perjantai 17. kesäkuuta 2011

Pidän kuvaamisesta


Onks valokuvaaminen vaikeeta, kysyi kaverini. Ei, vastasi savonmuan puoliskon sukujuureni. Ostat kameran, laitat virran päälle, tähtäät, laukaiset ja tadaaa, sulla on valokuva. Ääh, en mä tota tarkoittanut. Keskustelu rönsysti aiheessa ja aiheen vieressä, mutta jälkeenpäin mietin kuvaamista omasta kulmastani. Onkos se kuvaaminen vaikeaa, kyllä ja ei, no savolaista tuokin. Eniten mietin sitä, onko tekniikan hallinta tärkeää, jotta valokuvasta tulee hyvä. Siis millainen on hyvä valokuva.  Nuorempana kuvasin aika perinteisesti kuten; pönötyspotretteja ja vastarantaa, jossa horisontti on kallellaan. Kuvat olivat mielestäni hyviä, ne liittyivät tilanteisiin ja tunnelmiin, jotka halusin säilöä. Muistaa ikuisesti tai ainakin valokuvan säilymisien ajan. Nykyisin otan valokuvia, sillä itse kuvaaminen on minusta hauskaa, mukavaa, mielenkiintoista ja haastavaa. Se mitä haluan kuvata on muuttunut vuosien myötä ja aihepiirit vaihtuneet kokonaan. Sukupotretit ja vastaavat ottaa joku muu ja tässä iässä ei harrasta räävitöntä biletystäkään kovin usein eikä niitä halua kuvien kautta juurikaan muistella, joten luonto on valinnut minut.


Mikäs siinä kuvaamisessa sitten on niin mukavaa? Tallennetut muistot, fiilis, tekniikka, taituruus, haastavuus... mikä? Juttelimme paljon teknisestä osaamisesta, siis kameran nippelien ja nappelien hallinnasta. Onhan toisaalta tietynlaista tuhlausta ostaa järjestelmäkamera ja kuvata automaattiasetuksilla, vai onko. Kaikki eivät ole teknisiä, eivätkä edes kiinnostuneita siitä, mutta haluavat nauttia lopputuloksesta, mahdollisesti myös helppoudesta. Pertti Salolaisen omistautuminen luonnolle ja kuvaamiselle on upeaa. Kaikilla meillä ei edes ole mahdollista matkustaa maailman ääriin kuvamaan kotkan koukkunokkaa tai tiikerin silmäripsiä. Ihanaa, että joku tekee niin, jotta pääsemme niitä ihailemaan. Vahintään yhtä hurmaava kuva on vaikkapa valkotasapainolla säädetty mustavalkoinen kivikatukuva, josta keskellä purskahtaa keltainen voikukka.

Seuraan ja selaan paljon kuvaajien blogeja ja kirjoja, tunnustan; aika usein hiukan kademielellä. En mahdollisuudesta kuvata jotakin erikoista vaan siitä, miten tunnelma on saatu viriettyä mukaan. Mielestäni sopivalla tavalla epätarkka on upeampi kuin täysin pysähtynyt, teknisesti täydellinen valokuva. Minulle kuvaaminen on luonnossa liikkumista, luonnon tutkimista ja havainnointia. Saatan maata mahallani ja katsella lumoutuneena etsimen läpi suodenkorennon ruokailua kaislan varrella kuvaamatta. Innostuessani unohdan säädöt täysin. Olosuhteet saattavat muuttua, minä painelen menemään alkuasetuksilla, saattaa jäädä vaikkapa mustavalkoastus päälle... Otan usein myös pari kuvaa automaattiasetuksilla, jos kohde suostuu pysymään kuvattavana. Ajatuksen tarkastella jälkeenpäin mitä kamera ehdottaa asetuksiksi, verrata mitä itse olen käyttänyt ja yrittää ymmärtää, kun vaan ehtis... Opetteluvaiheessa siis vielä, eikä valmiiksi tulekaan. Arkojen aiheiden kuvaaminen myös kasvattaa luonnetta, kuin puutarhanhoito. Teknisesti kaikki halutulla tavalla ja outo ötökkä tähtäimessä, mutta tuulenvire keinuttaa heinää... minkäs teet. Juujuu, jatkuva tarkennus, pientä aukkoa... höpönpöpön ainakin minulle macrolla käsivaralta kuvatessa. Sitten vaan ihaillaan näkymää siinä hetkessä; lupa nauttia. Perhosen perässä ei kannata juosta vaan istua rauhassa ja odottaa, josko kaunotar suostuisi tulemaan lähelle. Oikein kun keskittyy, vasta jälkeenpäin huomaa itikanpuremat, nokkosenpolttamat ja naarmuiset tai jäätyvät raajansa. Siinä saa nollattua kiireet ja turhat murheet.


torstai 2. kesäkuuta 2011

Pidän lomaviikon


Laukut ovat pakattuna ja osa jo autossa. Tervapääskyt kirskuvat yläpuolella ja pihlajanmarjojen kukat tuoksuvat. Taivas on hennossa pilvessä ja tuuli on lempeän lämmin. Koti pitää vielä ojentaa lomakuntoon, oikoa paikat, jotta on mukava viikon kuluttua palata. Oikoa paikat, onpa hassu sanonta, äidin perua... Mökki kutsuu, on levon ja loman viikko.

Mukavaa kesänalkua kaikille!