Pidän pikku tuulesta

Pikku tuuli, ei vaahtopäät, mukavaa. Pehmeää poskelle, vilvoittaa oloa ja heiluttaa hentoja. Nautinnollista, ei haittaa, vaikka siinä olisi lupaus kovemmastakin tuulesta tai sateesta. Pikku tuuli on nautinnollista. Luontokin nauttii, keinuu hiljalleen. Heilimöi ja heiluu, luonto ilottelee.

Kaislikossa suhisee. Pilvipallot vaeltavat.

Kuka mitäkin näkee pilvissä.

Minä näen vanhan miehen kulmat kurtussa, selällään mietiskelemässä...
Vai olisiko tonttu kesälaitumilla?

juu, Handehan se siinä,

sillä on rumimmat kuteet ja pisin naama

Pidän pakkasesta

Molemmissa mummoloissa ruukattiin talvella lapata lunta kivijalalle kovilla pakkasilla. Se toimii hyvänä eristeenä. Miksiköhän aina puhutaan mummolasta vaikka siellä oli vaaritkin. Vaarila on vähän hassun kuuloista. Pikku muksusta se oli kivaa, kun sai meuhkata lumen kanssa himoonsa. Mökillä luomme lumia kivijalalle joskus vesijohtojen suojaksi. Aitan nurkkiin sitä tuuli kasaa välillä itsekseen, joskus likikatonrajaan asti.

Pakkaslumi on ihanaa, se on höyhenen kevyttä. Mökilläkin mulla on punaiset Kuoman toppakengät, tonttukengät sekä punaiset kunnon tumput. Kevyet ja lämpimät, ajoittain oikein himottaa päästä ulos niissä. Nautin lumesta ja pakkasesta, silloin voi tonttuilla; toppavaatteenikin ovat punaiset. Pahruan hangessa kuin pikkumuksuna. Ainoastaan pakkasella lumi narskuu kenkien alla ihanasti, nostalgisesti.

Kireä pakkanen on Suomessa suhteellinen käsite ainakin ilmatieteen laitokselle. Etelässä -15C ja pohjoisimmassa -25C on rajana. Puhutaan tulipalopakkasista, jossakin sen selitetään sillä, että aikanaan tosi kylmällä lämmitettiin niin paljon, että tulipalot lisääntyivät. Mistähän intiaanikesä sitten tulee... Paukkupakkasia en muista aikoihin, vai onko se niin, että nämä etelän kivitalot eivät pauku lämmönvaihteluista. Metsässä sitä pauketta joskus vielä kuulee, ainakin mökkimaisemissa. Kuiva pakkanen on oikeastaan lämmin. Tai se ei pureudu luihin ja ytimiin. Kun suojaa poskipäät ja pukeutuu lämpimästi, mikäs on narskutellessa eteenpäin. Pojan syntymävuonna Sallassa mitattiin -50C pakkasta ja muutama vuosi myöhemmin oli etelässäkin huima pakkasjakso. Kuusankoskellakin mitattiin yli -42C. Sen jälkeen en muista, että olisi usein mennyt edes yli kolmenkymmenen täällä etelässä. Silti en osaa kuvitella jotakin itäsiperian seitsemissäkymmenissäkin hipovaa pakkasta. Joku roti kuitenkin, pakkasessakin.

Kuurankukkia

Pidän räntäsateesta

Ulkoillessa oikeanlainen pukeutuminen tuo mukavan olon. Kelillä ei ole merkitystä, kunhan lämmin pysyy puseron alla. Juuri juuri nollan alapuolella oleva keli ja alkava lumisadekin on mainio ulkoilusää, kunhan kengät eivät luista ja takki vastustaa kosteutta. Kamerakaan ei reagoi pieneen viileään. Pakkasta ei ole ollut edes sen vertaa, että joki olisi riitteessä. Hiukan reunoilta ajoittain, mutta vieläkin muutamat urheat ajelevat moottoriveneillään aavalla selällä. Sellainen näky saa kylmät väreet, kyyti ei taatusti ole lämmin. On mielenkiintoista katsella kylmän ja lämpimän taistelua, kylmä tarttuu kaikkeen ja pitää otteessaan. Vesi on kai vielä muutaman asteen lämpimällä, joten kivikin saa vain jäisen reunuksen.

Räntää tulla tulvahti taivaan täydeltä, mutta vain tunnin verran. Se laskeutuu kaikkialle, toisaalla se sulaa heti, toisaalle kerääntyy hetkeksi. Mielessä väikkyy, että kunpa se jäisi ja kunpa se sulaisi. Pieni lumikerros valaisee maiseman heijastaessaan sitä vähäistä valoa takaisin, märkä maa imee kaiken. Näin joulukuun puolella tulee jo kaipuu lumeenkin, eihän joulupukkikaan voi tulla, jollei jouluna ole lunta. Räntäsade enteilee lunta. Varsinkin Porvoossa olen jo tottunut, että hiekoitetaan usein ja aurataan harvoin. Ei ole mitä aurata, ellei heti hilppase pihalle ensi hiutaleiden leijuessa. Seuraavana päivänä räntälumesta ei ole jäljellä kuin liukas aavistus. Räntäkelilläkin tuoksu on talvinen. On mukava leipoa sisällä ja levittää lämmintä pullantuoksua vastapainoksi ulkoilmalle. Muistan kun poika oli pieni ja ulkona satoi kaatamalla, jotakin möksöttelin kelistä, kun poika tuumasi kesken leikkiensä, että äiti, sehän on tuolla ulkona. Lasten ja imeväisten... Tuota olen yrittänyt itselleni muistuttaa, mikäs se on lämpimästä katsella ulos tuiverrukseen. Jos pitää mennä ulos, pukeutuu sen mukaisesti. On ihmisiä joille nekään eivät nykymaailmassa ole mahdollisia. Ja ainahan meillä suomalaisilla on sauna, tiukanpaikan tullen kömmin sinne sulattelemaan varpaitani. Räntäsateessa vaeltelun jälkeen siitäkin nauttii eri tavalla.

Jäätyisikö vai sulaisiko?

Pidän matkamietteistä

Sukukokous

Kuvaaminen jää päälle. Katselet maitopurkkia hyllyssä ja mietit, että tuosta kun rajaisi... Usein toivoo, että elämää voisi katsoa samalla tavalla, eri kuvakulmasta, rajaten yksityiskohtia tai katsoen kauas ja tietää sielläkin olevan yksityiskohtia, jättää mielikuvitukselle tilaa. Mikä estää? Urautuminen? Turvallisuushakuisuus? Kuvassa ja elämässä pitää selkeästi näkyä mistä on kysymys. Pitääkö? Harmittaa, kun zoomaus ei riitä. Miksen ottanut isompaa kameraa ja parempia putkia. Olisinpa sanonutkin näin... No, ainahan voi photoshoppailla...kuvia, ei elämää. Kamera on matkassani nykyisin aina, huulipunakin unohtuu useammin. Nykypuhelimissa on enemmän pikseleitä kuin ensimmäisessä digikamerassani. Eiväthän ne pikselit autuaaksi tee, mutta puhelimellakin voi zoomailla, ottaa yökuvia ja nauhoittaa videoita, joista saa stillejä. Palapelinä elämäkin kootaan.

Amorfinen vesiraja

Kamera matkassa on kaksipiippuinen juttu. Tullessani uuteen maisemaan alan miltei aina katsella yksityiskohtia. Maisemien ihailuun on joskus tietoisesti ryhdyttävä. Metsiä on Suomen maisemissa paljon ja niitä on rauhoittavaa katsella. Yksittäisissä puissa on paljon pieniä yksityiskohtia, ne ovat myös yksilöitä. Jotkut sukua, toiset eivät. Havumetsät, kuusikot, lehtimetsät, sekalehtimetsät. Hyvin ne sopeutuvat keskenään vai sopeutuvatko. Ne eivät osoittele lajitovereitaan oksillaan, katso tuolla on kääpä kyljessään...

Puutunut elefantti vai jaloittelemaan tahtova mänty?

Vesi on yksi peruselementeistä, se rauhoittaa. Laineen liplatus, soliseva puro, ropiseva sade. Toki sillä on tuhovoimansakin, se voi halkaista vaikka peruskallion. Itselläni on aina ollut joku henkinen napanuora veteen, olen asunut monella paikkakunnalla useissa osoitteissa, mutta aina on lähellä ollut vettä, vieläpä virtaavaa vettä. Sen hoksasin kerran miettiessäni eri kuvakulmasta elämäni yksityiskohtia.

Veteen piirretty viiva

Pidän jännityksestä

Finnairin lentäjät hylkäsivät valtakunnan sovittelijan ehdotuksen. Lakko alkaa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Meidän lentomme on maanantaina 6.30. Nyt odotellaan mitä kuoriutuu.

Pidän marraskuusta

Viime yönä vaihtoivat päivän lisäksi kuukauden. Välillä harmittaa, kun tekevät sen aina ihmisten nukkuessa, ei meinaa muistaa mikä päivä on kyseessä. Marraskuusta minä pidän, en aina marraskuun säistä. Luontoon tulee erilaista kauneutta. Heinät ja heikommat kuolevat, tulevat martaiksi. Mikäs mukavampaa, marraskuun säät antavat jopa virallisen mahdollisuuden olla ärripurrina. Olla väsynyt ja saamaton, kun ulkonakin on märkää ja mälsää.


Mutta toisaalta, tilhet tulivat. Pihan pihlajanmarjat katosivat heliseviin nieluihin. Puiden latvat notkuivat tilhiparvista ja niitä hopeatiukuja kuuntelee mielellään. Vieläkin niitä on, viikon jo ovat viihtyneet. Kiusallaan kameran kantomatkan ulkopuolella.

Ensi lumi kävi lokakuussa, marraskuussa tullee lisää. Tuskin lopullisesti asettuu ainakaan tänne etelään ennen joulua. Pidän marraskuusta myös siksi, että se on perinteinen reissukuumme. Kauas ja lämpimään. Hiilijalanjäljestä piittaamatta. Siksikin odotan marraskuuta. Melkein kaikki muuttolinnut lie jo muuttaneet, siispä kohtahan niitä voi odotella takaisin. Marraskuun jälkeen tulee joulukuu. En niinkään joulua odota, mutta sen jälkeen lähdetään taas kohti uutta vuotta. Ajoittain tuntuu, että aika kiitää niin nopeasti, ettei ole enään olemassakaan kuin joulu- ja juhannuskiireet.

Marraskuussa löytää vielä sieniäkin. Löysimme suppilovahveroita monta litraa. Olevinaan herkkuakin herkumpaa, kun vielä saa tuoreista tehdä keittoa. Saan itseni lenkille helpommin syksyisin, luonto muuttuu silmissä, pakko päästä tarkkailemaan. Viikkoja pilvessä ollut aurinko näyttäytessään pisti suorastaan uhkumaan energiaa. Onpas ulkona kaunista. Kesään aurinko kuuluu liki itsestäänselvästi, marraskuulla se on harvinaista herkkua. Paistaa matalalta marraskuun aurinko. Sekään ei jaksa kiivetä korkealle.

Marrasherkku

Pidän känkkäröistä

Olen lapsesta asti kulkenut varsinkin isäni kanssa luonnossa. Isälläni on monta harrastusta luonnon tiimoilta. Yksi on erilaisten puunkarahkoiden ja känkkäröiden keräily ja niiden työstäminen. Usein ne tosin olivat esillä sellaisenaan, valmiita taideteoksia. Lapsuudenkodissamme meillä olivat kaikki ulko-ovien kahvat tehty lakatuista puun pahkoista. Talomme rakentamista seurattiin naapureiden toimesta koko ajan. Kun pahkat oli asennettu oviin, oli seurannut hämmennys. Naapurit vasta pitkien aikojen jälkeen tunnustivat erilaisia asioita. Yksi oli käynyt katsomassa mitä ne ovat, eikä silti ymmärtänyt. Yksi oli ihmetellyt oveen tuotuja hiivaleipiä ja miksi emme hae niitä pois.

Lapsena isä arvuutteli meillä muksuilla mitä jokin karahka muistuttaa. Mielikuvitus laukkasi kun sitä ruokittiin.

Isä värkkäsi ja värkkäilee vieläkin luonnonmateriaaleista kaikenlaista. Käyriä, vanhoja puunrankoja hän sahaa parin sentin kiekoiksi ja tekee verhoja sekä verholistoja. Mökillä ne ovat kätevät, kun isä ja hirviporukka tupruttelee, ne verhot eivät kellastu.

Minulle on jäänyt tapa katsella luontoa sillä silmällä. Näen hassuja ja upeita muotoja ja mietin mitä ne muistuttavat. Tuo ylimmäinen kuva on Sulkavalta soutustadionin rannasta. Mietin sen nähdessäni rintaliivejä. En tiedä olisiko puu niitä pitämällä saanut tuon pysymään terhakkaampana.

Suomessa on aarniometsiä jonkun tutkimuksen perusteella enää viitisen prosenttia metsäkannasta. Kuitenkin meitä on pidetty vihreän kullan maana, sillä suomelle metsä on rahastettavaa tavaraa. Siksi siis on niin vähän luonnontilaisia metsiä ja sieltä löytyviä pystykeloja ja kaatuneita känkkäröitä. Maassa lepäävät tuulen kaatamat puut arvokkaasti paikallaan tarjoten kaikenmaailman kololinnuille ja pökkelöpesijoille suojaa. Aarniometsien hävittämisen myötä kapenee monimuotoisuus. Hävittäminen edistää ilmastomuutosta.

Kun istuu tuollaisen rungon päällä, sitä ei aina ymmärrä miten tärkeä osa maailman kokonaisuutta tuo puu onkaan. J.K. Rawling otti kantaa mille paperille hänen Potterinsa painetaan, mainio juttu.