Pidän lankkupoluista

 

Luontopoluilla kävely on aina ihastuttavaa. Aamulla mies tokeni, että lähdetääs sinne Ruskikselle ihmettelemään. En muuta tarvinnut, olin jo kamera kaulassa ovenraossa menossa. Ruskis on yksi Porvoon suiston alueista. Muutama kilometri keskustasta sairaalalle päin. Aivan tien vieressä. Se on joensuistoa, entistä merenpohjaa. Parkkipaikan vieressä oli lepäilemässä ylämaan karjaa, ruskeita ja mustia. Ne ovat Porlammin kartanon omaisuutta ja auttavat suiston maisemanhoidossa laiduntamalla sen alueella. Muhkeitä möhköjä ovat.

 

Koko matka on leveää lankkupolkua, sillä pohja on kosteikkoa ja korkeamman veden aikana hyvinkin märkää. Reitti lintutornille on erittäin hyvä kävellä.

Rantakukkaa oli reunoilla ja keskellä ruovikkoakin aika paljon. Perhosista oli runsaslukuisena lanttu- ja kaaliperhoset, muita en sitten bongannutkaan. Yksi liihotteli vierelläni lankkuja pitkin astellessani, kunnes pysähtyi. Jäin ihmettelemään mitä ihmettä se kieppuu heinikossa ja astahdin pois lankuilta. Maantien puolelle saattoi astua, se ei ole kosteaa ja toisaalta toinen puoli on  lisäksi sähköaidattu karjan vuoksi. Perhonen löysi tiensä pään hämähäkin seitistä. Hetken katselin sen pyristelyä ja viimein hämähäkin ruiskutus tainnutti sen, en jäänyt loppua seuraamaan.

Sudenkorentoja oli hurmaavan paljon. Elokorentoja, syyskorentoja pääasiassa.

Lintutornista on hienot maisemat ympärille, tosin vastarannan Sikosaaren reitiltä monipuolisemmat. On silti huimaa, että aivan kaupungin keskustan kainalossa on näin luonnontilainen paikka. Alue on luonnonsuojelualuetta ja osana Naturaakin. Vilkas maantie suhisee muutaman sadan metrin päässä. Alue on vanhaa ravinteikasta merenpohjaa. Tuolla karja nautiskelee tuoretta kortta ja heinää. Kait niillä jokin taju on, sillä tarpeeksi taivaltaessaan päätyisivät Porvoonjokeen.

Hiukan yläkuvasta vasemmalle näkyy alakuvan taustalla, kun "helsinkilääset tuloo" eli tuossa kulkee Porvoonjoen uoma, joka soljuu halki kaupungin keskustan. Runebergillä tulee innokkaita päiväturisteja. Pelkän makrolinssin kanssa kuvatessa kauas, ei kantama riitä...

Korennot olivat halukkaita tekemään tuttavuutta. Tämä on ilmeisesti tumma syyskorento ja siinä se pörräsi polven korkeudella. Vissiin mietti, että mikähän tuohon minun lentoreitilleni nyt tuli. Ne istahtelivat ojennetulle kädelle ja hyvin luontevasti myös kameran linssille. Ota siinä sitten kuvia :) Hurmaavia.

Keli oli lämmin, miltei kuuma. Tuo kuvaa sitä hyvin. Pilvet olivat mustanpuhuvia, toisaalta oli kirkasta sinitaivasta ja tuuli oli melkoisen voimakas. Onneksi tuuli oli vielä aivan kesäisen pehmeä ja lämmin.

Peikon jalatko?

Korentoja paistatteli auringossa pitkin lankkupolkua kymmenittäin. 

Tämä hymy vaan niiiiin hurmaa minut.

Pidän kivikkoisista kalliorannoista

Kalliolle, kukkulalle, heh, jokainen meistä taitaa tietää tuon vanhan kansallislaulun. Suurin osa varmaan Kaj Chydeniuksen ansiosta. En minä majaa ollut rakentamassa, vaan nauttimassa sunnuntaisesta merituulesta. En tiedä onko se erilainen kuin arkisin, sillä tajusin, etten vielä aiemmin ollut Emäsalon kärjessä kolunnutkaan. Kerta kymmeneen vuoteen syytä käydä. Tuossahan se on vieressä, kait liian lähellä.

Kallioiset rannat ovat osa lapsuuteni kesiä. Äitini oli järvenrannalta kotoisin ja mummolan venepaikka oli kaksimetrinen hiekkaranta kahden kallionkielekkeen välissä. Talo oli kilsan päässä mäellä metsän reunassa. Ranta on suojaisa pikku lahdenpoukama. Kallioilta kalasteltiin, hypittiin veteen ja liu'uttiin leväistä pintaa pitkin suoraan syvään veteen. En muista miten opin uimaan, kait siellä muitten seassa. Äiti ei uinut ja harvoin jouti rannallekaan.

Opin soutamaan ennenkuin opin ajamaan polkupyörällä, väittää isäni. Eno opetti soutamaan. Silloista B-olutta tissutteleva peräkamarin poika, nyt jo pitkään maanpovessa ollut. Soudettiin usein tarkistamaan järven pinnan korkeus ruosteisista mittareista. Enon palkkatyö. Metsurikin ja kalastaja. Kalapaikat opetettuna isältä pojalle, rannan maamerkeistä ne aina paikannettiin. Parhaimmille paikoille ei koskaan verkonmerkkejä. Sain päästellä kalat verkon alareunoista. Ahvenet olivat hankalia, kunnes joku neuvoi pujottamaan pää edellä piikkieviä myötäillen. Tuoretta kalaa oli aina ja vastasavustettu syötiin lämpimänä, suolarakeet vain hampaissa narskuivat. Juhannuskokko poltettiin kallionkielekkeen edessä, vedessä. Suku ja kylää ympärillä. Perunoita tungettiin kuumaan tuhkaan ja aamulla niillä herkuteltiin. Mummo laittoi auringon polttamaan selkään maidon päältä kuorittua kermaa, voi että se viilensi ihanasti. Korvasärky parannettiin laittamalla kuumaa vettä littanaan pulloon, pullo villasukkaan ja se korvaa vasten. Olisin halunnut pullon kotiini mukaan, helpotus oli niin iso. Niinpäniin.

Hei, herätys, käännähän kuvettas, poltat vielä ittes, äääh takaisin vuoteen 2010...

Pidän lähtevistä jäistä

Tänään se tapahtui. Porvoonjoki kuori jääpeitteensä.Ihastuttava, jokakeväinen näytelmä. Lähdin aikani kuluksi keskustaan ja onneksi otin pikkukameran mukaan. Eihän sitä koskaan tiedä mitä eteen tulee. Jäin pois ennen vanhaa siltaa bussista ja heti korvaan tarttui matala kumina. ajattelin, että iso rekka tulla jyristelee. Vilkaisin yläjuoksulle ja yläkuvan näky aukeni eteeni. Pari tuntia aiemmin oli näytelmä alkanut. Sillan alapuolella oli vielä lauttoja ahtautuneena.

Väkeä oli kerääntynyt rannoille kuvailemaan tai muuten vaan ihmettelemään tuota keväistä näytelmää. Itse onnistuin saamaan Paahtimon terassilta oikein istumapaikankin. Siinä minä siemailin terästettyä kaakaota ja ihmettelin ohi virtaavaa näytelmää. Muutamassa tunnissa myös ylemmän kuvan jäät olivat kaikonneet kävelysillalle asti. Yön aikana se eteni alamutkaan. Seuraavan aamuna kävin asuntoni lähellä katsomassa tilannetta Hamarin selällä. Siellä oli pieni aavistus yläjuoksulla aukeavasta vedestä, mutta pääosin vesi oli vielä katteen alla. Vesilintuja jo uiskenteli sulapaikoilla ja lokit kirkuvat täyttä päätä. Huikaiseva auringonpaiste vielä lisäsi kevään tuntua. Ei mene kauaa, kun koko joki taas virtaa avoimena. Tervetuloa kevät!

Pidän sinisistä hetkistä

Sininen hetki. Tiedän, se on talvinen ilmiö illalla auringon juuri laskettua. Tällöin auringon valoa siroaa edelleen ilmakehän kautta, ja koska siroavassa valossa korostuvat etenkin matalat aallonpituudet, on valon väri sinertävä. Sironta on fysikaalinen prosessi, missä säteily, esimerkiksi valo tai liikkuva hiukkanen, muuttaa suuntaansa kohdatessaan esteen tai tiheyden muutoksen aineessa, jossa se kulkee. Tuon lunttasin. Tarkoitan enemmänkin kuvainnollisesti sininen hetki, aika haaveiluun. Talvipäivät ovat usein sinisiä sävyltään, lumi heijastaa sinisenä ja värittää koko yleisilmeen, olipa ilta tai aamu. Mies ajattelee usein sinisiä ajatuksia; sohvalla pitkällään.

Sininen on kylmä väri, mutta miellän sinisen hetken ajatuksenaan melko lämpimäksi ja positiiviseksi ilmiöksi. Kaik on hiljaa mun ympärilläin -tyyliin. Lumen kuvaaminen muutes on haasteellista. Eri sävyjen esiintuominen on vaikeaa. Vieläkään en ole kovin syvällisesti perehtynyt tuohon valotukseen. Päätän jomman kumman ja annan sitten kameran hoitaa toisen. Kunnioituksella katselen aina Pekka Halosen talviaiheisia maalauksia. Suomalaisena aistii milloin kireän pakkasen ja milloin keväisen suojasään. Siinä on sinisten hetkien kuvauksien aatelia. Kamerallahan vain kopioidaan mallista ei luoda itse. Tunnelman välittäminen onkin mielenkiintoista. Sininen hetki voi väreiltään olla muutakin kuin sinistä. Ainakin minulle.

Kylmä hiipii metsäntakaa