Pidän lankkupoluista

 

Luontopoluilla kävely on aina ihastuttavaa. Aamulla mies tokeni, että lähdetääs sinne Ruskikselle ihmettelemään. En muuta tarvinnut, olin jo kamera kaulassa ovenraossa menossa. Ruskis on yksi Porvoon suiston alueista. Muutama kilometri keskustasta sairaalalle päin. Aivan tien vieressä. Se on joensuistoa, entistä merenpohjaa. Parkkipaikan vieressä oli lepäilemässä ylämaan karjaa, ruskeita ja mustia. Ne ovat Porlammin kartanon omaisuutta ja auttavat suiston maisemanhoidossa laiduntamalla sen alueella. Muhkeitä möhköjä ovat.

 

Koko matka on leveää lankkupolkua, sillä pohja on kosteikkoa ja korkeamman veden aikana hyvinkin märkää. Reitti lintutornille on erittäin hyvä kävellä.

Rantakukkaa oli reunoilla ja keskellä ruovikkoakin aika paljon. Perhosista oli runsaslukuisena lanttu- ja kaaliperhoset, muita en sitten bongannutkaan. Yksi liihotteli vierelläni lankkuja pitkin astellessani, kunnes pysähtyi. Jäin ihmettelemään mitä ihmettä se kieppuu heinikossa ja astahdin pois lankuilta. Maantien puolelle saattoi astua, se ei ole kosteaa ja toisaalta toinen puoli on  lisäksi sähköaidattu karjan vuoksi. Perhonen löysi tiensä pään hämähäkin seitistä. Hetken katselin sen pyristelyä ja viimein hämähäkin ruiskutus tainnutti sen, en jäänyt loppua seuraamaan.

Sudenkorentoja oli hurmaavan paljon. Elokorentoja, syyskorentoja pääasiassa.

Lintutornista on hienot maisemat ympärille, tosin vastarannan Sikosaaren reitiltä monipuolisemmat. On silti huimaa, että aivan kaupungin keskustan kainalossa on näin luonnontilainen paikka. Alue on luonnonsuojelualuetta ja osana Naturaakin. Vilkas maantie suhisee muutaman sadan metrin päässä. Alue on vanhaa ravinteikasta merenpohjaa. Tuolla karja nautiskelee tuoretta kortta ja heinää. Kait niillä jokin taju on, sillä tarpeeksi taivaltaessaan päätyisivät Porvoonjokeen.

Hiukan yläkuvasta vasemmalle näkyy alakuvan taustalla, kun "helsinkilääset tuloo" eli tuossa kulkee Porvoonjoen uoma, joka soljuu halki kaupungin keskustan. Runebergillä tulee innokkaita päiväturisteja. Pelkän makrolinssin kanssa kuvatessa kauas, ei kantama riitä...

Korennot olivat halukkaita tekemään tuttavuutta. Tämä on ilmeisesti tumma syyskorento ja siinä se pörräsi polven korkeudella. Vissiin mietti, että mikähän tuohon minun lentoreitilleni nyt tuli. Ne istahtelivat ojennetulle kädelle ja hyvin luontevasti myös kameran linssille. Ota siinä sitten kuvia :) Hurmaavia.

Keli oli lämmin, miltei kuuma. Tuo kuvaa sitä hyvin. Pilvet olivat mustanpuhuvia, toisaalta oli kirkasta sinitaivasta ja tuuli oli melkoisen voimakas. Onneksi tuuli oli vielä aivan kesäisen pehmeä ja lämmin.

Peikon jalatko?

Korentoja paistatteli auringossa pitkin lankkupolkua kymmenittäin. 

Tämä hymy vaan niiiiin hurmaa minut.

Pidän kivikkoisista kalliorannoista

Kalliolle, kukkulalle, heh, jokainen meistä taitaa tietää tuon vanhan kansallislaulun. Suurin osa varmaan Kaj Chydeniuksen ansiosta. En minä majaa ollut rakentamassa, vaan nauttimassa sunnuntaisesta merituulesta. En tiedä onko se erilainen kuin arkisin, sillä tajusin, etten vielä aiemmin ollut Emäsalon kärjessä kolunnutkaan. Kerta kymmeneen vuoteen syytä käydä. Tuossahan se on vieressä, kait liian lähellä.

Kallioiset rannat ovat osa lapsuuteni kesiä. Äitini oli järvenrannalta kotoisin ja mummolan venepaikka oli kaksimetrinen hiekkaranta kahden kallionkielekkeen välissä. Talo oli kilsan päässä mäellä metsän reunassa. Ranta on suojaisa pikku lahdenpoukama. Kallioilta kalasteltiin, hypittiin veteen ja liu'uttiin leväistä pintaa pitkin suoraan syvään veteen. En muista miten opin uimaan, kait siellä muitten seassa. Äiti ei uinut ja harvoin jouti rannallekaan.

Opin soutamaan ennenkuin opin ajamaan polkupyörällä, väittää isäni. Eno opetti soutamaan. Silloista B-olutta tissutteleva peräkamarin poika, nyt jo pitkään maanpovessa ollut. Soudettiin usein tarkistamaan järven pinnan korkeus ruosteisista mittareista. Enon palkkatyö. Metsurikin ja kalastaja. Kalapaikat opetettuna isältä pojalle, rannan maamerkeistä ne aina paikannettiin. Parhaimmille paikoille ei koskaan verkonmerkkejä. Sain päästellä kalat verkon alareunoista. Ahvenet olivat hankalia, kunnes joku neuvoi pujottamaan pää edellä piikkieviä myötäillen. Tuoretta kalaa oli aina ja vastasavustettu syötiin lämpimänä, suolarakeet vain hampaissa narskuivat. Juhannuskokko poltettiin kallionkielekkeen edessä, vedessä. Suku ja kylää ympärillä. Perunoita tungettiin kuumaan tuhkaan ja aamulla niillä herkuteltiin. Mummo laittoi auringon polttamaan selkään maidon päältä kuorittua kermaa, voi että se viilensi ihanasti. Korvasärky parannettiin laittamalla kuumaa vettä littanaan pulloon, pullo villasukkaan ja se korvaa vasten. Olisin halunnut pullon kotiini mukaan, helpotus oli niin iso. Niinpäniin.

Hei, herätys, käännähän kuvettas, poltat vielä ittes, äääh takaisin vuoteen 2010...

Pidän mielettömästi näistä pikku öttiäisistä

Helle helli mökkiviikonloppuna niin, että iso osa ajasta meni rannalla lueskellessa. Jopa mies pulahteli veteen, eli on todella kuumaa. Luonnossa kuitenkin öttiäiset ahertavat kuumuudesta piittaamatta, vaikka ovat verhoutuneena turkkiin. Kimalaiset ovat aina ollet mielipörriäisiäni, kun tiedän etteivät ne pistä. Allaolevan kimalaiskuoriaisen näin ensimmäisen kerran lauantaina, vaikka se on niin yleinen. Se rohmusi purtojuurta kuin olisi ollut kurnivassa nälässä, tai sitten se touhusi sokerihumalassa.

Rämeen reuna oli niitetty, josta käyn kyllä mutisemassa tuolla toisessa blogissani, joten minun piti katsastaa muita maisemia. Olemme antaneet mökin pihapiirin reunojen olla melko rauhassa. Kukkivat vuohenputket ovat kauniin pitsisiä ja ne houkuttavat mitä ihmeellisempiä vierailijoita. En tiedä mikä tuo alakuvan perhonen on, mutta nauratti nuo sen punnerrusesitykset. Siinä se killui yhden jalkansa varassa. Pitäähän sitä kunnostaan huolehtia.

Isäntä hihkaisi; kamera! Heinäsirkka tahtoi katsastaa mökin lukitusjärjestelmän. Hiukka alkaa jo epäilyttää turvayhtiöiden rekrytoinnit. Ei vainee. Tuo kiipesi kameran rätisemisestä piittaamatta ylöspäin. Siirryin sivulle, jotta saisin kuvaa naamasta. Hui hemmetti mikä fiilis tuli, se käänsi päänsä mua kohti ja tuijotti liskomaisesti yhdellä silmällään. Miljoonat vuodet sen oloa maapallolla vilahti mielessäni! Mä lopetin räpsimisen, pyysin anteeksi häiritsemistäni ja se jatkoi lukon kunnon tutkailua. Siitä se sitten aikanaan otti upean loikan alas ja ylätasanteelta pihalle. Siellä se soittelee.

Skorpioonikorento. Ikinä ennen en ole nähnyt, saati tiennyt sellaisia olevankaan. Nimestään huolimatta aivan harmiton. Myös se viihtyi vuohenputkien kukissa. Olen antanut synninpäästön vuohenputkille tänä kesänä. Nehän ovat kauniita kukkiessaan. Leviämisen saa pidettyä kurissa.

Omat fiilikseni viikonlopusta kruunasi kotiin päästyäni auringonlasku Porvoossa yhdentoista huittelilla, mittari näytti +27C. Miksi täältä pitäisi päästä etelään?

Pidän lähtevistä jäistä

Tänään se tapahtui. Porvoonjoki kuori jääpeitteensä.Ihastuttava, jokakeväinen näytelmä. Lähdin aikani kuluksi keskustaan ja onneksi otin pikkukameran mukaan. Eihän sitä koskaan tiedä mitä eteen tulee. Jäin pois ennen vanhaa siltaa bussista ja heti korvaan tarttui matala kumina. ajattelin, että iso rekka tulla jyristelee. Vilkaisin yläjuoksulle ja yläkuvan näky aukeni eteeni. Pari tuntia aiemmin oli näytelmä alkanut. Sillan alapuolella oli vielä lauttoja ahtautuneena.

Väkeä oli kerääntynyt rannoille kuvailemaan tai muuten vaan ihmettelemään tuota keväistä näytelmää. Itse onnistuin saamaan Paahtimon terassilta oikein istumapaikankin. Siinä minä siemailin terästettyä kaakaota ja ihmettelin ohi virtaavaa näytelmää. Muutamassa tunnissa myös ylemmän kuvan jäät olivat kaikonneet kävelysillalle asti. Yön aikana se eteni alamutkaan. Seuraavan aamuna kävin asuntoni lähellä katsomassa tilannetta Hamarin selällä. Siellä oli pieni aavistus yläjuoksulla aukeavasta vedestä, mutta pääosin vesi oli vielä katteen alla. Vesilintuja jo uiskenteli sulapaikoilla ja lokit kirkuvat täyttä päätä. Huikaiseva auringonpaiste vielä lisäsi kevään tuntua. Ei mene kauaa, kun koko joki taas virtaa avoimena. Tervetuloa kevät!

Pidän ulkoilmakuppiloista

Vuosikymmenien empiirisen tutkailun perusteella voin väittää, että ulkoilmakuppiloissa on meno rennonpaa kuin pianobaareissa. No, heh, tietoinen kärjistys. Minä viihdyn kuitenkin siis ulkoilmakuppiloissa. On ihana istua paikallaan ja katsella ohi kulkevaa elämää. Toki lämpimän ilmanalan maissa katukahviloita on enemmän kuin suomessa, mutta yhtä nautinnollista suomessakin on niissä istuskella. Kesäisessä suomessa tarjoilijatkin ovat rennompia partseilla kuin sisätiloissa. Suomalainenkin saallii itselleen rennomman otteen. Turistikeskittymissä joskus mietin, että monelle ulkotarjoilu on enemmänkin elämäntapa kuin pakkotyö. siinä hoidetaan kuulumiset ohikulkijoiden kanssa, kukkien kastelut, ruokailut ja pikkudrinksut näkysällä. Ei pingoteta, ainakaan maamme rajojen ulkopuolella. Suomalaisessa ravintolakulttuurissa on tuttua, että kun tavara näkyy, lasku tulee. Muualla kaikki muu hoituu rauhoittavan nopsasti, mutta laskun kanssa ei hötkyillä.

Katukuppilloitakin on monenlaisia, mutta henki on aina; nouproplem...syömään tai juomaan kaikki käy. Syrjäkujilla ei kielitaito aina riitä, mutta eleet ja ilmeethän ovatkin liki 80% viestinnästä. En voi olla miettimättä suomalaiselle ruotsinkielen tarpeellisuutta ja pakko-opiskelun perusteluja. Enemmistön pitää opetella muutaman prosentin vähemmistön kieli, jotta heitä voidaan palvella, no jooo, olkoon. Kyllä se tuokin muuttuu, vääjäämättä. Gambiassa käydessäni törmäsin ruotsinkielen taitoisiin maan asujiin. Englanti toki virallisena kielenä, mutta ruotsista on jo vuosikymmeniä käyty siellä, joten sitä osattiin paikoitellen melko hyvin, mutta niin osattiin saksaa ja muitakin kieliä. Bumsteritkin jakoivat markkinoitaan opettelemalla eri kieliä ja keskittymällä tietyn maan kansalaisiin.

Tori on keskus monessa maassa ja sen laidoille keskittyvät luppoaikaa viettäville laaditut rakennelmat. Aina ei huomaa mistä yksi alkaa ja toinen päättyy, mutta kukaan ei vahdi mustasukkaisesti istutko vain jalkojasi leppuuttamaan tai kuljetko lasi kädessäsi väärälle puolelle. Kieltämättä tulee kyllä usein valikoitua se istahduspaikka sen asiakkaidenkin perusteella. Tapaan työssäni siksi paljon puhuvia pukuja, että vapaalla välttelen niitä tietoisesti. Koira koiran tuntee :D ja viihtyy lajitovereidens joukossa.

Ei aina tarvita sisustussuunnittelijoita, jotta ilmapiiristä saadaan rento ja rauhallinen.

Pidän näkemistämme maisemista

Kanarian saaret ovat Floridan korkeudella. Gran Canaria on saarista kolmanneksi suurin ja Afrikan rannikolle matkaa pari sataa kilometriä. Sitä kutsutaan pienoismantereeksi, sillä saarella on useita ilmastovyöhykkeitä; trooppisesta sknadinaaviseen. Saaren alkuperäisväestöä kutsutaan kanarioiksi. He ovat muuten kookkaita ja vaaleita. Juttelimme yhden kanarion jälkeläisen kanssa, Berryn, hän sanoo isänsä olevan pitkä ja vaalea sekä sinisilmäinen, toisin kuin hän itse. Hänen neljä tyttöään ovat lyhyitä ja tummia kuten äitinsä, mutta poika on pitkä, vaalea ja sinisilmäinen. Kukaan ei tiedä mistä alkuperäiset tulivat. Isabella ja Ferdinand liittivät saaret Espanjaan vuonna 1483.

Vaikka suurin osa kaupungin edustalla oleva Atlantin rantaviiva on hiekkarantaa, alkuperäistä, ei saharasta roudattua, on matkalla myös kallioita ja jyrkää seinämää. Mustaa vulkaanista laavakiveä ajoittain upeina esiintyminä.

Tuntui kivalta lukea roska-astian päältä teksti; auta meitä pitämään puistonne siistinä. Mielelläänhän sitä auttaa, kielto sen uhman saa aikaan. Palmupuut on puita vaan. San Augustinin puistokäytävää. Asvaltti, tai mikä lie päällyste jalkakäytävällä olikaan, on värjätty vihreäksi. Pehmeää silmälle.

Rantaviivaa Inglésistä Maspalomasiin ja Meloneerasiin on monta kilometriä. Välillä upeaa hiekkadyyniä, jossa mm. tässä olevat kasvustot ovat rauhoitettuja, mutta reititykset ovat selkeät. Dyyneille en kameraa raahannut, hiekkaa suut ja silmät täynnä muutenkin. Päivittäin kaksijalkaiset sopulit vaeltavat tuota hiekkaista katua edestakaisin. Kuva on tuuliselta aamulta, mutta keskipäivän aikaan ruuhkaa on enemmän kuin kesäisellä Espalla. Välillä on ueita kilometrejä rajattoman rusketuksen aluetta sitä haluaville, siellä sujuvasti lenkilläkin meidän häveliäämpien seassa. Onneksi on aurinkolasit keksitty.

Golffia ja rajatonta rusketusta taustalla. Maspalomas.

Kun tuulee, hiekka pöllyää ja dyynit muuttavat muotoaan.

Kaihoisasti katselin myös vuorille, mutta ei tällä kertaa Pinja Madonna, ei tällä kertaa.

Pidän lumesta

Olen minä sen verran suomalainen, että nautin lumimaisemasta. Osuin mökille tällä viikolla juuri, kun lunta tuli hiukan enemmän. Pohjaa oli, mutta päivän aikana maisema muuttui jouluiseksi. Niin, minä yhdistän lumen ja joulun. Ilman lunta ei tule joulumieltä, mitä ikinä se sitten onkin. Puhdas valkea miltei sattuu silmiin, vaikka aurinko on paksun pilviverhon takana. Ajelin vitostietä Kuopiosta alaspäin ja Mikkeliin asti maisema oli kuin olisi ajanut joulumaahan. Puut muodostivat lumista holvikaarta tien ylle. Pitkä matka ei puuduttanut, maisema piristi silmää ja sielua. Jotenkin tuo ensilumen valkoisuus aina unohtuu, samoin kuin kevään vihreä. Lehtien otsikot naurattavat; talvi yllätti autoilijat. Siis suomessa, siis talvi yllättää, pöh!

Vielä ei Haapavesi ole saanut jääkantta, mutta maisema oli kylmän sävyinen. Kolealta tuntui, tajusin olevani väärin pukeutunut. Kaikki oli hiljaa paikallaan, odottaen. Englannissa töissä ollessani samassa perheessä asui australialainen pariskunta ja vaimo varsinkin kyseli usein miltä tuntuu neljä vuodenaikaa. Miltä lumi tuntuu? Selitä siinä sitten. Hiukan ne taitavat olla meille itsestäänselviä. Toivomme ainaista kesää ja lämmintä, mutta jos niin todella olisi, jäisimme paljosta vaille. Usein asioita ei arvosta ennenkuin ne menettää. Olen kymenlaaksosta valunut Porvooseen ja olen hiukan menettänyt lumiset talvet. Porvoossa hiekotetaan ei juurikaan aurata. On vain hetken valkeaa, joka sulaa ja jäätyy. Maisema on musta ja pimeä. Onneksi on Ruokolahti. Mutta älkää tulko kysymään mielipiteitämme lumesta, kun ensi kerran talvella saavumme. Vaikka mökki on tien vieressä, menee lumitöihin helposti toista tuntia. Ennenkuin pääsemme sisälle.

Muistan ensimmäisen kerran, kun tulimme hankien saavuttua. Ajoimme piha-aukon viereen tielle ja nauroin, että kato, aurausvalli on auton ikkunan alaosaan asti. Nousimme autosta ja totesimme, että se jatkuu saman korkuisena vallin takana. Uskon puute meinasi tulla. Oven edusta oli katolta tulleen kerrostuneen lumijään peitossa. Lapio ja rautakanki. Sisälle päästiin ja vaatteet vaihdettua alkoi lumen luonti saunalle ja silloin vielä käytössä olleeseen ulkopikkulaan. Oikein vaatetettuna se oli hauskaa. Heitimme oluttölkin pikkumatkan päähän ja kaivoimme tien läpi palkinnolle. Motivaatiosta on kaikki kiinni. Kyllähän tuonkin jälkeen on lumi meille tehnyt tepposia. Ei ole harvinaista lähteä lumettomasta Porvoosta ja kohdat haaruihin asti ulottuva hanki. Pikkumanna tykkää, voi kastella lapaset, eikä kukaan tule sanomaa, että varos nyt vähän, voit vilustua.

Siperianhernepensas odottaa ja linnuilla on syötävää