keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Pidän mietintämyssyä


Kerran vuodessa pitää tappaa rakastettunsa. Kuvainnollisesti tietenkin. Katselin Pirkko K.Koskisen henkilökuvaa jokin aika sitten ja hän sanoi, että kokemuksen ja kalkkeutumisen ero on veteen piirretty viiva. Tässä keväällä väkisinkin näkee kuoriutumista, uusiutumista, nahanluomista. Tai se ei ole edes väkinäistä, mielellään katselen luonnon puhkeamista täyteen loistoon. Tuttavani kanssa juttelimme, että aikanaan sitä ajatteli että joskus sitten vanhempana, koska silloin hidastuu muutoinkin, vuodetkin tuntuvat pidemmiltä. Kuinka vähän sitä tiesikään silloin. Taas on kevät ja kohta juhannuskiireet, vastahan.. hmmm. Aika valuu kuin hiekka sormien välistä, vaikka kuinka puristaisi kättä nyrkkiin. En tässä aio elämän rajallisuutta pohtia, mutta taas muuttolintu? sisälläni pohtii, että onko nykytyö mun juttuni. Onhan se juu, omalta tuntuu, vaan voisiko sitä vielä tehdä jotain muutakin. Tai siis mitähän sitä voisi vielä, voisiko sitä luoda nahkansa, miten loisi nahkansa ja mitä sitten voisi...


Nokia ilmoitti tänään toimenpiteistään. Insinöörit kommentoivat, että tiedettiinhän tämän tulevan, tästä lähdetään eteenpäin. Eteenpäin muutoksesta, niin. Minullakin tuo; mitäs minusta isona tulee -ajatus iskee määrävälein. Ero nuoruuteen on, että nyt en tee asialle mitään. Aikanaan mietiskelin, että tuotapa en ole vielä kokeillutkaa ja hups vaan kohta sitä kokeilin. Minulla on parikymmentä työtodistusta ja koskaan en ole ollut työttömänä. Edellisestä työpaikastani sain potkut yrityskaupan jälkeen, mutta aloitin nykytyössäni ennenkuin irtisanomisaikani päättyi. Minulla on seitsemän vuoden kriisi. Vain yksi tätä pidempi työsuhde, se mikä ostettiin alta. Kriisi on liian vahva sana, mutta syklissä kulkeva vuotuinen pohdinta on pari astetta vakavampaa. Realismi ei ole vahvuuteni ajatuksissa, vaikka olenkin pragmaatikko toimissani. Kulmakerrointa tuo se, että en pohdi mitä vaan miten, jos....

Mukavuudenhalu. Tapasin piiiitkän paussin jälkeen ystävätärtäni ja päivitimme parinkymmenen vuoden kuulumiset. Hän on kolmatta kertaa naimissa ja sanoi suorasukaiseen tyyliinsä, että seuraavaksi en enään ota ketään vaivoikseni.... Minä nauroin, että vaikka vaihtamalla joskus paranee, nyt en koe tarvetta siihen lainkaan. Voisinpa eka kerran elämässäni jopa pariutua virallisesti, tai no, enpä tiedä. Enkä viitsisi enään edes aloittaa kaikkea alusta; vatsa sisään, nollaa muisti ja leiki tyhmää. No, se oli vitsi, mutta totta toinen puoli. Olisiko työssäkin helpompi vaan antaa viimoset vuodet mennä omalla painollaan vai hakisiko vielä haasteita uuden muodossa ja kokeilisi siipiensä kestämistä. Hmm, molempi houkuttaa. Toisaalta olen jo usein itselleni todistanut, että siipeni kantavat. Mutta minäpä pidän tätä myssyä vielä päässäni, ihan vaan vaikka kalkinpoistona...

Mitähän miettii tämä keväinen, juuri kuoriutunut, neitoperho tulevaisuudestaan...

torstai 14. huhtikuuta 2011

Pidän omasta ajastani


Tee treffit itsesi kanssa, varaa aikaa vain itsellesi. Parisuhdetta on hyvä vaalia, yhtä tärkeätä on huolehtia itsestään. Kukaan muu ei sitä tee.  Niinpä. Olen aina ollut hiukan lonely rider. Laumassa viihtyvä erakko. Lörpöttelevä tarkkailija. Täydentävätkö vastakohdat toisiaan, en tiedä. Jopa työkuviot ovat muotoutuneet perusluonteen mukaan. Olenko ajautunut vai hakeutunut on katsantakulmasta kiinni. Nykytyössänikin ratkaisee ryhmän kokonaistulos, mutta omasta osastani olen yksin vastuussa. Saan tehdä sen omalla tavallani. Tuota parkkitilaa katsellessani tuli mieleen kalenteri. Jokaiselle tunnille on avaimensa ja minä päätän minkä tunnin vapautan muiden käyttöön, onhan se minun kalenterissani. Kiire on järjestelykysymys. Voit järjestää itsellesi kiireen, kun et anna itsellesi tilaisuutta tehdä asioita. Yleensä kaiken sen ehtii, mitä haluaa. Mutta kun on tehtävä sellaistakin, mitä ei halua, se tuo haasteelle kulmakerrointa.

Horisontti on vinossa, siksi pidän tuosta kuvasta, meri valuu syliin.

Laumassa, ruuhkassa ja kerrostalossa voi olla yksin. Yksin, niin, onko myös yksinäinen. Oma valinta siinä mielessä, että ainahan voi itse tehdä aloitteen. Helppoa se ei aina ole, sitä en väitä. Eikä sataprosenttista totuutta ole olemassa. Olen usein itsekkäästi yksin, en jaa itseäni. En ole aina tavoitettavissa. Siviilikännykkäni soi aika harvoin, mutta tekstareita tulee. En kaipaa tunnetta, että mikään ei toimi ilman minua. En kaipaa sitä enään, nuorena sitä janosi. Kaikki langat käsissäni ja sätkynuket kontrollissa. Riittämättömyys ja kiittämättömyys. Miksi teemme asioita? Siksi että niitä on pakko, vai kun niitä on kiva tehdä vai siksi, että joku kiittäisi. Huomaisi miten hyvä olen ja kehuisi. Kenelle teemme työtämme, kerjäämmekö kiitosta? Kuka minun elämääni ohjaa? Tamara Lundilta kysyttiin joskus vuosikymmeniä sitten, että mitä on rakkaus. Hän sanoi, että sisäinen rauha. Olen samaa mieltä itserakkaudestakin.

Viikko meni viikossa.