa kuin vanha, ajan värittämä hirsi. Harmaan sävyt vaihtelevat säätilojen mukaan. Mäkin tontilla on kaksi vanhaa aittaa. Alun alkaeen se on ollut torpparin talousrakennus. Keskellä on ollut karjasuoja. Se oli ajan saatossa mennyt liian huonokuntoiseksi, jotta sitä olisi voinut kunnostaa. Niinpä kolmannes keskiosaa rakennusta purettiin. Siitä hyödettiin kaikki mahdolliset tarvikkeet, jotta saatiin kaksi tervettä aittarakennusta. Alkuperäiset hirret ovat yli satavuotiaita. Kaunistuvat vanhetessaan. Tontti on iso ja varsinaisen oleskelupihan, yläpihan, rajaavat koivikkoon nuo kaksi harmaata aittaa. Toisessa, jonka lattia oli hiukan elänyt ja epämääräisempi, säilytämme kaikki puutarhatyövälineet sekä kesäkalusteet. Siellä kasvaa joka kesä jokin rikkaruoho läpi lattian. Emme katkaise sitä, vaikka tiedämme sen olevan tuhoisaa. Vasta kuolleen kasvin poistan tarkasti, ettei se jää mätänemällä pahentamaan lisää. Toinen aitta on terve, siellä pidän varamattoja riu'ulla ja kuivaa, siistimpää säilytettävää. Se toimii tarvittaessa myös vierasyöpymispaikkana. Ei siellä kukaan ole yöpynyt, no, mies kerran yksin ollessaan oli halunnut viettää siellä sateisen ukkosyön.


Vakiona joka alkukesästä kävelen oikeanpuoleiseen aittaan ja kumautan otsani vauhdilla yläkamanaan. Ovet ovat matalat. Kipumuistia riittää kesän. Sisiliskot, tsitsiliuskat, viihtyvät aittojen kivijaloissa ja kiipeilevät seinustoille aurinkoa ottamaan. Itse rakastan aitan kynnyksellä istumista, vuorenkilpi hivelee jalkaa, kärpäset pörräävät ja aurinko hellii kasvoja. Se on kesää. Aamukasteen aikaan istun mökin portailla ja katselen aitan seinistä päivän nousua, ne kirkastuvat hiljakseen. Sateella niiden harmaus syvenee. Kauniita ovat.

Rauhoittava näky.

Pidän pioneista

Kotonani oli pioneita useammassa paikassa. Ihan sitä maalaispionia. Valkoisia ja tumman syvän punaisia. Muistan lapsena ihailleeni niitä usein. Ne eivät olleet mitään hurjan kookkaita puskia, vaikka ikääkin niille tuli ajan kanssa paljon, penkit olivat nurmikon keskellä. Toinen hauskuus oli katsella muurahaisten kävelyä niiden nupuilla. Kaitpa se siksi oli liki itsestään selvää, että kun sain mahdollisuuden tehdä kukkapenkkejä, ensimmäisten joukossa istutin myös pionia. Tiedän, ettei se ole helpoimmasta päästä oleva kukka saada kukoistamaan. Mielestäni se kuitenkin kuuluu punamultaisen mökin pihalle. Olen muutoinkin suosinut mökkitontilla maatiaisperennoja, rosa rugoosia saavat toiset istutella. Onhan se idyllistä, samassa penkissä pionin kanssa kukkii ensin etureunassa esikot ja keskellä kultatyräkki, sitten kurjenmiekat ja isot pallolaukat. Kukintaa jatkavat pionin kanssa punainen päivänkakkara. Sen verran annoin jalostukselle periksi, sillä koko tontti pursuaa itsekseen leviävää päivänkakkaraa. Ei siis pihasauniota vaan ihan sitä oikeaa kakkaraa. Pioni alkaa nyt vasta asettua, oksia tulee aina vaan enemmän ja ne ovat pidempiäkin. Tukemista on tehtävä, sillä täysin avoinna olevat kukat painavat melkoisesti. Penkki on etelän suunnassa, kuumina kausina kukinta menee ohi varsin nopeasti, aina en edes ehdi nähdä niitä komeimmillaan. Nyt koen kuitenkin, että pioni on valinnut minut emännäkseen, kuten mummoni aina sanoi. On se vaan ihana kaunotar. Vieläkin on kiva katsella muurahaisten kävelyä nuppujen pinnalla.

Täysillä auki!

Pidän mökkisaunasta

Legenda kertoo, että suomalaiset kehittivät saunan näyttääkseen jumalille, että kyllä suomalaisenkin nahka kuumuutta kestää. Kestäähän se, mutta en kyllä saunaa pois antaisi. Muistan ne kaksi kuumaa, kuivaa kesää, se kuumuus oli väsyttävää. Sauna piristää. Kaupungissä välttää tuo puulavettinen sähkögrilli, kyllä sillä hien saa pintaan ja kiukaan sihinää. Kunhan korvausilmaa tulee sopivasti, ovat löylyt jopa varsin siedettäviä. Ja onhan se helppoa, käännät kelloa ja puolen tunnin päästä kiipeät lauteille.

Mutta mikään ei voita puilla lämmitettävää mökkisaunaa. Meillä on se tavallinen, jatkuvalämmitteinen ja se on maailman paras. Ei sitä voita mikään, no, savusaunasta ei nyt saa puhua ;) Toki tuon puusaunan lisäksi mökkisaunaan liittyy paljon muutakin. Yleensä siellä saunoessa on loma tai pidempi vapaa. Tosin kesäisin usein vain viikonloppuvapaa. Mutta silloin on vapaan lisäksi myös kesä, arvo jo sinänsä. Mökkisaunamme on punainen ja siinä on valkoiset ikkunan pielet, se perinteinen kuvio. Punamulta istuu maisemaan, muiden punamultaisten joukkoon. Päädyssä on liiteri, pata on pukuhuoneen puolella ja lauteilta näkee ikkunaristikon läpi luontoon. Viime kesänä uusimme kiukaan ja nyt on uunissa lasiluukku. Liekkien loimotusta on rauhoittavaa katsella. Yösaunoessa näkee tähtitaivasta. Punakettu lienee näkemistämme villein eläin, joka mennä sipsutti saunapolkua, kunnes hyppäsi jyrkän kulman ja poistui koivikkoon. Pari kesää sitten istuimme ulkona jäähdyttelemässä ja pihavalon editse vilahti ääneti jotakin. Lepakkoja. Äänettömän ihanaa seurata niiden ötökän pyydystystä. Pimeässä kuuloaisti terävöityy, hiljaisuudessa kuuluu usein tunnistamattomia, viehkoja ääniä. Pisin saunareissumme, toistaiseksi, kesti kuutisen tuntia.

Siellä se odottelee!

Pidän pikarijäkälistä

Opiskellessa tai paremminkin koulussa ollessa ei taida olla tapana kehua jotakin kouluainetta. Aikanaan ainakin vitsi oli, että käsityö, jumppa ja vanhat läksyt... Biologiasta pidin, varsinkin botaniikka, kasvitiede, kiinnosti alkumetreistä alkaen. Kaikki pieni kiinnosti. Ihmettelin aina miten ihmisen sisällä on soluja, joita et näe ja siellä sisällä kaikenmaailman solulimat ja tumat. En tosin sen paremmin sitä nykyäänkään ymmärrä, vaikka siis tiedän, että niin on. Jatkuvasti se hämmentää. Kasvien puolelta taas muistan tunteneeni monta kasvia jo keskariin mennessä, vaikkei minun enään tarvinnutkaan kerätä kasveja kesällä. Sekin harmitti jälkeenpäin. Keräsin pari vuotta vanhemman kaverin apuna hänelle ja se oli mielenkiintoista. Anemonet keväisin äidille ja taraxacumia kaiveltiin nurmikolta pois. Se oli leikkiä ja siksi jäivät mieleen, loppuosia en muista.

Sammalikossa oli ja on edelleen ihana askeltaa, mutta muotona jäkälistä minulle kolahti pikarijäkälä. Vieläkin kuulun varauksetta fanklubiin. Viehkotuin kuuntelemaan luonnon merkeistä ja miten jäkälä on yksi idikaattori. Naava ja luppo olivat myös niitä, eikäpä naavaisia puita enään juuri vastaan tule. Tai siis löydy, kävelemään ne tuskin ovat alkaneet. Jäkälät ovat levän ja sienen yhdistelmiä. Siksi ne ovat herkkiä reagoimaan luontoon kuulumattomiin asioihin, kuten ilmansaasteisiin. Pohdin miten niin pienestä asiasta voi havaita niin isoja asioita. Se oli niin tavattoman ihmeellistä ja hämmentävää ja on sitä kyllä edelleen. Surullista vaan on, että merkkejä on nykyluonnossa niin paljon. Alun toisella kymmenellä kun olin, mietin aina miten ihana noista pikareista olisi juoda. Se oli jotenkin niin hienon tuntuista. Eihän meillä kotona ollut kuin muovimukeja ja paksuja laseja. Varsin käytännöllistä nelilapsisessa perheessä. Tätä nykyään pikarijäkälät ovat yksi motiivi minulle hankkia viimein se makrolinssi.

Pidän jokirannasta

Opettelin uimaan Kymijoessa. Lappalassa mummolan rannassa ja Keltin voimalaitoksen alapuolella mattolaiturilta. Alun toisellakymmenellä ollessani virvelöin usein joenrannassa, ylä- ja alajuoksulla. Olen seurannut tuosta liikkuvan kuvan lootasta Jokiemme helmet -sarjaa. Siellä on esitelty sekä Porvoonjoki että Kymijoki. Kymijoesta jäi mieleen, että sen keskileveys on kaksisataa metriä, Porvoonjoki taas on 66. suurin jokemme. Olen joskus naureskellen sanonut, että minulla on juuret Kymijoentörmässä, onhan lapsuuden koti vain muutaman kilsan päässä. Näin Kymeä likaisimmillaan, mutta pojan ollessa pieni, se oli jo paikoitellen kirkastumassa. Orimattilaan muuttaessamme poika ihmettelikin savisen mutaista Palojokea kysymällä, että mikä tuo on. Ei mieltänyt joeksi kapeutensakaan vuoksi.

Porvooseen muutettuani puhuin joenrannasta, olinhan aina asunut lähellä jokea. Minua oikaistiin joka kerta. Jokiranta, jokirannassa, jokirantaan. Siitä erottaa ulkopaikkakuntalaisen. Minä toki jo puhun jokirannasta, mutta vielä siihen pitää keskittyä ja se maistuu suussa oudolta.
Yhtäkaikki, pidän Porvoon jokirannasta. Se on tämän kymmenen vuoden aikana saanut uuden sillan ja paljon istutuksia sekä valaistusta penkkeineen. Parikymmentävuotta sillasta kiisteltiin, mutta siellä se nyt on. Sai valmistumisensa jälkeen jonkun betonirakennelmapalkinnon. Eikä syyttä. Uusi silta istuu upeasti jokirannan maisemaan. Nyt kinataan pitäisikö vanha silta madaltaa ja kuka sen maksaa. Kaupunki on laittanut rantaa viihtyisäksi. Kaupungin puutarhurin tavoite on perennojen Porvoo ja veronmaksajana kannatan häntä mielelläni tuhansien kukkasipulien istuttamisessa. Jokiranta ja vanha kaupunki ovat tavaramerkit, joista Porvoo tunnetaan. No, vanhasta kaupungistakin lähinnä kirkko ja Raatihuoneentori ympäristöineen, eli murto-osa. Kiva siellä on nyt talvellakin astella. Joen jää kantaa jo ja aurinkoisilla säillä se on väkeä mustanaan. Paahtimo pitää talvellakin terassiaan auki. Mikäs siellä on ulkoillessa, turistien seassa, rantapatiolla.

Viihtyisän varjoisaa

Pidän rautaesineistä

Viime elokuussa oli Sulkavan soutustadionilla Rautasulka 2009 -tapahtuma ja mekös pakoputki punaisena sinne. Oli lomaakin sopivasti. Minua viehkottavat kaikenlaiset kädentaidot ja taitajat, mutta takorautaiset esineet ovat kärkipäässä. Niitä on tullut elämän aikan hankittua jonkin verran. Kymmenkunta kojua oli pystyssä ja lisäksi oli myyntipisteitä. Kun ammattilainen tekee, oikeastaan mitä tahansa, se näyttää osaamattomalle niin helpolta. Mukavaa oli, että he myös auliisti kertoivat työtavoistaan sekä sepän työstä yleensäkin. Kyllä sillä kuulemma elää, mutta ei leveästi. On kuitenkin kuulemma tauti, joka ei pesemällä lähde. Sen uskon. Ilahduttavaa oli, että nuoria seppiä oli monta ja olipa joukossa yksi nuori nainenkin.

Mitä sitten raudasta voi tehdä. Tuolla katsellessa tuntui, että miltei mitä tahansa. Kauniita, siroja koruja sekä koriste-esineitä. Taotut ruusut olivat herkän kauniita. Käyttöesineitä aina nauloista ja naulakoista puukkoihin ja puntareihein sekä kaikkea siltä väliltä. Rautahaarniskan eri osia, niitä ihailivat isommatkin miehet, upeita kertakaikkiaan. Lisäksi taide-esineitä seppien oman näkemyksen mukaan.

Ostin kolmelle kynttilälle tehdyn kynttilänjalan. Tekijä itse esitteli sitä ja kertoi, että hänen tunnusmerkkinsä on ruuviton liitos. Niitit ja liitännät ikiaikaisia menetelmiä käyttäen. Kauniita töitä. Hän myös kertoi etsineensä kauan kynttilöitä, jotka hänen mielestään sopivat tyyliltään tuohon jalkaan. Kolahti. Itse olen käyttänyt tietyntyyppisiä kynttilöitä, koska ne ovat mielestäni kauniita. Kokeilin kotona käyttämiäni rustiikkikynttilöitä ja sepältä saamiani kynttilöitä tuohon kynttilänjalkaan, huomasin hänen olevan oikeassa. Aivan erilainen ilme ja kokonaisuus. Jouluna se oli kunniapaikalla pöydässä.

Tämä venho miellytti minua kovin.

Pidän Gambiasta

Never again!

Sain puhelun Gambiasta, valitettavasti se katkesi ennen aikojaan, eikä yhteys palannut. Vuosi sitten lomailimme siellä kaksi viikkoa ja tutustuimme pariin perheeseen. Olen harvakseltaan pitänyt yhteyttä muutaman henkilön kanssa. Lähinnä sähköpostilla, mutta perinteisiä kirjeitäkin on muutama kulkenut mannerten välillä. Ihastuimme kovin maahan ja sen ihmisiin. Miten tutustuu paikallisiin? Helposti. Tekee kaiken minkä suomalainen lääkäri kieltää. Hupastutti ohjeet, jotka sain työpaikkalääkäriltä hakiessani malarialääkereseptiä. Ohje oli tiivistettynä, että pullovettä juoden ja verhot kiinni pitäen hotellihuoneessa ollen voi aivan huoletta oleskella ja nauttia lomastaan tuollakin mantereella. Ei pidä olla paikallisten kanssa, eikä syödä missä sattuu, käsiä pitää kuurata ja desinfioida nukkuessaankin jne jne. Höpö höpö. Ihmiset olivat ihania, uteliaita ja välittömiä. Ottivat joukkoonsa ja kertoivat mielellään maastaan ja tavoistaan. Pääsimme jopa pariin perheeseen vierailulle. Toisessa nautimme pihalla emännän päivälliseksi valmistamaa kalaa ja tomaattista riisä, toisaalla meille tarjoiltiin hyvää, vahvaa teetä. Joimme teet ja annoimme lasit pois. Ne huuhtaistiin ja isäntä sekä kuljettajamme joivat niistä seuraavaksi ja heidän jälkeensä perheen pojat. Perheellä oli vain kaksi teelasia.

Sataman savustusuuni; satamasta kaikki pahvit ja roskat betonikuoppaan,

kalat päälle ja niiden päälle nahkainen pressu.

Liikkuminen oli turvallista. Usein seuranamme oli ns. paikallisopas, josta lopulta tuli varsin hyvä ystävä. Vietimme aikaa yhdessä myös hänen vapaa-aikanaan. Hän järjesteli meille aina tarvittaessa paikallisen taksin, jolla matkailimme lähikaupungeissa ja rannoilla. Matkat avasivat paikallisten elämää aivan eri tavalla kuin matkanjärjestäjän bussiretket, jossa oppaana toimi suomalainen.

Liikuimme myös kahdestaan kävellen ihmetellen miltei kaikkea näkemäämme. Korppikotkat kaartelivat yläpuolella ja bongailimme toinen toistaan kauniimpia kasveja teiden varsilla sekä lintuja puissa ja rannoilla. Silmiinpistävää oli melkoiset kontrastit. Pelkkä tie saattoi olla jakamassa hyvin toimeentulevat ja vähäosaiset. Päällystettyjä teitä oli vähän samoin katuvaloja. Oli maagista liikkua pimeällä kadulla ja kuunnella kaukaa kuuluvia rummutusten ääniä. Tervettä järkeä käyttäen liikkuminen piemässäkin oli turvallista. Toki busseilla ja takseilla liikkuminen oli helppoa ja eurooppalaisittain varsin edullista. Tanka busseja, eli kahdeksan hengen pakettiautoja, emme käyttäneet, mutta niillä pääsee muutamalla kymmenellä sentillä kymmenien kilometrien matkoja.

Koululaiset lauloivat meille Jaakko kultaa selkeällä suomen kielellä.

Koulutus on maksullinen. Koulujen välillä isoja eroja ja kustannuserot sen mukaiset. Yllä kyläkoulu, jonka vain muutaman kymmenen euron vuosimaksu on monelle perheelle liikaa. Lapsia on perheissä paljon, koulumatkat ovat usein pitkiä ja rahaa pitää olla myös koulupukuun ja ruokailuun. Kyseiseen opettajaan ja hänen perheeseensä tutustuimme myös lähemmin. Kävimme toisessakin koulussa, jossa oli noin viisituhatta oppilasta. Koulu toimi kahdessa vuorossa. Luokkakoot vaihtelivat ja rehtorille annettujen pienten lahjoitusten avulla saattoi koulupaikka aueta helpommin. Tuskinpa tarvitsee korostaa, että useinkin kävi mielessä, miten monelle suomalaiselle tekisi hyvää vierailla niissä paikoissa. Miten helposti me vikisemmekin joka asiasta, on pimeää, märkää, kylmää, kiire ja vaikka mitä.

Näimme paljon eurooppalaisen mittarin mukaan kurjuutta, mutta kurjia ihmisiä emme nähneet. Varsinkin lapset valloittivat lapsenomaisella vilpittömällä uteiliaisuudellaan ja iloisuudellaan jopa hiukan pidättyvämmän miehenikin. Toki näimme varjopuolia ja suuhun tunkevia kerjäläisiäkin. Maan "erikoisuus" ovat bumsterit, nuoret työttämät miehet, jotka ajalehtivat kaduilla päivät pitkät. Osa heistä on vilpittömän uteiliaita ja haluaa kertoa maastaan, osa rasittavuuteen asti perässä roikkuvia pummeja. Valitettavasti ei voinut luottaa kaikkien lastenkaan kirkkaisiin silmiin; katras kertoo, ettei heillä ole jalkapalloa. Eivät pyydä rahaa, vaan näyttävät paikan mistä turisti voi ostaa jalkapallon. Tyytyväisen turistin poistuttua pallo palautetaan kauppaan ja voitot jaetaan.

Jalkapallo. Se yhdistää maailman miehet. Kaikkialla. Niin täälläkin. Sitä potkittiin joka paikassa ja sitä pelasivat miltei kaikki pojat, mutta näimme pieniä tyttöjäkin joukossa. Tyttöjähn ei juurikaan näkynyt leikkimässä. Mies tuumasi, ettei ole ihme miksi täältäkin jalkapallotaitureita tulee. Palloissa kolmannes liian vähän ilmaa, futiskenkiä ei ole ja kenttä on kaikkea muuta kuin tasainen. Kaikkialla potkittiin pienissä porukoissa. Lähellämme oli yksi hiekkakenttä, jossa käytiin eritasoisia pelejä kaksi kertaa viikossa. Olimme katsomassa muutamia kertoja ja minäkin nautin koko sydämestäni. Pelaamisessa oli reimua, mutta myös voittamisen tahtoa.

Graft Market Boys, koko joukkue.

Gambian pääkaupunki on Banjul ja kävimme siellä matkan järjestäjän retkellä. Tutustuimme myös Kunta Kinten kotikylän maisemiin sekä orjasaareen. Vaikka asiat ovat niistä päivistä muuttuneet ja katselimme vain kuvia, esineitä sekä kuulimme kertomuksia, minua hävetti, suretti ja itketti oman rotuni julmuus. Mieleenpainuva retki.

Matkanjärjestäjä käytti meitä Serekundassa Albert markkinoilla, maan kuulut ja maan isoimmat. Meidät johdatettiin letkassa aitauksen sisälle, jossa saatoimme turvallisesti ostaa paikallisia käsitöitä. Kävimme samoilla markkinoilla ystävämme kanssa ja näimme paikallisten kaupankäyntiä. Sanoinkuvaamatonta. Lamin oli sanonut minulle, että hän näyttää missä voin kuvata. Erilaiset luonnon uskonnot ovat vielä voimissaan, ja joku saatta vieläkin käsitää kameran vievän ihmisen sielun. Hän vei meidät paikkaan, jossa saatoin kuvata katuvilinää.

Toisaalla isossa satamassa jouduimme miltei käsirysyyn, kun kuvasin kalastajan kottikärryissä olevaa saalista. Hän oli laiton kalastaja Senegalista. Siellä ovat kalasaaliit pienentyneet, joten kalastajat tulevat laittomasti tienaamaan Gambian vielä suht rikkaille kalastusvesille. Koko tilanne jäi pysyvästi mieleeni, mutta erityisesti pieni yksityikohta. Tilanteen lauettua ( Lamin Daavid ja senegalilainen mies Goljat fyysisesti ) Lamin sanoi, että tuo mies on rasisti. Hän ei halua gambialaisten pitävän yhteyttä turisteihin, sillä valkoiset tuovat vaurautta Gambiaan. Senegalissa ei turismia samassa suhteessa ole. Niin, tuo kalastaja vihasi meitä ihonvärimme takia. Reissusta on reilu vuosi, vieläkään en ole sitä unohtanut.

Serekundan kaduilta markkinoille menevää kansaa.

Pidän iästäni

Keski-ikäisen rukous

Herra, sinä tiedät paremmin kuin minä,

että olen tulossa vanhaksi. Suojele minua

tulemasta liian puheliaaksi ja

ajattelemasta, että minun on sanottava

painava sanani joka asiassa ja joka

tilaisuudessa.

Vapauta minut halustani järjestellä

kaikkien muiden asioita. Tee minusta

ajatteleva ihminen - ei ärtyisä, eikä

ylemmyydentuntoinen. Ottaen huomioon

viisauteni laajan varaston, on tosin sääli

olla sitä kaikkea käyttämättä, mutta

tiedäthän, Herra, että haluan kuitenkin

säilyttää muutaman ystävän itselläni

elämäni loppuun saakka.

Pidä mieleni vapaana loputtomien

yksityiskohtien kertomisesta ja anna

minulle siivet, joilla voin lentää suoraan

asian ytimeen. Sinetöi huuleni

vaikenemaan kaikista kivuistani ja

vaivoistani, jotka ovat lisääntymässä ja

joista puhuminen on sitä miellyttävämpää

mitä pidemmälle vuodet vierivät. Pyydän

sen sijaan itselleni tarpeeksi voimaa

kuunnella muiden vaivoja ja kestävyyttä

ymmärtää heitä kärsivällisin mielin.

Pidä minut suhteellisen lempeänä. En

halua olla mikään pyhimys, sillä

muutamien sellaisten kanssa on hyvin

vaikea elää. Mutta hapan vanha ihminen on

paholaisen suurimpia töitä.

Auta minua saamaan elämästäni irti kaikki

mahdollinen hauskuus. Ympärillämme on

paljon hauskoja asioita, enkä haluaisi

menettää ainoatakaan niistä.

Kopioitu Positiivarien sivuilta!

Nyt on vuosi kulunut vuosisatani toista puoliskoa.