Pidän luonnon tarkkailusta

Suomen luontoliiton sivuilla Ikkuna suomen luontoon, on erilaisia kuvagallerioita. Käyn niitä katsastelemassa säännöllisesti. Kevätseurantaankin tulee vieläkin havaintoja, vaikka on kesä. Tänään vietetään luonnonkukkien päivää ja eritystarkkailussa on ahomansikka. Löysin itsekin useita, laajoja alueita, missä se oli jo täydessä kukassaan.

Tämä koivun runko on varsin muodokas, en osaa arvioida miksi se on noin kasvanut. Vieressä on pelto ja mietin, että ovatkohan nuo paksunnokset lannotuksen aikaansaamia. Tiedä häntä.

Horsmat aloittelevat kukintaansa aurnikoisilla paikoilla.

Kaikkialla kukkivat vuohenputket ja koiranputket. Niiden pitsimäiset kasvustot ovat huikaisevan kauniita. Teiden vieret ovat pitsiä tulvillaan.

Tämä perho kaunotar levähti auringossa, muttei tahtonut levittää siipiään. Täytyy mökillä katsastaa perhoskirjat, josko saisin lajinimen hänellekin.

Varpusiahan ovat, varsinkin kaupunkien, pensasaidat pullollaan, mutta pikkuvarpusta on alkanut näkyä Porvoossakin viime vuosina. Sen tunnistaa tuosta ruskeast päälaesta ja posken mustasta täplästä. Tämä katsasteli varjosta nurmikon maisemia.

Kottarainen on lintu, joka tuntuu hävinneen maisemista sitten lapsuuteni päivien. Aina sykähdyttää erityisesti, kun niitä sattuu näkökenttään. Tässä on jo jälkikasvukin mukana. Poikanen on tuo vasemmanpuoleinen, sillä ei vielä ole emon upeaa väritystä. Sieltä ne tuntuivat pihanurmikosta lounasta löytävän, sillä touhua riitti pitkäksi tovin.

Kävimme Hamarin kallioilla ihalemassa maisemia. Kalliokielot olivat jo kukkineet ja mäkitervakotkin liki kaikki, paitsi tämä yksi kaunotar. Kallio on niin aurinkoinen paikka, että siellä luonto on ainakin viikon edellä alempiin ja varjoisampiin paikkoihin nähden.

Nämä kalliot eivät ole karut. Miltei jokaisessa notkelmassa kasvaa heinää, sammalta, jäkälää ja maksaruohoa tai toinen toistaan kauniimpia kukkia. Maksaruoho aloittelee kukintaansa ja keltaisia läiskiä näkee jo kaikkialla.

Joku vuosi sitten näin ensimmäisen kerran Porvoossa harmaahaikaroita. Nyt ne ovat pysyvä kesäinen näky. Ne pesivät viereisessä vanhassa metsässä ja niiden uljasta liihottelua näkee usein.

Metsän siimeksissäkin kukki vanamoa kaikkialla. Se on aina niin herkän kaunis.

Oletan tämän olevan vaaksiaisen, mutta on siinä joka tapauksella sääskellä kokoa. Varsin pitkäsäärinen sulotar, sanoisin!

Pidän tästä kuvasarjasta

Lähdimme sunnuntai ajelulle aikamme kuluksi Lintuinmaalle. Pysähdyimme myös Siikalahden viimeisellä parkkipaikalla. Tien molemmin puolin on mahtavat lintualueet. Kaksi tiiraa istuskeli kaikessa rauhassa kyltin päällä meistä välittämättä. Hetken kuluttua etummainen lehahti lentoon. Kaivoimme kiikarit ja laitoimme takkia päälle, sillä keli oli tuulinen. Toisaalta tuulen tyyntyessä itikat istahtivat surutta imemään. Hetken kuluttua kyltille jäänyt aloitti kirkumisen ja tajusimme sen olevan poikasen.

Viereisessä kosteikossa alkoi tapahtua, tiiraemo nappasi vedestä kalan ja toi sen näkäiselle poikaselleen.

Poikanen ei kalaa kauan hotkaissut. Hetken linnut istuskelivat vierekkäin, emo suki poikastaan. Sitten se ravisteli itseään. Höyhenpeitteeseen oli ilmeisesti jäänyt kosteutta sukelluksesta. En edes huomannut pisaroita, ennenkuin koneelta. Mietin vain miksi lintu heilui, heh.

Saatuaan vedet ravisteltua, emo lehahti lentoon. Hakemaan lisää kalaa nälkäiselle poikaselleen. Kesti hetken ja poikanen alkoi äännellä, emo vastasi kirkuen, syöksyi veteen napaten kalan ja toi sen poikaselleen... Kiertokulku jatkui...

Pidän oksilla oleilevista

Kevään edistymisen tarkasteluretkellä oli ilo havaita lisääntyvä oksilla hyppelehtivien lintujen määrä. Laulua kuuluu kaikkialta ja kestää hetken saada paikallistettua millä oksalla laulaja kulloinkin aariaansa esittää. Vaikka vielä ei kilpailu ole kova, on laulujen voimakkuus valtava. Aivan korvanjuuresta luulee laulun tulevan ja sirkuttajat ovat pitkällä ja korkealla latvuksissa. Pikku teitä kävellessäni ihmettelin hiljaisia ja rauhallisia lintuja puiden oksilla, kunnes huomasin, että taitelija oli käynyt. Pihan puuvanhuksen koloihin ja oksille oli laitettu kivipöllöjä ohikulkijoita tarkkailemaan. Hauskoja ovat. Värit olivat varsin maltillisia, joten sointuivat mukavasti kevään vielä melko harmaanruskean maisemaan. Mitähän kissat noista eläjistä pitävät. Nuo eivät ainakaan lehahda karkuun. Mukava idea.

Pidän hetkistä

Alkaa tuntua, että nyt riittäisivät pakkaset ainakin tällä erää. Tuntuu hetkittäin, että katselen maailmaa vain parvekkeeltani. Vapaapäivät menevät sisällä möllötellessä, toisaalta kivaahan sekin on, muttei aivan vapaaehtoista. Eskimoksi pukeutuneena toki voi viipotella pihalla, mutta nenä tuppaa jäätymään. Ei kovin paljon aiheetta pihalle nenäänsä edes laita. Päätin kuitenkin uhmata kylmää ja kävellä isännän luo kahville, kun soitteli yötyöläinen heränneensä. Todellinen uroteko, koko vajaan kilometrin siis ulkoilin. Pakkasin kuitenkin kameran mukaan, kun aurinkoinen keli oli huikea. Mittari näytti tosin -27,7 ei varmaan ihan oikea arvo, mutta huimia lukuja Porvoon korkeudelle. Astuttuani ovesta näin autoaitausta vasten nojaavan aroniapensaan oksalla mustan pörröisen möhkäleen. Kävelin lähemmäs ja huomasin sen olevan mustarastaan. Tässä on pyörinyt yksi muutaman vuoden, sitä ajoittain näkee, joskus niitä on jopa useampia, mutta tuo yksi majailee lähistöllä. Peruutin hiukan taaksepäin ja kaivoin kameran, kuvailin askel askeleelta lähestyen. Kovin oli pörhöllään, viiden metrin päähän päästyäni se liikahti hiukan. Tuli mielikuva katseesta, ettei se olisi halunnut lähteä lentoon vaan olisi mieluiten värjötellyt paikallaan. Katselimme hetken toisiamme, sitten se lennähti hiukan taaksepäin toiselle oksalle ja alkoi järsiä jäistä aroniaa. Minä pakkasin kameran takaisin laukkuun ja kiersin roskakatoksen kautta tielle. Eihän lounashetkeä sovi häiritä.

Ei minua palele, ei minua palele, ei minua palele...

Pidän matkamietteistä

Sukukokous

Kuvaaminen jää päälle. Katselet maitopurkkia hyllyssä ja mietit, että tuosta kun rajaisi... Usein toivoo, että elämää voisi katsoa samalla tavalla, eri kuvakulmasta, rajaten yksityiskohtia tai katsoen kauas ja tietää sielläkin olevan yksityiskohtia, jättää mielikuvitukselle tilaa. Mikä estää? Urautuminen? Turvallisuushakuisuus? Kuvassa ja elämässä pitää selkeästi näkyä mistä on kysymys. Pitääkö? Harmittaa, kun zoomaus ei riitä. Miksen ottanut isompaa kameraa ja parempia putkia. Olisinpa sanonutkin näin... No, ainahan voi photoshoppailla...kuvia, ei elämää. Kamera on matkassani nykyisin aina, huulipunakin unohtuu useammin. Nykypuhelimissa on enemmän pikseleitä kuin ensimmäisessä digikamerassani. Eiväthän ne pikselit autuaaksi tee, mutta puhelimellakin voi zoomailla, ottaa yökuvia ja nauhoittaa videoita, joista saa stillejä. Palapelinä elämäkin kootaan.

Amorfinen vesiraja

Kamera matkassa on kaksipiippuinen juttu. Tullessani uuteen maisemaan alan miltei aina katsella yksityiskohtia. Maisemien ihailuun on joskus tietoisesti ryhdyttävä. Metsiä on Suomen maisemissa paljon ja niitä on rauhoittavaa katsella. Yksittäisissä puissa on paljon pieniä yksityiskohtia, ne ovat myös yksilöitä. Jotkut sukua, toiset eivät. Havumetsät, kuusikot, lehtimetsät, sekalehtimetsät. Hyvin ne sopeutuvat keskenään vai sopeutuvatko. Ne eivät osoittele lajitovereitaan oksillaan, katso tuolla on kääpä kyljessään...

Puutunut elefantti vai jaloittelemaan tahtova mänty?

Vesi on yksi peruselementeistä, se rauhoittaa. Laineen liplatus, soliseva puro, ropiseva sade. Toki sillä on tuhovoimansakin, se voi halkaista vaikka peruskallion. Itselläni on aina ollut joku henkinen napanuora veteen, olen asunut monella paikkakunnalla useissa osoitteissa, mutta aina on lähellä ollut vettä, vieläpä virtaavaa vettä. Sen hoksasin kerran miettiessäni eri kuvakulmasta elämäni yksityiskohtia.

Veteen piirretty viiva

Pidän senaatintorista

Sana senaatti tulee latinan sanasta senex; vanha mies. Arvovaltaa. Valtioelin. Senaatintori; Helsingin empirekeskusta. Turisteja, kaupunkilaisia, tapahtumia ja kauniita rakennuksia. Tori on perinteisesti muutakin kuin markkinapaikka. Sijaintiympäristönsä henkinen peili, oli jossakin määritelmänä. Aika osuva. Kirkko, raatihuone ja tori. Löytyy Porvoostakin vanhasta kaupungista. Elävää entisaikaa. Silti senaatintori Helsingissä viehkottaa minua eniten. Se on, varsinkin kesäisin, monen tapahtuman näyttämönä ja kulissina. Varsinaista torikauppaa Helsingissä käydään mm. Hakaniemessä ja kauppatorilla, mutta Senaatintori on silti usein myös monenlaisen kaupankäynninkin tapahtumapaikkana. Kunnon Naisen alku ja loppu kaikkine markkinoineen ja esiintyjineen, Maakunnat tulevat esittäytymään ja kauppaamaan tuotteitaan. Kätevää helsinkiläisille. Jollei Mohammed niin vuori.

Tässä sitä on hyvä kanta-asukkaan tutkailla, mistä seuraavan suupalan nappaisi.

Yksi Helsingin vanhimmista julkisista muistomerkeistä; Aleksanteri II patsas. Suunnittelijoina Johannes Takanen ja Walter Runeberg, tuon minä lunttasin. Patsas paljastettiin vuonna 1894 huhtikuun 29. pv. joka on keisarin syntymäpäivä. Sen juurella laki, työ, rauha ja valo kuvattuina kahdeksalla eläin/ihmishahmolla. Monikohan ympärillä vaeltava pysähtyy tuotakin symboliikka katsastelemaan. Valo on kaksi hahmoa; spektroskooppia pitelevä nainen-> tieteet ja lyyraa pitelevä pikkupoika, joka kuvaa taiteita. Ne yhdessä siis tuovat valon ja oletettavasti kansalle. Jossakin historiamme vaiheissa ns. aitosuomalaiset halusivat tuon patsaan poistettavaksi ja tilalle sen ratsastavan Mannerheimin. Onneksi siitä ei tullut isompaa patsaskiistaa.

Pohjoislaidalla Helsingin Tuomiokirkko ( Suurkirkko, Nikolainkirkko 1832-1850) Engelin suunnittelema sekin. Tosin hän ehti kuolla ennen valmistumista, eikä nähnyt miten paljon suunnitelmia lopulta muutettiin. Lunttasin, että se on vihitty käyttöön 15.2.1852, sata vuotta ennen olympialaisiamme. Kohta se kevätaurinko paistaa ja pääsee kirkonrappusille ihmettelemään maailman menoa.

Sinivalkoista!

Pidän pikkulinnuista

Pidän usein hesan keskustassa piipahtaessani autoa Kaisaniemen parkissa, sillä se on rajatun ajan ilmainen. Siitä on myös kätevä kävellä Rautatientorille. Kävimme kesällä Kalevala -näyttelyssä ja taas auto jäi sinne, pikku riskillä tosin. Tiesimme ajan ylittyvän. Matkalla katselimme noiden varpusten peseytymistä. Suloista touhua. Mieli lepää pikkulintuja seuraillessa. Mökkimme ympäristössä on paljon, paljon eri lajeja. Usein yhtäaikaa äänessä. Eniten olen kiintynyt harmaasieppoihin ja sinitiaisiin, jotka ovat pesineet jo ties monettako vuotta laittamissamme pöntöissä.


Maailma on täynnä pikkulintuja. Niitä näemme reissuillamme mitä ihmeellisimpiä ja kauniita. Aina niiden touhut ovat samanoloisia. Ruuan etsintää ja syömistä. Kovaa puuhaa. Eniten aina mietityttää ne huimat matkat mitä ne muuttomatkoillaan lentävät. Mokomat tirpanat. Siinä saa muutaman siemenen puraista energiaksi. Toisaalta, lentäväthän ne perhosetkin. Vietti vie kauas ja hetken päästä pistää lentämään takaisin. tosin ymmärränhän minä, että täältä pitää välillä päästä lämpimään. Tokihan meillä on omia suloisia pikkuisia, jotka pysyvät kanssamme läpi tuulen tuiskun. Jossakin vaiheessa talvella aina tulee se hiljainen kausi, sen huomaa vasta, kun kuulee ensimmäiset titityyt keväällä.



Muistan mummon aina puhuneen punatulkkua tuiskulintuna. Jos niitä tuli pihapiiriin se tiesi lumimyrskyä. Tuomioherra, ruotsalainen punatulkku siis, domherre. Alkuvuosina mökillä istuin kerran aamusella pihakeinussa ja viereen omenapuuhun lehahti punatulkku uros. Hetken päästä tuli naaras ja alkoi syöttää tuota itsensä kokoista poikastaan. Kaunista katsella. Minulla kesti vuosia tajuta, että Bättiksen Robin on punarinta käännettynä. Punainenhan se puku oli.

Mies on nuoruuteensa ja hiukan enemmänkin viettänyt luonnossa kiikarit kaulassaan. Naureskelee, että keväisin hänellä oli päivettyneissä kasvoissa vaaleat rinkulat silmien ympärillä, kiikarin verran. Hän tunnistaa vieläkin laulusta, lennosta ja toki nähden valtavan määrän lintuja sekä muistaa latinankieliset nimet. Naurulokki, larus ridibundus, härän nauruinen. Minulle riittää määritelmä lintu, hänelle ei. Hän ei myöskään määrittele varmasti epämääräisista havainnoista. Joskus soitan nähneeni semmosen ja semmosen, jolla oli rinnassa tämmöstä ja tämmöstä. Ornitologia ei kuulemma tiedä niistä mitään, vaikka sepustukseni on niiiin tarkka. Toki olen vuosien myötä jo hiukan oppinut katsomaan nokka, pyrstöä, silmän ympärystä jne. Minulle tosin usein riittää määritelmä pikkulintu. Ihanaa, että niitä on.

Mitähän tuossakin tuumaillaan?

Pidän marraskuusta

Viime yönä vaihtoivat päivän lisäksi kuukauden. Välillä harmittaa, kun tekevät sen aina ihmisten nukkuessa, ei meinaa muistaa mikä päivä on kyseessä. Marraskuusta minä pidän, en aina marraskuun säistä. Luontoon tulee erilaista kauneutta. Heinät ja heikommat kuolevat, tulevat martaiksi. Mikäs mukavampaa, marraskuun säät antavat jopa virallisen mahdollisuuden olla ärripurrina. Olla väsynyt ja saamaton, kun ulkonakin on märkää ja mälsää.


Mutta toisaalta, tilhet tulivat. Pihan pihlajanmarjat katosivat heliseviin nieluihin. Puiden latvat notkuivat tilhiparvista ja niitä hopeatiukuja kuuntelee mielellään. Vieläkin niitä on, viikon jo ovat viihtyneet. Kiusallaan kameran kantomatkan ulkopuolella.

Ensi lumi kävi lokakuussa, marraskuussa tullee lisää. Tuskin lopullisesti asettuu ainakaan tänne etelään ennen joulua. Pidän marraskuusta myös siksi, että se on perinteinen reissukuumme. Kauas ja lämpimään. Hiilijalanjäljestä piittaamatta. Siksikin odotan marraskuuta. Melkein kaikki muuttolinnut lie jo muuttaneet, siispä kohtahan niitä voi odotella takaisin. Marraskuun jälkeen tulee joulukuu. En niinkään joulua odota, mutta sen jälkeen lähdetään taas kohti uutta vuotta. Ajoittain tuntuu, että aika kiitää niin nopeasti, ettei ole enään olemassakaan kuin joulu- ja juhannuskiireet.

Marraskuussa löytää vielä sieniäkin. Löysimme suppilovahveroita monta litraa. Olevinaan herkkuakin herkumpaa, kun vielä saa tuoreista tehdä keittoa. Saan itseni lenkille helpommin syksyisin, luonto muuttuu silmissä, pakko päästä tarkkailemaan. Viikkoja pilvessä ollut aurinko näyttäytessään pisti suorastaan uhkumaan energiaa. Onpas ulkona kaunista. Kesään aurinko kuuluu liki itsestäänselvästi, marraskuulla se on harvinaista herkkua. Paistaa matalalta marraskuun aurinko. Sekään ei jaksa kiivetä korkealle.

Marrasherkku

Pidän sateesta

Luin jostakin, että suomessa sataa keskimäärin joka kolmas päivä. Mielenkiintoinen tilastototuus. Sade on mielenkiintoinen asia. Sekin vaikuttaa mielialaan kuten pilvet. Tihkusade, tuhnukeli, siinä on niin hienoa pisaraa, ettei edes pisaranjälkiä synny lätäkköön, mutta auton tuulilasissa se estää näkyvyyttä.

Monotoninen meteorologi honottaa lähestyvästä säärintamasta. Pilvet kasautuvat, sarjakuvissakin piirretään pilvi pään päälle kuvaamaan pahaa tuulta, myrskyävää mieltä. Kummallista on se, että niin pieniä ja hentoisia kuin pisarat ovatkin, ne ovat painavia. Siis sadehan alkaa sillä, että ilma liikkuu ylöspäin, mutta samalla se jäähtyy. Joskus siellä huisin korkealla pilvien yläpuolella on kymmeniä asteita pakkasta. Pisara kasvaa ja painaa niin, että painovoima kumoaan nostovoiman ja suunta kohti maata alkaa. Sittenhän se on maapinnan lämmöstä tai kylmyydestä kiinni tuleeko sade vetenä vai hiutaleina.

Minä pidän sateesta monesta syystä. Lapsuuden kodissani on peltikatto ja se ropina pysyy muistoissani. Nykyasunnossani ropisevat ikkunanpellit. Kesälomallakin sade on kivaa, voi hyvällä omallatunnolla nyhjöttää sisällä peittojen välissä. Mummovainaa sanoi aina, että on synti olla sisällä kauniilla kelillä. Sade vapauttaa tuosta synnistä. Syntiin en usko, mutta ei tarvitse selitellä sisälläoloaan, kun sataa.

Muistan joku vuosi sitten kävelylenkillä joutuneeni sadekuuroon. Ensin harmitti turkasesti, yritin olla kyyryssä, etten kastuisi. Vääjäämättä alkoi tuntua märältä. Sitten ajattelin, että mikä on pahinta mitä voi tapahtua.. Okei, revitään huumori tästäkin, lakkasin kyyristelemästä. Otin hatun pois, nostin nenän ylös, avasin suun, levitin kädet ja nautiskelin. Yhenäkin olikin ihanaa. Oli lapsellisen hauskaa kastua, eikä se tuntunut yhtään epämukavalta. Kävelin selkä suorana kotiin ja nauraa hekottelin. Kotona lämmin suihku ja olo oli kuin maailmanvalloittajalla.

Sateen jälkeen paistaa aina aurinko.