Pidän lankkupoluista

 

Luontopoluilla kävely on aina ihastuttavaa. Aamulla mies tokeni, että lähdetääs sinne Ruskikselle ihmettelemään. En muuta tarvinnut, olin jo kamera kaulassa ovenraossa menossa. Ruskis on yksi Porvoon suiston alueista. Muutama kilometri keskustasta sairaalalle päin. Aivan tien vieressä. Se on joensuistoa, entistä merenpohjaa. Parkkipaikan vieressä oli lepäilemässä ylämaan karjaa, ruskeita ja mustia. Ne ovat Porlammin kartanon omaisuutta ja auttavat suiston maisemanhoidossa laiduntamalla sen alueella. Muhkeitä möhköjä ovat.

 

Koko matka on leveää lankkupolkua, sillä pohja on kosteikkoa ja korkeamman veden aikana hyvinkin märkää. Reitti lintutornille on erittäin hyvä kävellä.

Rantakukkaa oli reunoilla ja keskellä ruovikkoakin aika paljon. Perhosista oli runsaslukuisena lanttu- ja kaaliperhoset, muita en sitten bongannutkaan. Yksi liihotteli vierelläni lankkuja pitkin astellessani, kunnes pysähtyi. Jäin ihmettelemään mitä ihmettä se kieppuu heinikossa ja astahdin pois lankuilta. Maantien puolelle saattoi astua, se ei ole kosteaa ja toisaalta toinen puoli on  lisäksi sähköaidattu karjan vuoksi. Perhonen löysi tiensä pään hämähäkin seitistä. Hetken katselin sen pyristelyä ja viimein hämähäkin ruiskutus tainnutti sen, en jäänyt loppua seuraamaan.

Sudenkorentoja oli hurmaavan paljon. Elokorentoja, syyskorentoja pääasiassa.

Lintutornista on hienot maisemat ympärille, tosin vastarannan Sikosaaren reitiltä monipuolisemmat. On silti huimaa, että aivan kaupungin keskustan kainalossa on näin luonnontilainen paikka. Alue on luonnonsuojelualuetta ja osana Naturaakin. Vilkas maantie suhisee muutaman sadan metrin päässä. Alue on vanhaa ravinteikasta merenpohjaa. Tuolla karja nautiskelee tuoretta kortta ja heinää. Kait niillä jokin taju on, sillä tarpeeksi taivaltaessaan päätyisivät Porvoonjokeen.

Hiukan yläkuvasta vasemmalle näkyy alakuvan taustalla, kun "helsinkilääset tuloo" eli tuossa kulkee Porvoonjoen uoma, joka soljuu halki kaupungin keskustan. Runebergillä tulee innokkaita päiväturisteja. Pelkän makrolinssin kanssa kuvatessa kauas, ei kantama riitä...

Korennot olivat halukkaita tekemään tuttavuutta. Tämä on ilmeisesti tumma syyskorento ja siinä se pörräsi polven korkeudella. Vissiin mietti, että mikähän tuohon minun lentoreitilleni nyt tuli. Ne istahtelivat ojennetulle kädelle ja hyvin luontevasti myös kameran linssille. Ota siinä sitten kuvia :) Hurmaavia.

Keli oli lämmin, miltei kuuma. Tuo kuvaa sitä hyvin. Pilvet olivat mustanpuhuvia, toisaalta oli kirkasta sinitaivasta ja tuuli oli melkoisen voimakas. Onneksi tuuli oli vielä aivan kesäisen pehmeä ja lämmin.

Peikon jalatko?

Korentoja paistatteli auringossa pitkin lankkupolkua kymmenittäin. 

Tämä hymy vaan niiiiin hurmaa minut.

Pidän hennon punaisesta

Ei ole olemassa "hyviä" tai "huonoja" värejä. Väreillä on myönteinen tai kielteinen vaikutus sen mukaan, millaisissa yhteyksissä niitä käytämme ja miten henkilöt niitä kokemustensa perusteella tulkitsevat. Värin sävy vaikuttaa voimakkaasti millaisena väri nähdään. Spektrissä punaisten värisävyjen keskivaiheilla se nähdään uhkaavampana tai muutoin voimakkaampana kuin lähempänä oranssia oleva sävy; vaaleanpunaiseen vivahtava on puolestaan näitä kumpaakin rauhallisempi väri. Vaaleanpunainen on rauhoittava sävy.

Löysin kerran taulukon, jossa väreille annettiin kaksi puolta. Niitä käyttävät hyväkseen mm. mainonnan ammattilaiset. Ei ole ollenkaan merkityksetöntä minkä sävyinen mainos on tai tuotteen paketti. Tulkinta toki lähtee tilanteesta ja katsojasta itsestään. Keltainen on iloinen väri, mutta lääkärille saattaa merkitä sairautta... Värien avulla voidaan vaikuttaa ihmisten alitajuntaan ja saada aikaan tietynlaisia tuloksia myös monilla muilla elämänalueilla kuin mainonnassa. Mainoshan toimii, kun se miellyttää tai ärsyttää.

Valkoinen on puhdas, viaton ja aito. Toisaalta kylmä, tyhjä ja steriili. Punainen koetaan voimakkaana, rohkeana sekä intohimoisena. Samoin vaarallisena, aggressiivisena ja hallitsevana. Keltainen kuvaa onnellisuutta, ystävällisyyttä ja optimistmia, toisaalta Raukkamaista, ärsyttävää, jopa röyhkeää. Ruskea on lämmin, maanläheinen, kypsä, toisaalta likainen, surullinen, halpa. Vihreä on luonnollinen, rauhallinen, rentouttava, mutta myös kateellinen, kokematon, ahne. Sinisen koetaan olevan voimakas, luotettava, arvovaltainen, toisaalta kylmä, masentava jopa synkkä.

Lupiinin sävyt rauhoittavat minua.

Pidän porraskäytäväni pikku siivekkäistä

Kuvaamani perhoset ovat pääosin Ruokolahdelta, mökkipaikkakunnaltamme. En kovin pitkiä bongausmatkoja ole siellä tehnyt, vielä. Porvoo on silmiinpistävästi suppeampi tarjonnaltaan. Täällä en tosin vielä "saalistus" mielessä ole pitkällä liikkunutkaan. Muutaman kerran olen pahrustellut uuden macroni kanssa intoa täynnä kuin ilmapallo ympäri Hamaria ja kamppulaa, melko laihoin tuloksin perhosmielessä.

Pari iltaa sitten kapusin viereiselle kalliolle suistomaisemaa kuvailemaan. Harjoittelen pitämään käsivarassa horisontin suorassa, siis näkymässä:) ja kittilinssini laajapäällä näkymien vangitsemista. Siis kamerassa oli kiinni 18-55mm kitti, ei kovin valovoimainen. Asun luhtitalossa, jossa yhdessä porraskäytävässä on neljä asuntoa. Asun toisessa yläkerran huoneistoista. Tulin kotiin ja mitäpä olikaan porraskäytävä pullollaan...

Ylimmän oletan olevan pihamittarin ja tässä alla olevan pihavarpumittarin, varma en ole. Kaksi siinä välissä, ei hajuakaan. Ensin jo luulin karhusiilikkääksi, mutta ei, ei.

Tästä alemmasta ei minulla ole edes suuntaa mistä etsisin. Haasteellista oli kuvata portaikossa, kun etäisyyttä sai vain vinosti. Kaikesta tiedosta olen ikikiitollinen, nämä ovat tunnistamattomieni listalla.

Tätäkään en tunnista

Ilmeisesti heinäkoisa

Mutta tämä se sitten oli paras. Ruokolahdella näkyy kiitäjiä aina silloin tällöin, mutta en todellakaan ole ehtinyt perään, ovat aina päässeet yllättämään. Aika kultaa muistot, silloin kun ei kameraa ollut, nehän likipitäen söivät kädestä. Heh, no ei todellakaan. Siis eivät ilmesty, kun olen terassilla passissa kiikarin ja kameran kanssa :) Alakerran pikkuisen rattaiden pyörän vieressä odotteli horsmakiitäjä. Ei hermostunut kuvaamisesta, mutta en uskaltanut siirtää rattaita, että olisin saanut kuvan edestäpäin. Ajattelin jo suruissani, että onkohan menehtynty lasiportaikossa. Sinne välillä eksyy kaikenlaista, varsinkin lintuja, mutta yleensä osaavat ovien edustojen avoimesta tilasta takaisin luontoon. Aamulla oli kadonnut. Möllötti siinä iltaunillaan ilmeisesti ja otsallaan oli lappu; kävit sitten merta edempänä kalassa!

Pidän kivikkoisista kalliorannoista

Kalliolle, kukkulalle, heh, jokainen meistä taitaa tietää tuon vanhan kansallislaulun. Suurin osa varmaan Kaj Chydeniuksen ansiosta. En minä majaa ollut rakentamassa, vaan nauttimassa sunnuntaisesta merituulesta. En tiedä onko se erilainen kuin arkisin, sillä tajusin, etten vielä aiemmin ollut Emäsalon kärjessä kolunnutkaan. Kerta kymmeneen vuoteen syytä käydä. Tuossahan se on vieressä, kait liian lähellä.

Kallioiset rannat ovat osa lapsuuteni kesiä. Äitini oli järvenrannalta kotoisin ja mummolan venepaikka oli kaksimetrinen hiekkaranta kahden kallionkielekkeen välissä. Talo oli kilsan päässä mäellä metsän reunassa. Ranta on suojaisa pikku lahdenpoukama. Kallioilta kalasteltiin, hypittiin veteen ja liu'uttiin leväistä pintaa pitkin suoraan syvään veteen. En muista miten opin uimaan, kait siellä muitten seassa. Äiti ei uinut ja harvoin jouti rannallekaan.

Opin soutamaan ennenkuin opin ajamaan polkupyörällä, väittää isäni. Eno opetti soutamaan. Silloista B-olutta tissutteleva peräkamarin poika, nyt jo pitkään maanpovessa ollut. Soudettiin usein tarkistamaan järven pinnan korkeus ruosteisista mittareista. Enon palkkatyö. Metsurikin ja kalastaja. Kalapaikat opetettuna isältä pojalle, rannan maamerkeistä ne aina paikannettiin. Parhaimmille paikoille ei koskaan verkonmerkkejä. Sain päästellä kalat verkon alareunoista. Ahvenet olivat hankalia, kunnes joku neuvoi pujottamaan pää edellä piikkieviä myötäillen. Tuoretta kalaa oli aina ja vastasavustettu syötiin lämpimänä, suolarakeet vain hampaissa narskuivat. Juhannuskokko poltettiin kallionkielekkeen edessä, vedessä. Suku ja kylää ympärillä. Perunoita tungettiin kuumaan tuhkaan ja aamulla niillä herkuteltiin. Mummo laittoi auringon polttamaan selkään maidon päältä kuorittua kermaa, voi että se viilensi ihanasti. Korvasärky parannettiin laittamalla kuumaa vettä littanaan pulloon, pullo villasukkaan ja se korvaa vasten. Olisin halunnut pullon kotiini mukaan, helpotus oli niin iso. Niinpäniin.

Hei, herätys, käännähän kuvettas, poltat vielä ittes, äääh takaisin vuoteen 2010...

Pidän vuodenaikojen vaihtelusta

Suolainen on suolaista ja makea makeaa. Terveellinen leivos ja vähäsuolainen silli eivät ole minua varten. Jos aina pitää juhlavaatteita, milloin saa kuningatar elämyksen? Kun syö porkkanakakkua, porkkanaperunamuussia, porkkanalettuja, lisää lihapullataikinaankin porkkanaraastetta... Maistuvatko uudet porkkanat herkullisilta? Noo, ehkäpä ponttini ymmärrätte.


Asuin perheessä englannin kesätyöni aikana ja toisessa huoneessa asui austraalialainen nainen. Hän kyseli usein miltä tuntuu neljä vuodenaikaa. Oli sen verran Suomeen perhehtynyt. Milläs sen selität? Suomalaiselle se on ruisleipää, itsestään selvää... Usein vaan käy niin, että itsestäänselvyyksiä ei osaa arvostaa. Siinähän se äiti aina on höpöttämässä villasukista ja puhdasta vettä riittää tuhlattavaksi asti. Vai?

Nyt kun meillä on reilun viikon ollut yli kaksikymmentä ja pari päivää jo yli kolmekymmentä lämpöastetta, nurkista kuuluu vali vali. Terveet ihmiset! Sadetta pitäs saada. Kuka edes muistaa viimetalven pakkasia ja lumisateita. Silloin haluttiin kunnon auringon paistetta ja kesäisiä kelejä. Niin, niin, mutta kun ei ole sitä lomaa juuri nyt... Talvella kun nautitaan elämästä, lähdetään etelään. Sitten työpaikan kahvipöydässä kerrotaan suureen ääneen, miten oli koko viikon melkein neljäkymmentä astetta. On se sitten ihanaa!

Nautitaan nyt, eikä vain sitku...

p.s. mä lähden nyt pakastimeen hetkeksi!

Pidän mielettömästi näistä pikku öttiäisistä

Helle helli mökkiviikonloppuna niin, että iso osa ajasta meni rannalla lueskellessa. Jopa mies pulahteli veteen, eli on todella kuumaa. Luonnossa kuitenkin öttiäiset ahertavat kuumuudesta piittaamatta, vaikka ovat verhoutuneena turkkiin. Kimalaiset ovat aina ollet mielipörriäisiäni, kun tiedän etteivät ne pistä. Allaolevan kimalaiskuoriaisen näin ensimmäisen kerran lauantaina, vaikka se on niin yleinen. Se rohmusi purtojuurta kuin olisi ollut kurnivassa nälässä, tai sitten se touhusi sokerihumalassa.

Rämeen reuna oli niitetty, josta käyn kyllä mutisemassa tuolla toisessa blogissani, joten minun piti katsastaa muita maisemia. Olemme antaneet mökin pihapiirin reunojen olla melko rauhassa. Kukkivat vuohenputket ovat kauniin pitsisiä ja ne houkuttavat mitä ihmeellisempiä vierailijoita. En tiedä mikä tuo alakuvan perhonen on, mutta nauratti nuo sen punnerrusesitykset. Siinä se killui yhden jalkansa varassa. Pitäähän sitä kunnostaan huolehtia.

Isäntä hihkaisi; kamera! Heinäsirkka tahtoi katsastaa mökin lukitusjärjestelmän. Hiukka alkaa jo epäilyttää turvayhtiöiden rekrytoinnit. Ei vainee. Tuo kiipesi kameran rätisemisestä piittaamatta ylöspäin. Siirryin sivulle, jotta saisin kuvaa naamasta. Hui hemmetti mikä fiilis tuli, se käänsi päänsä mua kohti ja tuijotti liskomaisesti yhdellä silmällään. Miljoonat vuodet sen oloa maapallolla vilahti mielessäni! Mä lopetin räpsimisen, pyysin anteeksi häiritsemistäni ja se jatkoi lukon kunnon tutkailua. Siitä se sitten aikanaan otti upean loikan alas ja ylätasanteelta pihalle. Siellä se soittelee.

Skorpioonikorento. Ikinä ennen en ole nähnyt, saati tiennyt sellaisia olevankaan. Nimestään huolimatta aivan harmiton. Myös se viihtyi vuohenputkien kukissa. Olen antanut synninpäästön vuohenputkille tänä kesänä. Nehän ovat kauniita kukkiessaan. Leviämisen saa pidettyä kurissa.

Omat fiilikseni viikonlopusta kruunasi kotiin päästyäni auringonlasku Porvoossa yhdentoista huittelilla, mittari näytti +27C. Miksi täältä pitäisi päästä etelään?

Pidän ojanpientareiden pikku jutuista

Puoli kuuta peipposesta :) Aurinko oli noussut, mutta kuu kapinoi, eikä tahtonut mennä nukkumaan. Aamukahdeksalta hipoi mittari jo kahtakymmentä. Kamera kuopi lähtövalmiina ja päätinkin ottaa aamukävelyn kevyesti pukeutuneena, joten ei metsään menemistä. Masokisti kun en ole. Päätin kävellä kuuskakkosta ensin toista tienviertä tarkkaillen ja takaisin vastapuolella ihmetellen. Tuli ihastuttava retki. Tässä osa aamun saaliista.

Nokimittareita oli sadanmetrin matkalla kymmeniä ja taas kymmeniä. Varmaan oli jokin isompi kuoriutumiserä vuorossa, niitä lepatteli sykäyksittäin varjoisan puolen heinikossa laumana. Se on käytännössä Suomen ainoa musta perhonen, vain nuo etusiipien etukulmien siipiripset ovat valkoiset. Mittareista se on aamuvirkku. Kiva tavata sielunsiskoja.

Jonkun sortin lutikat pitivät joukkomajoitusta kortteen varrella,

runko aivan notkui niiden painosta.

Kuuma päivä tulossa, kun lintukin on jättänyt höyhenpeitettään narikkaan.

Kovin oli tunkua päivänkakkaralle. Loistokultasiipi taisi ehtiä ensin.

Ihan vikoperittepäittee.

Tunkua oli kesämaitiaisellakin.

Isona minusta tulee karhunputki, kait.

Ja minusta tulee kukka, ellei tuo toukan pahus ehdi syödä mua ensin. Tai jospa se on vain odottamassa kuoriutumistaan ja suoriutuu siitä muualle.

Sydämellinen siankärsämö, se hiukan harvianisempi, vaaleanpunainen versio.

Pidän rämeen reunamaista

Juhannuksen jälkeinen sunnuntai valkeni aurinkoisena, mutta kylmänä. Puuhailin pihalla ja totesin, että pitkähihaista tarvttiin, jotta tarkeni viileässä tuulessa. Hmm, tuulella ei ole ystävää lauletaan, muttei silloin ole itikoitakaan. Siispä saappaat jalkaan ja lähirämettä tutkailemaan. Voi miten siellä olikin elämää, hopeatäpliä, sinisiipiä, ruutu- ja muitakin mittareita ja kaikkea muutakin ihanaaa. Ensi töikseni huomasin luonteelleeni tyypillisen piirteen, en ollut tarkistanut akun varaustilaa ja eka kuvan jälkeen alkoi välkyttely. No, napsin sen mitä ehdin ja nautiskelen maisemista sitten muuten vaan. Tupasvillat kukkivat samoin maariankämmekkää oli kaikkialla.

Tesmapehonen suostui kuvattavaksi, toki moni muukin. Katselin kuvaa koneelta ja nauratti tuo verkkosilmä, ihan kuin olisi silmä pullollaan katsonut touhujani epäillen.

Hennot vaaleanpunaiset kukat huomasin sattumalta, kun ähelsin upottavassa rahkasammalikossa. Karpalo kukki tuhansin pikku kukin. Oi, pitääpä syksyllä muistaa, toki ottaija varmaan on muitakin. Aikani tarvottua astuin sammalmättäälle ja jäin ihmettelemään, mättäät olivat täynnä pieniä nuppineulanpään kokoisia valkoisia palleroita. Kukkia. En muista niitä aiemmin nähneeni. Vasta kamera minut on aikuisena saanut suolle pahruamaankin. Sekin seurannainen, on tämä luonnon ihmettely moninaisesti etenevä tauti:)

Maariankämmeköiden kanssa kukkivat kurjenjalat kilpaa. Jahkas minä sen makron... Vaan kaunis tuo on tältäkin etäisyydeltä.

Rämeen reunassa oli vyöhyke saraa, sillä kosteus oli siinä ojamaisesti. Notkelma on lisäksi pengerretty. Siitä onkin jyrkkä nousu, nykyiselle metsänhoitoalueelle. Siis kun ihminen hoitaa metsää, se tarkoittaa tyhjäksi kaluttua ja myllerrettyä mäkeä, josta määrävälein töröttää männyn taimi. Tosin koko rinne oli laajoilta alueilta ahomansikan valtaamana. Kypsiä, makeita ja ihanan punaisia. Ei niin pientä pahaa, ettei jotaan hyvääkin. Ahomansikkakin on maisemien muutoksen myötä katoamassa. Täällä se vielä voi hyvin ja minä sain suuni makeaksi. Vetistä saraojaa ylittäessäni piti tarkkaan katsoa mihin astuu ja siinähän tuo musta kaunotar sitten huojui lehdellä. Rantahämähäkki. Minua perehtyneemmän kertoivat kuvasta, että sillä on munapussi vatsansa alla, jälkikasvu jota se kantaa. Voi ole emo rauhassa, otan sinusta pari kuvaa ja menen yli hiukan tuonnenpana. Istahdin kannon nokkaan syömään keräämiäni mansikoita mietiskellen. Mitähän kaikkea tuo pieni räme sulkeekaan syleilyynsä. Minä palaan.