maanantai 30. elokuuta 2010

Pidän patsaista

Missä tahansa liikkuukin, ainahan löytyy patsas. Esittävä tai symboolinen. Ja ne pitää kuvata. Tai ainakin minä kuvaan. Monestakin syystä. Useinhan se on elvistely todistus, että olenpa käynyt täällä. Jokainenhan Anne Frankin tietää. Mutta jos yläkuvassa olisi nimi Eduard Douwes Dekker, kovinkaan moni suomalainen ei kuvauttaisi itseään patsaan vierellä. Ei tiennyt alankomaalainen siirtomaavirkamies ja kirjailija latinan tekstiä "Olen kärsinyt kovasti" salanimeksi vääntäessään, että suomalaisen, varsinkin mies, päästää huudon ja haluaa tulla kuvatuksi patsaan vierellä. Tahaton suomihuumori toimii.
Patsaat, varsinkin jos tapaan niitä hiukan poikkeuksellisessa ympäristössä, viehkottavat minua kovin. Kuva tulee otettua, vaikkei aihetta ehkä ymmärrä tai tekijä on  minulle tuntematon. Nuo Kuhmon karhupatsaat uimarannalla muistan varmaan aina. Tai kuvaustilanteen; tuona päivänä tehtiin Suomessa lämpöennätys. Joka paikka hehkui ja kuumotti, ilma ei liikkunut lainkaan. Uimarannallakin oli varsin vähän uimareita, varmaan suurin osa vietti aikaa sisätiloissa. Parasta oli ajella ilmastoidulla autolla, niin kummalta kuin se tuntuikin. Hetken päästä matkasimme Nurmekseen ja auton mittari näytti kolmekymmentäseitsemän astetta. No, saksalaisella tarkkuudella tehtynä uskon sen olleen varsin totta, tosin Liperi pisti muutaman tunnin päästä pari desimaalia lisää.

Kekkonen oli varsinainen kuvataiteilijoiden insipiraation lähde, symboliikka tosin ei minulle ihan aukea.



lauantai 21. elokuuta 2010

Pidän lankkupoluista

 
Luontopoluilla kävely on aina ihastuttavaa. Aamulla mies tokeni, että lähdetääs sinne Ruskikselle ihmettelemään. En muuta tarvinnut, olin jo kamera kaulassa ovenraossa menossa. Ruskis on yksi Porvoon suiston alueista. Muutama kilometri keskustasta sairaalalle päin. Aivan tien vieressä. Se on joensuistoa, entistä merenpohjaa. Parkkipaikan vieressä oli lepäilemässä ylämaan karjaa, ruskeita ja mustia. Ne ovat Porlammin kartanon omaisuutta ja auttavat suiston maisemanhoidossa laiduntamalla sen alueella. Muhkeitä möhköjä ovat.
 

Koko matka on leveää lankkupolkua, sillä pohja on kosteikkoa ja korkeamman veden aikana hyvinkin märkää. Reitti lintutornille on erittäin hyvä kävellä.

Rantakukkaa oli reunoilla ja keskellä ruovikkoakin aika paljon. Perhosista oli runsaslukuisena lanttu- ja kaaliperhoset, muita en sitten bongannutkaan. Yksi liihotteli vierelläni lankkuja pitkin astellessani, kunnes pysähtyi. Jäin ihmettelemään mitä ihmettä se kieppuu heinikossa ja astahdin pois lankuilta. Maantien puolelle saattoi astua, se ei ole kosteaa ja toisaalta toinen puoli on  lisäksi sähköaidattu karjan vuoksi. Perhonen löysi tiensä pään hämähäkin seitistä. Hetken katselin sen pyristelyä ja viimein hämähäkin ruiskutus tainnutti sen, en jäänyt loppua seuraamaan.


Sudenkorentoja oli hurmaavan paljon. Elokorentoja, syyskorentoja pääasiassa.

Lintutornista on hienot maisemat ympärille, tosin vastarannan Sikosaaren reitiltä monipuolisemmat. On silti huimaa, että aivan kaupungin keskustan kainalossa on näin luonnontilainen paikka. Alue on luonnonsuojelualuetta ja osana Naturaakin. Vilkas maantie suhisee muutaman sadan metrin päässä. Alue on vanhaa ravinteikasta merenpohjaa. Tuolla karja nautiskelee tuoretta kortta ja heinää. Kait niillä jokin taju on, sillä tarpeeksi taivaltaessaan päätyisivät Porvoonjokeen.


Hiukan yläkuvasta vasemmalle näkyy alakuvan taustalla, kun "helsinkilääset tuloo" eli tuossa kulkee Porvoonjoen uoma, joka soljuu halki kaupungin keskustan. Runebergillä tulee innokkaita päiväturisteja. Pelkän makrolinssin kanssa kuvatessa kauas, ei kantama riitä...


Korennot olivat halukkaita tekemään tuttavuutta. Tämä on ilmeisesti tumma syyskorento ja siinä se pörräsi polven korkeudella. Vissiin mietti, että mikähän tuohon minun lentoreitilleni nyt tuli. Ne istahtelivat ojennetulle kädelle ja hyvin luontevasti myös kameran linssille. Ota siinä sitten kuvia :) Hurmaavia.


Keli oli lämmin, miltei kuuma. Tuo kuvaa sitä hyvin. Pilvet olivat mustanpuhuvia, toisaalta oli kirkasta sinitaivasta ja tuuli oli melkoisen voimakas. Onneksi tuuli oli vielä aivan kesäisen pehmeä ja lämmin.

Peikon jalatko?

Korentoja paistatteli auringossa pitkin lankkupolkua kymmenittäin. 



Tämä hymy vaan niiiiin hurmaa minut.



perjantai 20. elokuuta 2010

Pidän hennon punaisesta


Ei ole olemassa "hyviä" tai "huonoja" värejä. Väreillä on myönteinen tai kielteinen vaikutus sen mukaan, millaisissa yhteyksissä niitä käytämme ja miten henkilöt niitä kokemustensa perusteella tulkitsevat. Värin sävy vaikuttaa voimakkaasti millaisena väri nähdään. Spektrissä punaisten värisävyjen keskivaiheilla se nähdään uhkaavampana tai muutoin voimakkaampana kuin lähempänä oranssia oleva sävy; vaaleanpunaiseen vivahtava on puolestaan näitä kumpaakin rauhallisempi väri. Vaaleanpunainen on rauhoittava sävy.

Löysin kerran taulukon, jossa väreille annettiin kaksi puolta. Niitä käyttävät hyväkseen mm. mainonnan ammattilaiset. Ei ole ollenkaan merkityksetöntä minkä sävyinen mainos on tai tuotteen paketti. Tulkinta toki lähtee tilanteesta ja katsojasta itsestään. Keltainen on iloinen väri, mutta lääkärille saattaa merkitä sairautta... Värien avulla voidaan vaikuttaa ihmisten alitajuntaan ja saada aikaan tietynlaisia tuloksia myös monilla muilla elämänalueilla kuin mainonnassa. Mainoshan toimii, kun se miellyttää tai ärsyttää.

Valkoinen on puhdas, viaton ja aito. Toisaalta kylmä, tyhjä ja steriili. Punainen koetaan voimakkaana, rohkeana sekä intohimoisena. Samoin vaarallisena, aggressiivisena ja hallitsevana. Keltainen kuvaa onnellisuutta, ystävällisyyttä ja optimistmia, toisaalta Raukkamaista, ärsyttävää, jopa röyhkeää. Ruskea on lämmin, maanläheinen, kypsä, toisaalta likainen, surullinen, halpa. Vihreä on luonnollinen, rauhallinen, rentouttava, mutta myös kateellinen, kokematon, ahne. Sinisen koetaan olevan voimakas, luotettava, arvovaltainen, toisaalta kylmä, masentava jopa synkkä.

Lupiinin sävyt rauhoittavat minua.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Pidän kamerakierrokseni kesän päättäjäisiä

Aamupäiväinen kamerakierrokseni kesti pitkään. Matka ei kestänyt, vaan ihasteltavaa oli paljon.
Tämän jälkeen poistun mökiltä pariksi viikoksi.

tämä kaunotar jää talvelle tunnistettavaksi

Varpaiden juuren lehahti loistokultasiipi ja sai aikaan varjon.

Tästä sanoisin, että hyvät perät:)

Pistiäisen touhua reikäisellä lehdellä seurailin pitkään, se pujotteli aukoista kuin jotakin etsien.


Hämähäkki pyllisteli huojuvalla mäkikuismalla.

Lounastauko


Sinisiipiä oli ilmestynyt aukealle puolenkymmentä. Kauniita ja nopeita ovat.

En tiedä onko tuo lehtosinisiipi, mutta ilmeisesti se asettui munimaan ja minä annoin hänelle rauhan.


Aina niin kaunis nokkosperhonen oli varsin runsaslukuisena liihottelemassa.
Hiukan tuli haikea olo, seuraavan kerran syyskuulla sitten.

lauantai 14. elokuuta 2010

Pidän luteita kauniina



Hemiptera. Nivelkärsäisten lahkoon kuuluva niveljalkainen hyönteinen. Minulla on aina vaikeuksia tuon hyönteinen luokan kanssa. Mielikuvana hyönteinen on hento ja hötöinen, kuten vaikka itikka. Marja- ja muita luteita tunnetaan Suomessakin viitisensataa, enkä suurinta osaa niitä kovin hentoisena pidä. Hyönteisiä ne kuitenkin ovat ja monen värisiä sekä kauniita mielestäni. Tuohon yläkuvan ylänurkkaankin se lujahti, vaikka kohteenani oli aamulla tuo kaunis nokkosperhonen.

Tuo on mielestäni aivan ketunpään näköinen kuvio, eikös vaan.

Suurin osa niistä käyttää kasvien nesteitä ravinnokseen. Se imee niitä ja levossa ollessaan pitää imukärsäänsä masunsa alla piilossa. Ne eivät ole kovin isoja sentin kahta puolta. Monia niistä en näe paljain silmin tarkasti, mutta kamera on hyvä suurennuslasi. Aamulla seurasin yhden viherluteen touhuja kukkavarrella. Jalat vipelsivät ja tuntosarvet heiluivat. Hyvin se tarraa kiinni jaloillaan. Tuuli tuiversi kovaa ja kasvi heilui, mutta sen pyöriminen oli vakaata. Käsivaralla ei kuvista tullut tarkkoja, mutta touhuja seuratessa meni pitkä tovi.

Tuosta koivuluteesta näkee hiukan sen rakennetta. Aikuisen hyönteisen etusiipi on useimmiten tyviosastaan kova ja nahkamainen kun taas siiven kärkiosa on kalvomainen. Siiven nahkamainen tyviosa, samoin kuin keskiruumis ja siipien väliin jäävä kolmiomainen scutellum ovat yleensä värikkäitä. Myös kalvomaiset takasiivet ovat hyvin kehittyneet ja toimivat lentämisessä.



maanantai 9. elokuuta 2010

Pidän tutuista näkymistä


Päätin lähteä Käpälämäkeen. En suinkaan mitään pakoon vaan kahville. Teitä pitkin parikymmentä kilometriä mökiltä. Kylä on nimeltään Pohja-Lankila. Perusajatus oli pysähdellä matkalla metsälampien rannalle korentoja katsastelemaan. Korentoja olikin vielä varsin runsaasti.  Ajaessa teki pahaa, kun niitä tuli autoakin kohti, mutta taiturimaisesti ne aina väistivät. Puolen matkan jälkeen alkoi maisema näyttää oudolta. Arvaatte varmaan, edellisen myrskyn jälkiä. Järkytyin näyistä. Baarin pihassakin lentopallokenttä oli täynnä kaatuneita, katkenneita puita. Minulla vain macro kiinni, mutta jotenkin ei tehnyt mieli isommin kuvatakaan. Tiedätte tuhot, mun ei tartte niitä vatvoa. Onneksemme me saimme vain reunaman sadetta. Heräsi taas kunnioitus luonnon voimaa kohtaan. Ihminen haluaa mestaroida ja olla herrana kaikessa. Kerrankin pidän sukupuoleen viittaavasta ilmaisusta... Ihminen on hyttysen pissaa, kun niikseen saattuu, sano isäni usein, niinpä.

Mökkillä on tullut tavaksi tehdä aamuisin ja usein iltaisinkin kamerakierros. Aina, aina löytyy jotakin ennenkuvaamatonta. Eikä niihin tuttuihinkaan kyllästy. Perhosia oli vielä vaikkakin selkeästi on määrä taantunut keskikesästä. Sitäkin kauniimpia ovat nuo harvalukuiset tai ovat muutoin sykähdyttäviä haaleina ja repaleisina. Sisiliskoja on paljon, usein niitä paistattelee aittojemme seinillä ja yleensä ovat vielä pää alaspäin. Olen ajatellut, että onkohan se varotoimi, jotta syöksyvät turvalliseen suuntaan vaaran uhatessa. Sisilisko on pohjoisin matelijamme. Toinen matelija, joka Suomesta löytyy, on vaskitsa. Niitäpä en tänä vuonna ole vielä nähnytkään. Tai monasti metsälampien reunamilta jotakin liukuu sulavasti karkuun, mutta ei niistä ehdi lajia määrittelemään. Hyvä niin, sillä kesäisin tulee liikuttua nilkat avoimenpana. Luin jostakin, että sisiliskot voivat elää kymmenenkin vuotta. Teoriassa ensimmäiset Ruokolahdella kohtaamamme poikaset voivat olla elossa. Vanhoina ja viisaina jälkeläisiään paimentamassa. Jälkipolvea ovat ainakin, mukava ajatus.

Kas, kas siinähän on viherkaskas!

torstai 5. elokuuta 2010

Pidän porraskäytäväni pikku siivekkäistä



Kuvaamani perhoset ovat pääosin Ruokolahdelta, mökkipaikkakunnaltamme. En kovin pitkiä bongausmatkoja ole siellä tehnyt, vielä. Porvoo on silmiinpistävästi suppeampi tarjonnaltaan. Täällä en tosin vielä "saalistus" mielessä ole pitkällä liikkunutkaan. Muutaman kerran olen pahrustellut uuden macroni kanssa intoa täynnä kuin ilmapallo ympäri Hamaria ja kamppulaa, melko laihoin tuloksin perhosmielessä.


Pari iltaa sitten kapusin viereiselle kalliolle suistomaisemaa kuvailemaan. Harjoittelen pitämään käsivarassa horisontin suorassa, siis näkymässä:) ja kittilinssini laajapäällä näkymien vangitsemista. Siis kamerassa oli kiinni 18-55mm kitti, ei kovin valovoimainen. Asun luhtitalossa, jossa yhdessä porraskäytävässä on neljä asuntoa. Asun toisessa yläkerran huoneistoista. Tulin kotiin ja mitäpä olikaan porraskäytävä pullollaan...


Ylimmän oletan olevan pihamittarin ja tässä alla olevan pihavarpumittarin, varma en ole. Kaksi siinä välissä, ei hajuakaan. Ensin jo luulin karhusiilikkääksi, mutta ei, ei.


Tästä alemmasta ei minulla ole edes suuntaa mistä etsisin. Haasteellista oli kuvata portaikossa, kun etäisyyttä sai vain vinosti. Kaikesta tiedosta olen ikikiitollinen, nämä ovat tunnistamattomieni listalla.

Tätäkään en tunnista
Ilmeisesti heinäkoisa
Mutta tämä se sitten oli paras. Ruokolahdella näkyy kiitäjiä aina silloin tällöin, mutta en todellakaan ole ehtinyt perään, ovat aina päässeet yllättämään. Aika kultaa muistot, silloin kun ei kameraa ollut, nehän likipitäen söivät kädestä. Heh, no ei todellakaan. Siis eivät ilmesty, kun olen terassilla passissa kiikarin ja kameran kanssa :) Alakerran pikkuisen rattaiden pyörän vieressä odotteli horsmakiitäjä. Ei hermostunut kuvaamisesta, mutta en uskaltanut siirtää rattaita, että olisin saanut kuvan edestäpäin. Ajattelin jo suruissani, että onkohan menehtynty lasiportaikossa. Sinne välillä eksyy kaikenlaista, varsinkin lintuja, mutta yleensä osaavat ovien edustojen avoimesta tilasta takaisin luontoon. Aamulla oli kadonnut. Möllötti siinä iltaunillaan ilmeisesti ja otsallaan oli lappu; kävit sitten merta edempänä kalassa!

maanantai 2. elokuuta 2010

Pidän kukkakärpäsistä


Syrphidae. Nälkä kasvaa syödessä ja maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Alkukesästä ostin Jani Kaaron kirjan Ötököitä Suomen luonnossa. Jo sen nimi oli vapauttava. Joidenkin hyönteisfoorumien säännöissä kielletään nimittämästä näitä kaunokaisia ötököiksi. Eihän nimi miestä, sanoo fraasiaasi. Takakannen teksti alkoi, että tiesitkö että ilman polttiaisia ei olisi suklaata. Pakkohan se oli ostaa ja olen aivan täpinöissäni tuon kirjan kanssa. Se kertoo kaikkea ihastuttavaa ötököiden sielunelämästä, ei niinkään tieteellisiä faktoja. Tässä vapaasti lainailen hänen tekstiään liittyen kukkakärpäsiin, joihin olen hurmaantuntut täysin.


Ne saavat medestä energiaa, mutta tarvitsevat siitepölyä lisääntyäkseen. Sillä ilman syömänsä siitepölyn proteiinia kukkakärpästen munasarjat jäävät kehittymättä. Muutoin aikuisten kukkakärpästen elämästä tiedetään aika vähän.

Lajinimetkin ovat ihastuttavia. Rusomuurusurrari, eikö jo pelkkä nimi ole hykerryttävä. Sen toukka elää muurahaispesässä pari vuotta syöden muurahaisen toukkia. Muurahaiset eivät välitä limaklönttiä muistuttavan toukan läsnäolosta. Naaraat ovat kotopaikkauskollisia; palaavat syntymäpesäänsä munimaan. Kokeellisesti todettiin, että jos nuo munat siirrettiin vieraaseen pesään, muurahaiset söivät ne! Parvikirvarit puolestaan eivät talvehdi Suomessa vaan amiraaliperhosen tavoin vaeltavat tänne alkukesästä. Heh, näen ne sieluni silmin rinnakkain tulossa valtameren yli tuulen tuivertaessa, mutta palava tahto on tulla Suomeen...


Parvikirvarin toukat syövät kirvoja. Naaraat osaavat arvioida laskemiensa munien määrän kirvayhteiskunnan koon mukaan. Se on elinehto toukkien selviämiselle. Siitäkin oli tehty koe. Naaraan arviointi kyky perustuu ilmeisesti hajuun eikä näköhavaintoon. Vaikka kirvayhteisö oli poistettu kokonaan, naaras muni silti. Niittykirvarit esiintyvät parhaiten aamuisin. Ne istuvat kukilla ja surisuttavat. Toiminnon tarkoitus on ilmeisesti lämmittää lentolihakset toimintakuntoon. Mietiskelin pitkään tuon luettuani niitä lentolihaksia, onkohan näilläkin jossakin kukkaniityllä kuntosali...


Kukkakärpäsiä voi houkutella vaikkapa mökkitontille järjestämällä tuulensuojia, se suosii munimiseensa suojaisia paikkoja. Ja voiko näin kaunista näkyä vastustaa!