Pidän rämeen reunamaista

Juhannuksen jälkeinen sunnuntai valkeni aurinkoisena, mutta kylmänä. Puuhailin pihalla ja totesin, että pitkähihaista tarvttiin, jotta tarkeni viileässä tuulessa. Hmm, tuulella ei ole ystävää lauletaan, muttei silloin ole itikoitakaan. Siispä saappaat jalkaan ja lähirämettä tutkailemaan. Voi miten siellä olikin elämää, hopeatäpliä, sinisiipiä, ruutu- ja muitakin mittareita ja kaikkea muutakin ihanaaa. Ensi töikseni huomasin luonteelleeni tyypillisen piirteen, en ollut tarkistanut akun varaustilaa ja eka kuvan jälkeen alkoi välkyttely. No, napsin sen mitä ehdin ja nautiskelen maisemista sitten muuten vaan. Tupasvillat kukkivat samoin maariankämmekkää oli kaikkialla.

Tesmapehonen suostui kuvattavaksi, toki moni muukin. Katselin kuvaa koneelta ja nauratti tuo verkkosilmä, ihan kuin olisi silmä pullollaan katsonut touhujani epäillen.

Hennot vaaleanpunaiset kukat huomasin sattumalta, kun ähelsin upottavassa rahkasammalikossa. Karpalo kukki tuhansin pikku kukin. Oi, pitääpä syksyllä muistaa, toki ottaija varmaan on muitakin. Aikani tarvottua astuin sammalmättäälle ja jäin ihmettelemään, mättäät olivat täynnä pieniä nuppineulanpään kokoisia valkoisia palleroita. Kukkia. En muista niitä aiemmin nähneeni. Vasta kamera minut on aikuisena saanut suolle pahruamaankin. Sekin seurannainen, on tämä luonnon ihmettely moninaisesti etenevä tauti:)

Maariankämmeköiden kanssa kukkivat kurjenjalat kilpaa. Jahkas minä sen makron... Vaan kaunis tuo on tältäkin etäisyydeltä.

Rämeen reunassa oli vyöhyke saraa, sillä kosteus oli siinä ojamaisesti. Notkelma on lisäksi pengerretty. Siitä onkin jyrkkä nousu, nykyiselle metsänhoitoalueelle. Siis kun ihminen hoitaa metsää, se tarkoittaa tyhjäksi kaluttua ja myllerrettyä mäkeä, josta määrävälein töröttää männyn taimi. Tosin koko rinne oli laajoilta alueilta ahomansikan valtaamana. Kypsiä, makeita ja ihanan punaisia. Ei niin pientä pahaa, ettei jotaan hyvääkin. Ahomansikkakin on maisemien muutoksen myötä katoamassa. Täällä se vielä voi hyvin ja minä sain suuni makeaksi. Vetistä saraojaa ylittäessäni piti tarkkaan katsoa mihin astuu ja siinähän tuo musta kaunotar sitten huojui lehdellä. Rantahämähäkki. Minua perehtyneemmän kertoivat kuvasta, että sillä on munapussi vatsansa alla, jälkikasvu jota se kantaa. Voi ole emo rauhassa, otan sinusta pari kuvaa ja menen yli hiukan tuonnenpana. Istahdin kannon nokkaan syömään keräämiäni mansikoita mietiskellen. Mitähän kaikkea tuo pieni räme sulkeekaan syleilyynsä. Minä palaan.