lauantai 29. tammikuuta 2011

Pidän bloggailusta

Jäin yx ilta miettimään kotiäidin kommenttia kommentoinnista. Mietiskelin miksi pidän blogeja. Totesin, että kommentit kirjoituksiin tuntuvat mukavilta, en siis ihan itselleni kirjoita. Päässäni näen tarinoita, mutta pöytälaatikkoon en koskaan ole kirjoittanut. Siviilielämässäni esiinnyn suht paljon ja pidän siitä. Ihmisshakiksi sitä kutsun, lauman manipulointia... Toisaalta mietiskelin, että missä tilanteissa itse kommentoin toisten blogeja. Jäin sitten saunan lauteilla tuumailemaan, että miksi ylipäätään blogeja pidetään ja varsinkin miksi itse ne aloitin. Onneksi on sähkökiuas, olisi tainnut elävä tuli hiipua.

En muista mistä ja miten kiinnostuin blogeista ylipäätään, en ole mikään tietsikka friikki. Liityin joku vuosi sitten kotikokkeihin pojan vinkattua, että siinä olis sun näkönen foorumi. En koskaan oikein ole löytänyt itseäni suomi kaksnelosista tms. Kokkailu on kiinnostanut mua aina ja oli viehkoa tutustua saman henkisiin ihmisiin. Tutustua, hmm, tarkoitan huomata, että on olemassa varsin heterogeeninen joukko, jota yhdistää kokkailu tavalla tai toisella. Mutta laittaa oma resepti kaikkien nähtäville, se oli jännää. Nyt ajatus lähinnä  huvittaa, sillä ohjeita on kymmeniä tuhansia. Jotaan se hiveli kuitenkin, pikku narsisti kun olen. Toinen kynnys oli jo hiukan helpompi ylittää, eli osallistua keskusteluihin saitin palstalla. Keskustelun aiheet rönsyilevät kuten elämä itse.


Miksi aloin pitää blogeja? En ole varma. Alusta asti oli selvää, että haluan kuviani mukaan, siksi paljon on kamera kasvanut kiinni elämääni. Huomaan usein katselevani asioita kameran etsimen lailla, nauttien rajatuista pikku yksityiskohdista. Olen ekstrovertti tarkkailija. Olen esikoinen. Pidän omasta äänestäni, mutta aikuisempana olen oppinut jo hiukan sordiinon käyttöä. Ihmettelen usein mikseivät muut ihmettele. Hmmm, niin, olen myös nykyisen mieheni treffannut netissä, yli kymmenen vuotta sitten, mutta se on oma stoorinsa ;)

Minulle bloggailu harrastuksena, siksi tätä kait voi sanoa, on kaksijakoinen keino saada asioita ulos itsestäni. Kuva ja sana. Tämän blogin punaiseksi langaksi päätin ottaa tuon pitämisen. Mielestäni maailmassa on niiin paljon positiivisia asioita, jotka eivät silti ole itsestään selviä. Nykymaailmassa negatiivisuus on helpompaa. Nautin verbalistien seurasta, rakastan sanan säilää. Jossakin vaiheessa tuli kuitenkin tarve vähän nasauttaa, päästää höyryjä, tiivistää, niinpä aloitin toisen. Molempiin kuvat ovat mulle tärkeitä. Aihe lähtee päästä vaikkapa kuvatiedostoja selatessani. Joskus otan kuvan, kun kohteesta purskahtaa aihe päähän. Kirjoittelu omia aikojaan niitä näitä höpisten on hyvää vastapainoa työlleni, olen puhetyöläinen; tarkkaan harkitut sanat powerpointilla tai ilman. Keskittyminen kirjoittamiseen saa työasiat päästä pois tai ainakin taka-alalle. On terapeuttista höpistä kummallisuuksia. Työvaatteiden kera puen päälleni roolin, joka ei täysin vastaa minua, harvalla sellainen onni onkaan.

Blogistania on ihmeellinen. On ihana lukea energisten ja aikaansaavien ihmisten blogeja. Vastavuoroisuutta. Täytyy varmaan lämmittää sauna uudelleen, ei mulle täysin avautunut, miksi bloggailen, mutta mukavaa tämä on.

lauantai 22. tammikuuta 2011

Pidän ihmisten erilaisuudesta

Mikähän siinä on, että useimpia arveluttaa, jopa pelottaa tuntematon. Miten jokin asia voi toiselle herättää uteliaisuuden ja toiselle liki kauhu hiipii selkärankaan? Toisille rutiini on turvaa ja toisille kuolemantuomio. Sanotaan lapsille saman toistamisen, kuten toiminnot nukkumaan mennessä, tuovan turvaa ja samarytmisyys auttaa. Auttaa ketä? Olen kasvanut "tehtaan varjossa" paikkakuntaa leimaa vieläkin kolmivuorossa toimivat tehtaat, eikä meilläkään ruoka varmaan koskaan ollut kello yksitoista. Miksi "nine to five" ja viisi kaksi -rytmit ovat joillekin niin haluttuja? Kellokorttipäivätyötä olen tehnyt kolme vuotta koko elämästäni. Viimeiset viisitoista viikonloppuvapaalla, mutta rankasti liukuvalla työajalla ja liikkuvaa työtä. Tuoa aika sisältää kolme työntantajaa. Mietin vaan, kun työpaikalla henkilö, joka on pakotettu (freudilainen lapsus minulta!) koneen ääreen koko työpäivän ajaksi ja aloittaa joka ikinen aamu seitsemältä ja lopettaa neljältä loihe lausumaan, että hän ei voi edes kuvitella tekevänsä muutoin. Hän on asiakaspalvalutyön tukitiimissä. Toinen hänelle kauhun paikka, kuulemma, on jos hänen pitäisi soittaa asiakkaalle. En viitsinyt kysyä, että mitäs jos ihan joutuisit semmosen kanssa kasvotusten, sieltä se sunkin palkkasi tulee.


Että mua sitten nolottaa nuo hurrit, kun ne kailottaa joka paikassa suureen ääneen -tuumasi nainen bussissa takapenkillä. Ajattelin mielessäni, että mua nolottaa tuommoset lausunnot, että meissä suomalaisissa löytyy vielä noinkin tyhmiä. Ehkä häntä häiritsi ylipäätään, että jotkut keskustelevat bussissa selvinpäin. Miksi käännämme katseemme, kun humalainen tulee kohti... eikait se nyt vaan mulle tule selittään mitään! Mummot ja lapset saavat höpötellä omiaan ja kysellä suoraan, muita karsastamme, ties mitä hörhöjä ovat...

Ehkä eniten mua häiritsevät stereotypiat ja sitä kautta ihmisten luokittelu. Koulussa hyvät oppilaat ovat hikipinkoja, ei niiden kanssa voi jutella. Muistan aina Tiinan hikoavat kämmenet, ei se helppoa tainnut olla. Maalaiset on juntteja ja kaupunkilaiset pinnallisia, jep. Kummallisinta on, että lokeroajattelu vaikuttaa niin paljon käyttäytymiseemme, että emme aina edes ymmärrä. Kaverini osti asunnon ja kerroin siitä tuttavalleni, eikös se ole yksinhuoltaja, oli vastaanotto. Hörppäsin viiniä ja jäin pohtimaan, että mitenkähän nuo liittyvät toisiinsa. Onko erilaisuuden pelko kateutta? Uskaltaisinpa minäkin tehdä tuommoista. Moni ottaisi toisen elämästä näkemänsä hyvän, muttei vaihtaisi koko palettia, jos se hänelle avattaisiin. Rusinat pullasta kelpaisivat, loppu saisi kuivaa lautaselle. Lottounelmia. Hmm, no minä en pidä rusinoista, enkä kyllä vaihtaisi osaanikaan. Ne harmaan sävyt...


sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Pidän Reilun Kaupan tuotteista


Mikä on Reilua kauppaa? Tietoa on, mutta miksi ihmiset lukevat vain iltalehtien "uutisointia", joissa omistajatahot todistavat sen olevan ei ehkä niin -reilua? Miksi ihmiset tietävat parhaiten silloin, kun eivät tiedä? Varmimmat mielipiteet saa usein tahoilta, jotka eivät ole perehtyneet kuin yhteen näkökulmaan. En ala tässä saarnaamaan tms. tuon enempää, mutta kerronpahan vain, että minä pidän "niist" tuotteista.  Kuulen nimittäin usein kysymyksen, että ai onks noikin niit!! tuotteita. En minä sillä maailmaa paranna muttei se ainakaan täten pahene. Jos se on Ane kauppaa jonkun mielestä, olkoon. Yläkuvan puun runko oli aikanaan kylän suurin puu. Sen alla kylänvanhin ja kylän miehet keskustelivat päivät pitkät kylän asioista ja mahdolliset ongelmat ratkottiin siinä. Maailma muuttuu.


Koulutus on tärkeää, mutta kouluja on niin erilaisia. Suomessa kohuamme luokkakoosta, kun määrät kohoavat yli kahden? kymmenen oppilaan ja hyvä niin. Monessa maassa ryhmät ovat yli viisikymmenhenkisiä, eikä välttämättä ole edes yläkuvan luokkahuonetta, vain puunvarjo. Opettaja saattaa olla saman koulun oppilas ja iältään kaksitoista vuotias. Meidän ajattelemamme peruskoulun jälkeen on hyvä jos oppilas osaa kirjoittaa ja lukea. Dekkareita ei ole, jotta voisi "lueskella". En paasaa tästäkään enempää, mutta usein ihmiset lähtevät ajettelussaan siitä, että kaikilla on vähintään se mitä on itsellä. Näin ei valitettavasti maailmassa ole.

En minä tästä tahdo tehdä synkkää yksinpuhelua etusormi tanassa, en. En ole käynyt todella kurjissa oloissa, mutta olen päässyt vierailemaan ihmisten kotehin ja kouluihin, joissa ei ole meidän mukavuuksiamme. Mutta siellä on iloa sekä vieraanvaraisuutta, jaetaan vähästäkin vieraalle. Teetä juovat ensin vieraat, jotka ihmettelevät, kun muut eivät juo. No, annettuamme pikku lasit pois, ne pestiin, ja sitten joivat isäntä ja afrikkalainen ystävämme. Ei ollut käytössä kuin kaksi lasia. Tunsimme itsemme tolloksi, mutta seuraavassa paikassa joimme teemme nopeammin. Kuulen usein, että maailmantuska on muotia. En jaksa nykyisin kuin hymähtää, typerämpiäkin muoti-ilmiöitä on olemassa ja joistakin muotijutuista tulee jopa klassikoita.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Pidän vuoden vaihtamisesta


Ministerin mielestä junaliikenteen on toimittava myös talvikeleillä, aloitti uutisten lukija. Vr:n  mukaan asiaa helpottaisi, jos rakennettaisiin rata, jolla ratapiha voidaan ohittaa. Gizan pyramidit rakennettiin vajaa 5000 vuotta sitten ja ovat vieläkin pystyssä. Kivet tehtiin tismalleen saman kokoisiksi, jotta ne pysyisivät kasassa. Kaksikymmentä vuotta niitä ladottiin kekoon. Ei tullut mittavirhettä, taitaa olla todistettuna. Meillä on insinöörit, supertietokoneet ja entisaikojen kokemukset... Silti talvi yllättää autolijan Suomessa joka vuosi. Ihminen käy kuussa alvariinsa, mutta valtion rautateillä on ongelmia kun on kylmä, kuuma tai märkää. Osamme laskea etäisyyden auringosta joka kiertotähdelle, mutta kun operaattorilla on ongelmia niin puolen suomen isojen yritysten tietoliikenneyhteydetä ovat kontallaan puoli työpäivää. Sähkön hinta nousee, jos vettä sataa liikaa tai sitä sataa liian vähän. No, on turvallista, kun on asioita, jotka pysyvät.

Kun uppotukin pätkässä on reikä, alkaa mielikuvitukseni laukkaamaan. Puu on ajautuneena Porvoon jokisuiston hiekkarannalla. Suistosta purjehtivat aikanaan kaikki puiset valtamerien matkaajat lasteineen. Mihinkähän tuokin on joskus kiinnitetty... Uutuuttaan hohtavana. Ehkä sillä on ollut tärkeä tehtävä reitin ohjaajana, kytkettynä paksuilla kettingeillä toisiin samanlaisiin. Ajaton. Vuodet näkyvät, mutta eivät poista mielenkiintoa. Mitä tällä kaikella on vuoden vaihtumisen kanssa tekemistä, ei mitään... Silti on aina mukava aloittaa uusi vuosi. En vaihtaisi omaani kenenkään kanssa.