Missä tahansa liikkuukin, ainahan löytyy patsas. Esittävä tai symboolinen. Ja ne pitää kuvata. Tai ainakin minä kuvaan. Monestakin syystä. Useinhan se on elvistely todistus, että olenpa käynyt täällä. Jokainenhan Anne Frankin tietää. Mutta jos yläkuvassa olisi nimi Eduard Douwes Dekker, kovinkaan moni suomalainen ei kuvauttaisi itseään patsaan vierellä. Ei tiennyt alankomaalainen siirtomaavirkamies ja kirjailija latinan tekstiä "Olen kärsinyt kovasti" salanimeksi vääntäessään, että suomalaisen, varsinkin mies, päästää huudon ja haluaa tulla kuvatuksi patsaan vierellä. Tahaton suomihuumori toimii.
Patsaat, varsinkin jos tapaan niitä hiukan poikkeuksellisessa ympäristössä, viehkottavat minua kovin. Kuva tulee otettua, vaikkei aihetta ehkä ymmärrä tai tekijä on minulle tuntematon. Nuo Kuhmon karhupatsaat uimarannalla muistan varmaan aina. Tai kuvaustilanteen; tuona päivänä tehtiin Suomessa lämpöennätys. Joka paikka hehkui ja kuumotti, ilma ei liikkunut lainkaan. Uimarannallakin oli varsin vähän uimareita, varmaan suurin osa vietti aikaa sisätiloissa. Parasta oli ajella ilmastoidulla autolla, niin kummalta kuin se tuntuikin. Hetken päästä matkasimme Nurmekseen ja auton mittari näytti kolmekymmentäseitsemän astetta. No, saksalaisella tarkkuudella tehtynä uskon sen olleen varsin totta, tosin Liperi pisti muutaman tunnin päästä pari desimaalia lisää.
Kekkonen oli varsinainen kuvataiteilijoiden insipiraation lähde, symboliikka tosin ei minulle ihan aukea.