keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Pidän kaikenlaisista kokeiluista

Kaikkea pitää kerran kokeilla, paitsi kansantanhuja ja sukurutsaa, sanoi mummovainaa usein. Vinha perä. On olemassa useita tutkimuksia siitä, mitä ihminen katuu kuolemansa hetkellä. Se ei todellakaan ole se, mitä on tullut tehtyä vaan mitä tekemättä jäi. Miksen minä kuitenkin, olisikohan se, mitähän siitäkin olisi sitten tullut... No, isäni joskus tokaisee, että p**ka reissu, mutta tulihan tehtyä. Olen samaa mieltä. Eikä kaiken tarvitse olla elämää mullistavaa vaan ainoastaan vaikkapa mieltä virkistävää. Kokeilematta ei tiedä.

En ole mikään mansikan ystävä, enkä muutes hillankaan. Mustaherukka ja vadelma ovat minun suomimarjani. Samoin ovat hiukan vieraaksi jääneet nämä nykyilmiön smoothiet. Onkohan se monikkomuoto noin. Blendereitä ja tehosekottimia kyllä on, sillä tekniset apuvälineet keittiössä ovat pikku heikkouteni. Viime vuonna ostin, kun halvalla sain, kauniin punaisen blenderin mökille. Kotona jo lisälaitteena vastaava on, heh. Ratki rauhallinen mieheni sitten loihe lausumaan alkukesästä siitä blenderistä, että jos tuohon kukkia meinaat, niin pysyykös siinä vesi hyvin.  Oli sitten pakko sillä jotakin tehdä. Mansikoita oli laatikollinen, joista miehelle mehuja keittelin. Laitoin niitä pari desiä, 1rkl tomusokeria (se sekottuu paremmin), wanhanajan vaniljajäätelöä kunnon kimpaleen, lorauksen sitruunalimsaa sekä 8cl kossua pakkasesta. Sekoitin. Kas hassumpaa tuumasin. Nyt on kehitteillä mustikkaversio loman alkuun. Ajattelin sekaan kylmää kermaliööriä ja ja ja, hmmm



Se on myös uudistumista. Moni äsryyntyy, kun kauppias pistää kaupan järejstyksen uusiksi. Joutuu herättämään aivomössönsä, ei voi zombina poimia tuttuja ja turvallisia ostoskoriin ja mennä kotiin valittamaan, kun ei mikään maistu miltään. Ääh, kokeileminen on kivaa. Ainakin turvallisesti. Paastoamisesta kouhkattiin joskus nuoruudessani ja pitihän se silloin kokeilla, jotta tiesi mistä on kysymys. Olen sen jälkeen paastonnut jonkunkin kerran. Tunne sekä energisyys olivat mahtavat, mutta kiireessä sitä ei pidä kokeilla, sekin tuli kokeiltua. Avantouinti piti kokeilla, toista kertaa en ole mennyt, mutta ymmärrän täysin miksi siellä käydään. Lähden uudelleen heti, kun joku lähtee kanssani, huisia, mutta yksin olen saamaton.

Nyt on viimosen vuoden, ehkä pidempäänkin, kouhkattu karppaamisesta ja hiilihydraateista. Mielipiteitä, varsinkin asiaa tutkimattomien taholta, hutkittiin julkisuuteen eri foorumeissa varsin tuliseenkin sävyyn. Ollaan sitä ollaan tätä. Mietin, että lukiokesänä pudotin pillerien tuomat viisitoista kiloa jättämällä perunan ja leivänsyönnin pariksi kuukaudeksi. Ne palasivat ruokavaliooni, mutta paino pysyi kasassa viitisen vuotta, kunnes auton ostin... En karpannut, olinhan äitin ruuissa, mutta Atkinsin kirjan luin. Nyt tuo karppausjuttu on mietityttänyt sen verran, että olen lueskellut eri lähteitä ja foorumeita, puolesta ja vastaan. Koulukunnat ja yhden idiotismin palvonta ei ole mun juttuni, mutta ajattelin kokeilla. Ruuan ja leivän laatuun sekä määrään olen jo pari vuotta kiinnittänyt huomion. Valkoista riisiä ja pastaa en myöskään ole pariin vuoteen käyttänyt. No, en tässä lähde uskontoa asiasta julistamaan, mutta loput valkoiset jätin pois kevättalvella. Olo on hyvä. Parasta on rehellisesti sanottuna, että ei pieretä lainkaan, eikä turvota. En ole ollut ehdoton; viiniä juon, asiakkaiden kanssa ja juhlissa syön mitä eteen kannetaan. Olen oppinut miten voi hämätä. Ulkopuolisia. Lautanen täynnä vaikka pelkkää kermavaahtoa ei kiinnitä huomiota niinkään, kuin julistaminen; mä en syö sitä ja sit mä en saa syödä tätä jne. 

No, koko tämä pitkä prologi oikeastaan viimeisimpään kokeiluuni; karppaajan siemenleipä. Olen kovasti visiteerannut finelin sivuilla tutkien hiilaripitoisuuksia ja vertaillut olisiko jollekin korvaajaa. Koska leipä on mun "heikkous", sitä menee liikaa, ajattelin kokeilla korviketta. Tuo oli kertakaikkisen maukasta. Aamulla leivänpaahtimeen ja päälle kirnuvoita, kurkkua, tomaattia ja vaikka savusilakkaa. Jaksaa pitkään. Puhtaasta ruisleivästä ja puurosta en silti luovu! Pitihän se induktiokin kokeilla, kun tuosta Karppaus ja perhe -blogista sain kimmokkeen ja uskon helppouteen. Se oli helppoa, kun ei käyttänyt henkilöstöravintolaa. Paino putosi kolmisen kiloa, edellisen viikonlopun nesteet=punaviinit siis hyvin pois :)  Nyt rakentelen uutta tyyliä, johon olen kerännyt tietoa ja kokemusta. Tyyli ei voi olla dieettimäinen, sen pitää kestää tuulet ja tuiskut, talven ankeus ja väsymyksen hetket. Kuin parisuhde. Suhde itseen. Kokeillaan!

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Pidän suvun tapaamisesta


Lähisukumme on pieni, mutta tapaa sitäkin harvemmin. Sopusointuinen joukko erilaisia maailmoja kuin tuo baaritiski. Jo toinen meistä neljästä ylitti puolen vuosisadan paalun. Tekstarin laitoin, välimatkaa liikaa ja nuo pahuksen aikataulut. No, pari vuotta sitten sain tammikuussa ko. veljeltä tekstarin viiskymppisonniteluksi; congrats, systeri, mä lähden rannalle. Nyt veli menee naimisiin. Ensimmäinen koko katraasta ja toi miniän isälle nähtäväksi. Kantaisä on edelleen suvun pää ja sitä päätä ei käännetä ;)  Siinähän se meidän sukumme onkin, siten kuin minä sen käsitän. Isä ja me neljä sisarusta puolisoinemme ja lapsinemme.  Serkuista ei havaintoa kymmeniin vuosiin ja äidistä sekä isovanhemmista on jo aika jättänyt. Pikkusisko on lauman kasaan kutsuva, muttei muuten mikään kanaemo. Vanha maalaistalo isoine pihapiireineen on myös käytännöllisen kokoinen isommallekin katraalle. Vuosien myötä puheenaiheet ovat samat, viimeisin tieto päivitetaan tavattaessa, mutta reseptilääkkeiden vertailu on hiipinyt mukaan keskusteluun.


Tapaamisemme syy ei ole vihkiäistilaisuus vaan se, että olemme kaikki alle kahden sadan kilometrin säteellä. Isällä ja miniällä ei ole yhteistä kieltä, mutta hauskaa tuntui riittävän ja asiat tulivat hoidetuksi. Niinpä niin, se sanallinen viestintä reilut kymmenen prosenttia, loput elettä ja ilmettä. Isä tuumasi, että hyvinhän meiltä aiemmin sujui kokkailukin, vaikka miniän kulttuurissa mies ei siihen osallistu. Chilin määräkin padassa oli varsin onnistunut, kompromissina kummallekin.

Maailma muuttuu, vai me ihmisetkö. Mietiskelin sitä pitkään aamulla, kun latasin kuvia nettiin ja laittelin linkkiä, että jokainen asianomainen voi niitä sieltä itselleen poimia muistoksi. Miniä tutustuu sukuun ja Suomeen muutaman viikon, lentää takaisin ja veli jää vielä muutamaksi kuukaudeksi töihin. Sitä ennen he käyvät yhdessä poikani isän luona Saksassa. Suku on sekä laajentunut, että kaventunut, mutta ketjun yksilöt pitävät yhteyttä. Minä  ja poikani toisen veljen entiseen puolisoon, veli minun poikani isään, sisko ja veljen entinen puoliso minun nykyiseen miesystävääni. Poikani isänsä uuteen sukuun, jossa nykyisin on ripaus turkkilaistakin. Serkukset tapailevat keskenään, ilman vanhempia ja siskon poika menee tyttöystävänsä kanssa miesystäväni mökille kahdestaan. Olennaista ei ole veriside, mutta se on ollut yhteensaattava tekijä. Oma maailma rikastuu, kun tutustuu suoraan tai välillisesti toisiin kulttuureihin. Siihen aidompaan, toki arkisempaan mutta omakohtaiseen. Yhteinen kieli helpottaa, mutta ei ole ehto viihtymiselle. Puhetta, pulputusta ja naurua riitti. Aina joku muisti jonkun sanan paremmin, siten se karjalanpiirakkakin tuli tutuksi thaimaalaiselle. Mieluisaa  syötävää oli, mutta yliveto olivat olleet mökkipihalta löydetyt metsämansikat.


perjantai 17. kesäkuuta 2011

Pidän kuvaamisesta


Onks valokuvaaminen vaikeeta, kysyi kaverini. Ei, vastasi savonmuan puoliskon sukujuureni. Ostat kameran, laitat virran päälle, tähtäät, laukaiset ja tadaaa, sulla on valokuva. Ääh, en mä tota tarkoittanut. Keskustelu rönsysti aiheessa ja aiheen vieressä, mutta jälkeenpäin mietin kuvaamista omasta kulmastani. Onkos se kuvaaminen vaikeaa, kyllä ja ei, no savolaista tuokin. Eniten mietin sitä, onko tekniikan hallinta tärkeää, jotta valokuvasta tulee hyvä. Siis millainen on hyvä valokuva.  Nuorempana kuvasin aika perinteisesti kuten; pönötyspotretteja ja vastarantaa, jossa horisontti on kallellaan. Kuvat olivat mielestäni hyviä, ne liittyivät tilanteisiin ja tunnelmiin, jotka halusin säilöä. Muistaa ikuisesti tai ainakin valokuvan säilymisien ajan. Nykyisin otan valokuvia, sillä itse kuvaaminen on minusta hauskaa, mukavaa, mielenkiintoista ja haastavaa. Se mitä haluan kuvata on muuttunut vuosien myötä ja aihepiirit vaihtuneet kokonaan. Sukupotretit ja vastaavat ottaa joku muu ja tässä iässä ei harrasta räävitöntä biletystäkään kovin usein eikä niitä halua kuvien kautta juurikaan muistella, joten luonto on valinnut minut.


Mikäs siinä kuvaamisessa sitten on niin mukavaa? Tallennetut muistot, fiilis, tekniikka, taituruus, haastavuus... mikä? Juttelimme paljon teknisestä osaamisesta, siis kameran nippelien ja nappelien hallinnasta. Onhan toisaalta tietynlaista tuhlausta ostaa järjestelmäkamera ja kuvata automaattiasetuksilla, vai onko. Kaikki eivät ole teknisiä, eivätkä edes kiinnostuneita siitä, mutta haluavat nauttia lopputuloksesta, mahdollisesti myös helppoudesta. Pertti Salolaisen omistautuminen luonnolle ja kuvaamiselle on upeaa. Kaikilla meillä ei edes ole mahdollista matkustaa maailman ääriin kuvamaan kotkan koukkunokkaa tai tiikerin silmäripsiä. Ihanaa, että joku tekee niin, jotta pääsemme niitä ihailemaan. Vahintään yhtä hurmaava kuva on vaikkapa valkotasapainolla säädetty mustavalkoinen kivikatukuva, josta keskellä purskahtaa keltainen voikukka.

Seuraan ja selaan paljon kuvaajien blogeja ja kirjoja, tunnustan; aika usein hiukan kademielellä. En mahdollisuudesta kuvata jotakin erikoista vaan siitä, miten tunnelma on saatu viriettyä mukaan. Mielestäni sopivalla tavalla epätarkka on upeampi kuin täysin pysähtynyt, teknisesti täydellinen valokuva. Minulle kuvaaminen on luonnossa liikkumista, luonnon tutkimista ja havainnointia. Saatan maata mahallani ja katsella lumoutuneena etsimen läpi suodenkorennon ruokailua kaislan varrella kuvaamatta. Innostuessani unohdan säädöt täysin. Olosuhteet saattavat muuttua, minä painelen menemään alkuasetuksilla, saattaa jäädä vaikkapa mustavalkoastus päälle... Otan usein myös pari kuvaa automaattiasetuksilla, jos kohde suostuu pysymään kuvattavana. Ajatuksen tarkastella jälkeenpäin mitä kamera ehdottaa asetuksiksi, verrata mitä itse olen käyttänyt ja yrittää ymmärtää, kun vaan ehtis... Opetteluvaiheessa siis vielä, eikä valmiiksi tulekaan. Arkojen aiheiden kuvaaminen myös kasvattaa luonnetta, kuin puutarhanhoito. Teknisesti kaikki halutulla tavalla ja outo ötökkä tähtäimessä, mutta tuulenvire keinuttaa heinää... minkäs teet. Juujuu, jatkuva tarkennus, pientä aukkoa... höpönpöpön ainakin minulle macrolla käsivaralta kuvatessa. Sitten vaan ihaillaan näkymää siinä hetkessä; lupa nauttia. Perhosen perässä ei kannata juosta vaan istua rauhassa ja odottaa, josko kaunotar suostuisi tulemaan lähelle. Oikein kun keskittyy, vasta jälkeenpäin huomaa itikanpuremat, nokkosenpolttamat ja naarmuiset tai jäätyvät raajansa. Siinä saa nollattua kiireet ja turhat murheet.


torstai 2. kesäkuuta 2011

Pidän lomaviikon


Laukut ovat pakattuna ja osa jo autossa. Tervapääskyt kirskuvat yläpuolella ja pihlajanmarjojen kukat tuoksuvat. Taivas on hennossa pilvessä ja tuuli on lempeän lämmin. Koti pitää vielä ojentaa lomakuntoon, oikoa paikat, jotta on mukava viikon kuluttua palata. Oikoa paikat, onpa hassu sanonta, äidin perua... Mökki kutsuu, on levon ja loman viikko.

Mukavaa kesänalkua kaikille!


maanantai 23. toukokuuta 2011

Pidän pikku lomasista


Mustalaisruhtinatar. Se sai minut tällä kertaa liikenteeseen lahden toiselle puolelle. Virkistävää piipahtaa vaikka vain yhdeksi yöksi. Kunhan seinien väri vaihtuu, tuntuu kuin energiavarat lisääntyisivät. Todellisuudessa on seuraava päivä aika nuutunut, vaikka liikkuu omalla autolla. Prosenttijuomat jäävät siis vähälle. Onko kyseessä mustikka vai mansikka, sitä en tiedä. Pohdiskelin jo lautalla mennessä, että sama perusralli jatkuu vuodesta toiseen, sukupolvet vain vaihtuvat. Pikavuoroilla tosin on ihmisillä tarve päästä perille, ei niinkään nollata muistia alkumatkasta. Perillä kyllä näkyi sitä perinteistäkin?! juhlimisen muotoa. Ystävättäreni yöpyi ensikertaa maissa ja tunnusti, että tähänastiset risteilynsä ovat olleet lähinnä uivassa kapakassa juhlimista, ei aina edes maissa käyntiä. Hmm. Nyt pisti keli meille parastaan ja nautiskelimme alkukesän vehreydestä urbaanissa ympäristössä. Nautiskelimme maisemia ja juomia 24.krs korkeudessa.


Reissunpäällä ollessa tulee aina mieleen, että miksi en useammin tempaise ja lähde. Kotona tulee nyhvättyä ja pyörittyä pyhässä kolminaisuudessa; työ, kauppa, koti. Bermudan kolmio paremminkin, aika hukkuu sinne, eikä takaisin tule. Auringon valon lisääntyessä tuntuu energia kuitenkin riittävän paremmin, saa aikaiseksi. En ole shoppailija, sen sijaan nautin aikatauluttomuudesta. Katselen ohi soljuvia ihmisvirtoja ja käpsehdin ihmettelemässä milloin mitäkin. Kotinurkissa mielessä pyörivät yleensä vain tekemättömät työt. Puolitoista vuorokautta ilman kellopeliä, paitsi näytöksen ajankohta. Nautinnollista. Tallinna on muuttunut vuosien myötä ja muuttuu yhä, onko kaikki parannusta, en osaa sanoa. Eikä ytimestä tarvitse kovin kauas tepastella, kun kontrastia alkaa havaita. Tasan ei hyvä jakaudu, mutta missäpä niin olisi. Minulle homma toimii lomasesta, palvelu on hyvää joka paikassa ja vaihtoehtoja on. Mielenkiintoista oli huomata, että nuoremman palveluhenkilöstön yleiskieli on englanti, suomi jää taustalle. Maailma muuttuu, haluaako olla muutoksessa mukana, se on toinen juttu.


keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Pidän mietintämyssyä


Kerran vuodessa pitää tappaa rakastettunsa. Kuvainnollisesti tietenkin. Katselin Pirkko K.Koskisen henkilökuvaa jokin aika sitten ja hän sanoi, että kokemuksen ja kalkkeutumisen ero on veteen piirretty viiva. Tässä keväällä väkisinkin näkee kuoriutumista, uusiutumista, nahanluomista. Tai se ei ole edes väkinäistä, mielellään katselen luonnon puhkeamista täyteen loistoon. Tuttavani kanssa juttelimme, että aikanaan sitä ajatteli että joskus sitten vanhempana, koska silloin hidastuu muutoinkin, vuodetkin tuntuvat pidemmiltä. Kuinka vähän sitä tiesikään silloin. Taas on kevät ja kohta juhannuskiireet, vastahan.. hmmm. Aika valuu kuin hiekka sormien välistä, vaikka kuinka puristaisi kättä nyrkkiin. En tässä aio elämän rajallisuutta pohtia, mutta taas muuttolintu? sisälläni pohtii, että onko nykytyö mun juttuni. Onhan se juu, omalta tuntuu, vaan voisiko sitä vielä tehdä jotain muutakin. Tai siis mitähän sitä voisi vielä, voisiko sitä luoda nahkansa, miten loisi nahkansa ja mitä sitten voisi...


Nokia ilmoitti tänään toimenpiteistään. Insinöörit kommentoivat, että tiedettiinhän tämän tulevan, tästä lähdetään eteenpäin. Eteenpäin muutoksesta, niin. Minullakin tuo; mitäs minusta isona tulee -ajatus iskee määrävälein. Ero nuoruuteen on, että nyt en tee asialle mitään. Aikanaan mietiskelin, että tuotapa en ole vielä kokeillutkaa ja hups vaan kohta sitä kokeilin. Minulla on parikymmentä työtodistusta ja koskaan en ole ollut työttömänä. Edellisestä työpaikastani sain potkut yrityskaupan jälkeen, mutta aloitin nykytyössäni ennenkuin irtisanomisaikani päättyi. Minulla on seitsemän vuoden kriisi. Vain yksi tätä pidempi työsuhde, se mikä ostettiin alta. Kriisi on liian vahva sana, mutta syklissä kulkeva vuotuinen pohdinta on pari astetta vakavampaa. Realismi ei ole vahvuuteni ajatuksissa, vaikka olenkin pragmaatikko toimissani. Kulmakerrointa tuo se, että en pohdi mitä vaan miten, jos....

Mukavuudenhalu. Tapasin piiiitkän paussin jälkeen ystävätärtäni ja päivitimme parinkymmenen vuoden kuulumiset. Hän on kolmatta kertaa naimissa ja sanoi suorasukaiseen tyyliinsä, että seuraavaksi en enään ota ketään vaivoikseni.... Minä nauroin, että vaikka vaihtamalla joskus paranee, nyt en koe tarvetta siihen lainkaan. Voisinpa eka kerran elämässäni jopa pariutua virallisesti, tai no, enpä tiedä. Enkä viitsisi enään edes aloittaa kaikkea alusta; vatsa sisään, nollaa muisti ja leiki tyhmää. No, se oli vitsi, mutta totta toinen puoli. Olisiko työssäkin helpompi vaan antaa viimoset vuodet mennä omalla painollaan vai hakisiko vielä haasteita uuden muodossa ja kokeilisi siipiensä kestämistä. Hmm, molempi houkuttaa. Toisaalta olen jo usein itselleni todistanut, että siipeni kantavat. Mutta minäpä pidän tätä myssyä vielä päässäni, ihan vaan vaikka kalkinpoistona...

Mitähän miettii tämä keväinen, juuri kuoriutunut, neitoperho tulevaisuudestaan...

torstai 14. huhtikuuta 2011

Pidän omasta ajastani


Tee treffit itsesi kanssa, varaa aikaa vain itsellesi. Parisuhdetta on hyvä vaalia, yhtä tärkeätä on huolehtia itsestään. Kukaan muu ei sitä tee.  Niinpä. Olen aina ollut hiukan lonely rider. Laumassa viihtyvä erakko. Lörpöttelevä tarkkailija. Täydentävätkö vastakohdat toisiaan, en tiedä. Jopa työkuviot ovat muotoutuneet perusluonteen mukaan. Olenko ajautunut vai hakeutunut on katsantakulmasta kiinni. Nykytyössänikin ratkaisee ryhmän kokonaistulos, mutta omasta osastani olen yksin vastuussa. Saan tehdä sen omalla tavallani. Tuota parkkitilaa katsellessani tuli mieleen kalenteri. Jokaiselle tunnille on avaimensa ja minä päätän minkä tunnin vapautan muiden käyttöön, onhan se minun kalenterissani. Kiire on järjestelykysymys. Voit järjestää itsellesi kiireen, kun et anna itsellesi tilaisuutta tehdä asioita. Yleensä kaiken sen ehtii, mitä haluaa. Mutta kun on tehtävä sellaistakin, mitä ei halua, se tuo haasteelle kulmakerrointa.

Horisontti on vinossa, siksi pidän tuosta kuvasta, meri valuu syliin.

Laumassa, ruuhkassa ja kerrostalossa voi olla yksin. Yksin, niin, onko myös yksinäinen. Oma valinta siinä mielessä, että ainahan voi itse tehdä aloitteen. Helppoa se ei aina ole, sitä en väitä. Eikä sataprosenttista totuutta ole olemassa. Olen usein itsekkäästi yksin, en jaa itseäni. En ole aina tavoitettavissa. Siviilikännykkäni soi aika harvoin, mutta tekstareita tulee. En kaipaa tunnetta, että mikään ei toimi ilman minua. En kaipaa sitä enään, nuorena sitä janosi. Kaikki langat käsissäni ja sätkynuket kontrollissa. Riittämättömyys ja kiittämättömyys. Miksi teemme asioita? Siksi että niitä on pakko, vai kun niitä on kiva tehdä vai siksi, että joku kiittäisi. Huomaisi miten hyvä olen ja kehuisi. Kenelle teemme työtämme, kerjäämmekö kiitosta? Kuka minun elämääni ohjaa? Tamara Lundilta kysyttiin joskus vuosikymmeniä sitten, että mitä on rakkaus. Hän sanoi, että sisäinen rauha. Olen samaa mieltä itserakkaudestakin.

Viikko meni viikossa.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Pidän terveydestäni


Muistutus kuolevaisuudesta. Kukaan ei halua sitä, vaikka lisääntyvien ikävuosien myötä rajallisuuden sanomattakin tiedostaa. Varpaidensa olemassaoloa ei muista ennenkuin potkaisee ne kunnolla piirongin jalkaan. Aikuisiän diabetes, diagnoosi miehelleni. Sukurasite ja vuorotyöläisen omenavatsa. Vääjämättä aloin kuulostelemaan omaa kroppaani. Pidän terveydestäni, mutta en kyllä kovin ole pitänyt siitä huolta, olen pitänyt sitä itsestäänselvänä. Korviensa välissä ei vanhene, on olevinaan edelleen se kuolematon kahdeksantoistavuotias. Ylipainoa on, sitä mukavuuden mukanaan tuomáa. Ravinto on monipuolista, väittäisin jopa keskivertoa monipuolisempaa, kasviksia ja kalaa syön himooni. Painon saa alas, mutta jostakin syystä uupuu motiivi pitää se siellä. Aperitiivi, keitto ja valkoviini, pihvi ja punaviini, juusto ja punaviini, kahvi ja konjakki. Normi lauantai-ilta. Saunalonkero. Juureksia ja homejuustodippi, katkarapuja ja aiolia kerallaan pullo punkkua puoliksi, helposti. Ajatus ruokavaliosta on kuin tulppaanien kauneus kalterien takana; jotakin kaunista kielletään.



Pohdintaa ja punnitsemista, arvojärjestyksiä. Vielä ehtii, mutta mitä viitsii. Juu, syy on hyvä, mutta pitää olla realisti. Kiire, taas tuo siunattu tekosyy. Ei uuden oppiminen ole vaikeaa vaan vanhasta pois oppiminen. Tietoa on, mutta tarttis tehdä jotakin, muutakin kuin meinata. Moni asia sai selityksen; jatkuva jano, hikoilupuuskat ja lihasmassasta laihtuminen. Ei siitä rasvamasusta. Työnantajan terveystempaus; kaikilta työntekijöiltä verikoe ja terveystarkastus. Se saa suomalaisen miehenkin tapaamaan työterveyshoitajaa, laiskathan ne vaan sairastavat. Omppumasuinen työnsankari on hiljainen, tuumivainen. Lupaudun samaan ruokaremonttiin, mitä ikinä lääkäri ensi viikolla kertookaan. Minut huolitaan siihen kimppaan. Saas nähdä, minäkin pidän terveydestäni. Jospa alkaisin aidosti sitä myös vaalimaan.


lauantai 12. maaliskuuta 2011

Pidän valinnan vapaudesta


Elämä on vähän kuin tuo juurespihvi. Minulla on valta päättää mitä juureksia siihen raastan, mitä mausteita laitan ja lisäänkö luomukananmunia, mutta samalla minulla on vastuu siitä miltä se tulee maistumaan. Minulla on valta olla käyttämättä viljatuotteita siinä, mutta minun vastuullani on silloin koostumus ja minun pitää huomioida se kääntäessäni pihviä. Pitää olla helläkätisempi, sillä koostumus on pehmeä. Haluan pehmeän, joten siedän sen hiukan haastellisemman kääntämisen hetken. Panos ja tuotos. Aivan toinen asia on mitä juureksia ja minkä laatuisia minulla on valittavissani. Se ei aina ole minun vallassani. Siirrankö vastuun mausta silloin muualle?

Mua ärsyttää suunnattomasti sanonta; jokainen on oman onnensa seppä. Mielestäni sitä usein käytetään syyllistämiseen tai perusteluna välinpitämättömyyteen; joku on syyllineen omaan kehnoon jamaansa. Tämä elämä vaan antaa niin pahuksen erilaista rautaa taottavaksi ja joillakin on ahjot ja pelit ympäristön puolesta, joillakin vain kuonahakku.


Ruokakeskusteluissa kuuma peruna on ruokien kotimaisuus, lisäaineet ja ekologisuus. Painopiste välillä vaihtelee ja näkökulma puhujan mukaan. Minulla on valta päättää mitä raaka-aineita ruokaani käytän, mutta minun pitää suhteuttaa se "pörssini" raameihin. Kiire on tätä päivää, tosin sen tuottamisessa ihminen on päämestari. Kiire on usein tekosyy tarttua helppoon vaihtoehtoon. Se ei vapauta vastuusta. Valinta on tehty, mutta seuraavalla kerralla voi valita toisin. Pahinta on syyllistäminen. Minulla on taito sekä aikaa yhden ihmisen ruokien kokkailuun ja auto hakea tarvikkeet vaikka kivensilmästä, näin ei suinkaan ole kaikilla. En saa mitata muita itseeni. Ymmärrän täysin kiireisen, työssäkäyvän vanhemman tuskan, kun rahaa sekä aikaa on rajallisesti ja lapsilla on nälkä. Nyt kouhkataan, miten ruokateollisuus hämää muuttamalla nimikkeitä, johtaa kuluttajia kotimaisuudesta harhaan lain suomin keinoin. Minulla on valta käyttää niitä tuotteita, mutta minulla on vastuu ottaa niistä selvää. Kiire, tuo ihana tekosyy. Ei kaikkia maailman ongelmia tarvitse yhden ihmisen poistaa. Kannattaa miettiä vain oman vallan ja vastuunsa vaakatasapainoa. Ostanko tuoretta tonnikalaa neljänkympin kilohintaan vain monikäyttöistä, kotimaista haukea alle kympillä kilo? Sardiini vai silakka? No heh, minä en edes osaa ajatella vaihtoehtoa, että ostaisin valmiita kalapullia. Olen eineksien suhteen täysin uusavuton.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Pidän yllätyskukkakimpuista



Pidän minä lapsistakin, mutta en katko niiden päitä maljakkoon. Näin väitetään kukkia ja kauneutta rakastaneen Oscar Wilden kommentoineen leikkokukkia. Perustelu ruukkukukkien puolesta on mieleenjäävä. Ostaessani tai saadessani leikkokukkia se vääjämättä tulee mieleeni. Kukka uhrataan, jotta saajalla on hetki kauneutta maljakossaan. Se ei silti poista leikkokukkien kauneutta, ehkäpä ne siksi ovatkin niin kauniita, ne panostavat siihen pieneen hetkeen, jonka ovat elossa. Pyyteetöntä kauneutta. Odottamatta saatu kukkakimppu lämmittää mieltäni. Kalenteririitteihin pohjautuvat kukkakimput olen jo vuosia ohjannut toisenlaisiin lahjoihin.


Miehelle tuli viidellä jaollinen työvuosien määrä täyteen ja työnantajansa tarjoaa tuolloin päätähden valitseman menun sankarin valitsemassa ravintolassa. Sankari myös päättää vieraiksi kutsuttavat työyhteisön jäsenet. Hyvin miesvaltaisen tusinan loppuilta oli noudattanut pitkää kaavaa eli omaehtoista huvinpitoa Porvoon yössä.

Seuraavana päivänä piipahtaessani asunnolleen vastassa oli leppoisa mies, jolla oli terve, elämänhaluinen puna silmissään. Hän kertasi illan tapahtumat ja sanoi, että hänen pitää käydä ravintolassa, jossa he illastivat. Työpäiväni jälkeen neljän ruuhkassa jonottelu ja vanhan kaupungin kapeilla kujilla autoilu ei väsyneitä niskojani innostanut, mutta mies piti pintansa. Siispä odottelin rihkamatorin parkissa miehen käyntiä ravintolassa. Olin sanonut, että jos lakki tai käsineet jäivät, saisihan sen myöhemminkin, mutta ei, puoliskoni on yhtä itsepäinen kuin minäkin. Ja sieltä hän viimein saapui valtaisan kukkakimpun kera silmät loistaen.  Eihän se olisi käynyt laatuun, että hän olisi seikkaillut yössä valtaisan sellofaanipaketin kanssa. Hän oli jättänyt sen ravintolaan ja nouti sen nyt. Ihan vaan minua varten. Välitön esimiehensä on nainen, joten onnittelujen yhteydessä hän sai kukkakimpun. Miespomot kuulemma antavat lahjakortin urheiluvälinekauppaan. No, hän sai myös sen ;) Ja minä sain yllättäen kauniin kukkakimpun kera miehisen rakkaudentunnustuksen: "Muisku, mä toin sulle tän, sä osaat arvostaa tätä enemmän."

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Pidän ihmeiden ihmettelystä


Oli surullista kuulla Egyptin vallankumouksen pienistä sivujuonteista. Kuvan ruskea, matala rakennus on Egyptiläinen museo. Tuhansittain upeita muinaisesineitä. Valtaosa mielenosoittajista käyttäytyi rauhallisesti, mutta joukossa oli pikku porukoita, joille vandalismi oli pääasia. Museoon oli tunkeuduttu ja esineitä oli särjetty, ehkä haluttiin ryöstää aitoja ja arvokkaita kultaesineitä. Mielenosoittajat olivat asettuneet barrikaadiin ja estäneet isommat tuhot, kunnes virkavalta oli tullut paikalle. Ehdimme nähdä Gizan pyramiidit, Sfinksin ja saimme aavistuksen aavikosta. Talvinen hiekkamyrsky sotki aikatauluja, mutta onnistuimme. Kameraa ei museoon ymmärrettävästi saanut viedä, ei sitä tosin saanut viedä pyramiidiikaan sisälle, mutta japanilaiset kuvasivat aina kun vartijan silmä vältti. Kun kuulee, että jokin esine on monta tuhatta vuotta vanha, ei sitä oikein hahmota, ymmärtää vain, että tooosi vanha. Kun näkee rakenteita, joita on suunniteltu ilman tietokoneita, rakennettu pelkällä lihasvoimalla ja ne ovat kestäneet sodat ja maanjäristykset tuhansien vuosien ajan, ei voi kuin hämmästellä mykkänä.


Mittakaava hämää, kun etäisyys kohteeseen kasvaa. Kivien korkeudesta saa kuitenkin mielikuvan, kun vertaa noihin muutamiin ihmisiin kävelemässä. Ja ne pinottiin siis ihmisvoimin, mittavirhettä ei tullut, ovathan ne pystyssä vieläkin. Yhden teorian mukaan savesta? tehtiin vierelle luiska, jota pitkin lihasvoimin kivet hilattiin yhä ylemmäs ja ylemmäs. Totuutta rakennustavasta ei tiedä kukaan. Kalkkikivilohkareet painavat huikeasti. Oikean puoleinen Kheops lisäksi päällystettiin graniitilla, joka tuotii Niiliä pitkin kauempaa.

"Pyramidin vieressä on hauta-alue, jossa on muun muassa suorakulmaisia mastaba-hautoja sekä pienempiä pyramideja. Pyramidin pääsisäänkäynnin lähellä oli kuolintemppeli, johon johti Niilin rannan laaksotemppelistä aikoinaan katettu käytävä. 1954 pyramidin eteläisen muurin luota maahan kaivettuna löytyi valtava puinen laiva (pituus 43 m, leveys 6 m) ja sitten vielä toinenkin Kheopsille kuulunut alus. Löydön teki Kamal el-Mallakh ja restauroinnin suoritti Hag Ahmed Yussef Mustafa. Laiva valmistui näyttelykuntoon 1968 ja se on esillä pyramidin lähelle rakennetussa ilmastoidussa hallissa.


Pyramidin sisällä kapea tunneli vie ylöspäin viettävään korkeaan käytävään, niin sanottuun Suureen galleriaan, jollaisia ei ole löydetty muista pyramideista. Pyramidin alla on niin sanottu Maanalainen kammio, sitten Kuningattaren kammio ja lopuksi Kuninkaan kammio. Kuninkaan kammion päällä on pinomainen graniittilohkareista koostuva rakennelma, jota käytetään painon tasaamiseen. Kuninkaan kammiosta johtaa kapeita ilmakanavia pyramidin pinnalle. Tukitut kanavat löysi ja avasi pyramidia tutkinut eversti Howard Vyse vuonna 1837."

Äimän käkenä näitä ihmettelimme, tuhansien muiden keralla. Alakuva kuolintemppeliltäpäin kuvattuna.