perjantai 24. joulukuuta 2010

Pidän pyjamabileet


Mieli on Egyptissä, vaikka jaloissa on toppakengät. Porkkanat kiehuvat, teeveestä tulee suloisen surullinen musikaali Nine. Maisema parvekkeen lumien takana on talviaamun sinihämäräinen. Saattasin tehdä -listalla on vielä pari asiaa. Saan nuorenparin joululounaalle ja mieskin ehtii mukaan ennen yövuoroon menoaan, poistuvat takavasemmalle ennen iltaa. Silloin laskeudun pyjamabileisiin.

Minulle joulu on kiireettömyyttä, tuoksuja, kynttilöitä, torkahtelua, shaali jalkojen päällä ja hyvä kirja. Se on myös pelastusarmeijan patoja, joululauluja ja eläinten ruokintaa!

Lasillinen portviiniä tai kaksi sekä muutama pala hyvää juustoa.

Nautinnollista oloa itse kullekin säädylle!


keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Pidän lomalöhöilystä


Aamukampa näyttää harvahampaiselta mummolta. Keskittymiskyky on rajoitteinen, ajatus lipsahtaa katseen mukana ikkunasta ulos. Tosin ajatus jatkaa ohi tuon lumisen, hyytävän maiseman. Hiekkaa varpaisiin, pliis. Nuorempana kailotin suureen ääneen, että minä en pidä auringossa makaamisesta, lämmin on kiva, mutta heittäytyä selälleen ja tehdä... eimitään; ei mun juttuni ollenkaan. Naisella on oikeus muuttaa mieltään, eikö. Viime keväänä kokeilin ja totesin, että kyllä minä jaksan aurinkotuolissa löhötä ja lukea dekkareita, välillä pitää tosin saada pulahtaa veteen ja siiderin pitää olla kylmää. Nestehukka ei ole lempieläimeni ollenkaan.




Saas nähdä onnistuuko mieheltä sama. Hän on poika varjoisilta kujilta, paahdetta pakoileva. Kovasti tuo vannoo lukevansa varjon alla ja tekee samalla empiiristä tutkimusta egyptiläisten oluiden laadusta. Tuo ei ole leikin asia. Entinen olutseuran tappi. Voin kuvitella muutaman "luennon" kuulevani, ei haittaa, se onnistuu silmät ummessakin.

Tänä syksynä jopa asiakkaatkin ovat kommentoineet, että varsin kummallinen syksy. Kummallinen siksi, että asiat kasaantuvat ja ovat monikerroksellisempia kuin totutusti. Kaikilla on kiire jonnekin, epämääräinen lähtölaukaus on ammuttu, mutta kukaan ei tiedä milloin ollaan maalissa. Pää humisee vielä pitkään kotiin päästyä. Jaahas, mikähän se aurinkorasvatilanne onkaan. Mikäs on elviksempää, kuin mennä sivuapteekkiin ostamaan kovasti kertoimia, kun pakkanen paukkuu nurkissa. Viimeksi apteekin myyjätär kaivoi tiskin alta afters sunin ja sanoi, että tämän sai kesällä kaupantekijäisiksi, mutta saat sen nytkin. Tarjous oli ohi, mutteivat ne enään olleet hittituotteita. Mieluiten ostettiin pakkasvoiteta poskenpäihin. Lauhtuvaa ja lumisadetta ennustellaan. Pyramiidien juurella hipoo kolmeakymmentä lämpöastetta. Kaksi työpäivää, kyllä mä ne jaksan.





tiistai 23. marraskuuta 2010

Pidän Paroni von Münchhausenin tarinoista


Aina loka-marraskuun iskiessä tajuntaani keksin sijaistoimintoja. Ihmisillä on lukuisia sijaistoimintoja. Esimerkiksi hämmentävissä tilanteissa ihminen usein ryhtyy pureskelemaan kynsiään. Hermostuksissaan monet alkavat hypistellä käsillään esineitä ja asioita, mahdollisesti ryhtyvät polttamaan tupakkaa. Toisinaan saattaa eläimelle tulla eteen tilanne, jossa pitäisi laueta kaksi vastakkaista vaistomaista toimintoa. Tällöin kumpikaan toiminto ei purkaudu ja syntyy jännitystila, mikä aiheuttaa jonkin tilanteeseen kuulumattoman reaktion eli sijaistoiminnon. Esimerkiksi meriharakka saattaa taistellessaan pesimispiiristä uhkaavasti elehtiessään ruveta nukkumaan. Mä ymmärrän tota meriharakkaa. Pimeä kaatuu päälle ja mä haluan vain nukkua.


Joku kuvasi kerran syksyn pimeyttä, että valas tulee ja nielaisee ja siellä vatsassa on pimeä. Tunnen sen luissani. Töihin, kauppaan, kotiin, töihin, kauppaan kotiin. Nykyisin ajattelen sen niin, että akkukin pitää aina välillä tyhjentää kokonaan, jotta se varaa taas uutta energiaa koko kapasiteettinsa verran. Sitten muistelen 1700 -luvun Karl Friedrich von Münchhausenia. Otan itseäni hiuksista kiinni ja nostan itseni ihmisten ilmoille. Se alkaa sijaistoiminnoilla; tahdon nukkua ja pitäisi siivota, mutta virittelen kynttilälyhtyjä, valokimppuja, tuikkuja. Pitäisi mennä kauppaan ja tyhjentää astianpesukone, mutta tuijottelen taivaanrantaan putoavaa aurinkoa. Imen joka säteen. Nyt tuli lunta! Valoa on heti paljon enemmän. Saan jo tehtyä suunnittelemiani asioita, tosin suunnittelen vain mukavia tekemisiä :)  Rosmariini sinnittelee parvekkella ja minä lasken aamuja lomaan. Itsenäisyyspäivänä nykäisen itseni irti maasta ja lähden kohti aurinkoa.


tiistai 28. syyskuuta 2010

Pidän säilöämisestä

Ei ole syksyn vika, että perässä seuraa pimeä marraskuu. Syksy on näyttänyt tänä vuonnakin parhaat puolensa. Kelit ovat olleet kauniita ja jopa lämpöisempia ajoittain kuin huonoina kesinä. Yöt Porvoossa ovat vielä olleet leppeät vaikka lämpöasteilla ollaan enään nenän verran pinnan yläpuolella öisin. Olen hamsteri luonne, kerään tavaroita ja rakastan talven varalle säilöämistä. Kellaria ei ole ja yhden, vai pitäisikö ilmaista puolentoista, hengen taloudessa ei suurtalouden periaatteilla tarvitse säilötä. Vaan se siinä onkin viehättävää, voi laittaa pieniä herkkueriä kaikenlaista mielenkiintoista. Omenahilloa rakastan. Se on minulle lapsuuden maku. Omenapuita meillä ei ollut, mutta aina omenia saatiin ja äiti teki niistä hilloa. Muistan kun veivasin sosemyllyä selkä vääränä. Hillossa oli omenapalasia sattumina ja sellaista teen itsekin. Lettuja ja omenahilloa, pullapohjaista omenahillopiirakka. Taikinassa pitää olla paljon kardemummaa. Pikkupullia, joihin painetaan lasinpohjalla kuoppa, joka täytetään omenahillolla. Siinä minun herkkuni, aina ja varmaan ikuisesti. Keitetyn omenan tuoksu ilmassa!

Puolukkaa rakastan ja puolukkamehu on ykkösmehu. Teen laiskan lailla ja laitan sokerit mehustimeen samalla ja hyödynnän jäljelle jääneen mäskinkin. Pakastan sen, vaikka siinä on sokeria, tilanpuutteen vuoksi. Ihanaa vispipuuroainesta, olisi haaskausta heittää se pois. Omenan tuoksuun ilmassa sekoittuu puolukkaa. Tänä vuonna lisäsin pieneen omenahilloerään tuoretta inkivääriä ja tulipas hyvää. Yleensä laitan sitä raparperihilloon, englantilaisittain. Luumuista kiehuttelin chutneya, pieni chilipotku taustalla. Kelpaa vaikka sellaisenaan paahtoleivän päälle. Omenachutney on vielä työn alla, omenia on vielä, ajasta on pulaa. Seuraavaksi sienipikkelssiä ja nappirouskuja ja ja ja

lauantai 11. syyskuuta 2010

Pidän kissoista



Olen koiraihminen. Miksiköhän sitä muuten asia ilmaistaan noin. Lapsuuden kodissani oli koiria, olen oppinut elämään niiden kanssa. Pojan ollessa pieni, minulla oli collienarttu. Tiedän oudostakin koirasta nopeasti missä mennään. Kissat ovat jääneet mulle vieraaksi, vaikka eläimistä toki pidän lajista riippumatta. Poikkeuksena hirvikärpäset.


Poika lähti miniän kanssa isäänsä tapaamaan Hampuriin ja minä sain heidän karvatassunsa liki viikoksi. Monni ja Rölli. En ole koskaan noin montaa yötä viettänyt samassa asunnossa kissojen kanssa. Hurmaavia! Minut ne toki tuntevat, mutta asunnossani olivat ensimmäistä kertaa. Minua hiukan jännitti, en tiennyt miten sopeutuvat. Heh, kun henkilökunta jaksaa passata, eihän näillä hätää ole, huomasin. Pikkuisempi Monni on sosiaalisempi, otti tavakseen tulla sohvalla niskani taakse nukkua tuhisemaan. Öisin se nukkui vierssäni. Mietin, että laskenko makuuhuoneeseen lainkaan, mutta kotonaan kuulemma nukkuu vieressä, enkä raattinut tehdä toisin. 

Rölli on itsenäisempi, rakasti saunanlauteilla nukkumista, yöt se vietti sänkyni alla, kuten kuulemma kotonaankin. Aamuja rakastin. Herättyäni aamukahvinkeitto oli mukavaa, kun kaksi silkkiturkkia kiehnäsi jaloissa, hipoivat jalkoja hännällään ja pökkivät hennosti nilkkoja. Saatuaan ruokakipot eteensä, nuuhkaisivat ja painuivat omille teilleen. Tieto ruuasta taisi riittää. Parina aamuna satoi kaatamalla ja mietin, että koiran kanssa olisi pitänyt mennä ulos. Hyrisin tyytyväisyydestä, kun käperryinkin sohvan kulmaan nauttimaan aamukahvia. Monni suhahti niskan taa ja puski korvaani. Rölli kulki jalkojen edessä edes takaisin, hipoi hännällä jalkojani ja suostui hetkeksi pysähtymään niskanrapsutukselle. Miauu, meillä oli mukavaa.

maanantai 30. elokuuta 2010

Pidän patsaista

Missä tahansa liikkuukin, ainahan löytyy patsas. Esittävä tai symboolinen. Ja ne pitää kuvata. Tai ainakin minä kuvaan. Monestakin syystä. Useinhan se on elvistely todistus, että olenpa käynyt täällä. Jokainenhan Anne Frankin tietää. Mutta jos yläkuvassa olisi nimi Eduard Douwes Dekker, kovinkaan moni suomalainen ei kuvauttaisi itseään patsaan vierellä. Ei tiennyt alankomaalainen siirtomaavirkamies ja kirjailija latinan tekstiä "Olen kärsinyt kovasti" salanimeksi vääntäessään, että suomalaisen, varsinkin mies, päästää huudon ja haluaa tulla kuvatuksi patsaan vierellä. Tahaton suomihuumori toimii.
Patsaat, varsinkin jos tapaan niitä hiukan poikkeuksellisessa ympäristössä, viehkottavat minua kovin. Kuva tulee otettua, vaikkei aihetta ehkä ymmärrä tai tekijä on  minulle tuntematon. Nuo Kuhmon karhupatsaat uimarannalla muistan varmaan aina. Tai kuvaustilanteen; tuona päivänä tehtiin Suomessa lämpöennätys. Joka paikka hehkui ja kuumotti, ilma ei liikkunut lainkaan. Uimarannallakin oli varsin vähän uimareita, varmaan suurin osa vietti aikaa sisätiloissa. Parasta oli ajella ilmastoidulla autolla, niin kummalta kuin se tuntuikin. Hetken päästä matkasimme Nurmekseen ja auton mittari näytti kolmekymmentäseitsemän astetta. No, saksalaisella tarkkuudella tehtynä uskon sen olleen varsin totta, tosin Liperi pisti muutaman tunnin päästä pari desimaalia lisää.

Kekkonen oli varsinainen kuvataiteilijoiden insipiraation lähde, symboliikka tosin ei minulle ihan aukea.



lauantai 21. elokuuta 2010

Pidän lankkupoluista

 
Luontopoluilla kävely on aina ihastuttavaa. Aamulla mies tokeni, että lähdetääs sinne Ruskikselle ihmettelemään. En muuta tarvinnut, olin jo kamera kaulassa ovenraossa menossa. Ruskis on yksi Porvoon suiston alueista. Muutama kilometri keskustasta sairaalalle päin. Aivan tien vieressä. Se on joensuistoa, entistä merenpohjaa. Parkkipaikan vieressä oli lepäilemässä ylämaan karjaa, ruskeita ja mustia. Ne ovat Porlammin kartanon omaisuutta ja auttavat suiston maisemanhoidossa laiduntamalla sen alueella. Muhkeitä möhköjä ovat.
 

Koko matka on leveää lankkupolkua, sillä pohja on kosteikkoa ja korkeamman veden aikana hyvinkin märkää. Reitti lintutornille on erittäin hyvä kävellä.

Rantakukkaa oli reunoilla ja keskellä ruovikkoakin aika paljon. Perhosista oli runsaslukuisena lanttu- ja kaaliperhoset, muita en sitten bongannutkaan. Yksi liihotteli vierelläni lankkuja pitkin astellessani, kunnes pysähtyi. Jäin ihmettelemään mitä ihmettä se kieppuu heinikossa ja astahdin pois lankuilta. Maantien puolelle saattoi astua, se ei ole kosteaa ja toisaalta toinen puoli on  lisäksi sähköaidattu karjan vuoksi. Perhonen löysi tiensä pään hämähäkin seitistä. Hetken katselin sen pyristelyä ja viimein hämähäkin ruiskutus tainnutti sen, en jäänyt loppua seuraamaan.


Sudenkorentoja oli hurmaavan paljon. Elokorentoja, syyskorentoja pääasiassa.

Lintutornista on hienot maisemat ympärille, tosin vastarannan Sikosaaren reitiltä monipuolisemmat. On silti huimaa, että aivan kaupungin keskustan kainalossa on näin luonnontilainen paikka. Alue on luonnonsuojelualuetta ja osana Naturaakin. Vilkas maantie suhisee muutaman sadan metrin päässä. Alue on vanhaa ravinteikasta merenpohjaa. Tuolla karja nautiskelee tuoretta kortta ja heinää. Kait niillä jokin taju on, sillä tarpeeksi taivaltaessaan päätyisivät Porvoonjokeen.


Hiukan yläkuvasta vasemmalle näkyy alakuvan taustalla, kun "helsinkilääset tuloo" eli tuossa kulkee Porvoonjoen uoma, joka soljuu halki kaupungin keskustan. Runebergillä tulee innokkaita päiväturisteja. Pelkän makrolinssin kanssa kuvatessa kauas, ei kantama riitä...


Korennot olivat halukkaita tekemään tuttavuutta. Tämä on ilmeisesti tumma syyskorento ja siinä se pörräsi polven korkeudella. Vissiin mietti, että mikähän tuohon minun lentoreitilleni nyt tuli. Ne istahtelivat ojennetulle kädelle ja hyvin luontevasti myös kameran linssille. Ota siinä sitten kuvia :) Hurmaavia.


Keli oli lämmin, miltei kuuma. Tuo kuvaa sitä hyvin. Pilvet olivat mustanpuhuvia, toisaalta oli kirkasta sinitaivasta ja tuuli oli melkoisen voimakas. Onneksi tuuli oli vielä aivan kesäisen pehmeä ja lämmin.

Peikon jalatko?

Korentoja paistatteli auringossa pitkin lankkupolkua kymmenittäin. 



Tämä hymy vaan niiiiin hurmaa minut.



perjantai 20. elokuuta 2010

Pidän hennon punaisesta


Ei ole olemassa "hyviä" tai "huonoja" värejä. Väreillä on myönteinen tai kielteinen vaikutus sen mukaan, millaisissa yhteyksissä niitä käytämme ja miten henkilöt niitä kokemustensa perusteella tulkitsevat. Värin sävy vaikuttaa voimakkaasti millaisena väri nähdään. Spektrissä punaisten värisävyjen keskivaiheilla se nähdään uhkaavampana tai muutoin voimakkaampana kuin lähempänä oranssia oleva sävy; vaaleanpunaiseen vivahtava on puolestaan näitä kumpaakin rauhallisempi väri. Vaaleanpunainen on rauhoittava sävy.

Löysin kerran taulukon, jossa väreille annettiin kaksi puolta. Niitä käyttävät hyväkseen mm. mainonnan ammattilaiset. Ei ole ollenkaan merkityksetöntä minkä sävyinen mainos on tai tuotteen paketti. Tulkinta toki lähtee tilanteesta ja katsojasta itsestään. Keltainen on iloinen väri, mutta lääkärille saattaa merkitä sairautta... Värien avulla voidaan vaikuttaa ihmisten alitajuntaan ja saada aikaan tietynlaisia tuloksia myös monilla muilla elämänalueilla kuin mainonnassa. Mainoshan toimii, kun se miellyttää tai ärsyttää.

Valkoinen on puhdas, viaton ja aito. Toisaalta kylmä, tyhjä ja steriili. Punainen koetaan voimakkaana, rohkeana sekä intohimoisena. Samoin vaarallisena, aggressiivisena ja hallitsevana. Keltainen kuvaa onnellisuutta, ystävällisyyttä ja optimistmia, toisaalta Raukkamaista, ärsyttävää, jopa röyhkeää. Ruskea on lämmin, maanläheinen, kypsä, toisaalta likainen, surullinen, halpa. Vihreä on luonnollinen, rauhallinen, rentouttava, mutta myös kateellinen, kokematon, ahne. Sinisen koetaan olevan voimakas, luotettava, arvovaltainen, toisaalta kylmä, masentava jopa synkkä.

Lupiinin sävyt rauhoittavat minua.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Pidän kamerakierrokseni kesän päättäjäisiä

Aamupäiväinen kamerakierrokseni kesti pitkään. Matka ei kestänyt, vaan ihasteltavaa oli paljon.
Tämän jälkeen poistun mökiltä pariksi viikoksi.

tämä kaunotar jää talvelle tunnistettavaksi

Varpaiden juuren lehahti loistokultasiipi ja sai aikaan varjon.

Tästä sanoisin, että hyvät perät:)

Pistiäisen touhua reikäisellä lehdellä seurailin pitkään, se pujotteli aukoista kuin jotakin etsien.


Hämähäkki pyllisteli huojuvalla mäkikuismalla.

Lounastauko


Sinisiipiä oli ilmestynyt aukealle puolenkymmentä. Kauniita ja nopeita ovat.

En tiedä onko tuo lehtosinisiipi, mutta ilmeisesti se asettui munimaan ja minä annoin hänelle rauhan.


Aina niin kaunis nokkosperhonen oli varsin runsaslukuisena liihottelemassa.
Hiukan tuli haikea olo, seuraavan kerran syyskuulla sitten.

lauantai 14. elokuuta 2010

Pidän luteita kauniina



Hemiptera. Nivelkärsäisten lahkoon kuuluva niveljalkainen hyönteinen. Minulla on aina vaikeuksia tuon hyönteinen luokan kanssa. Mielikuvana hyönteinen on hento ja hötöinen, kuten vaikka itikka. Marja- ja muita luteita tunnetaan Suomessakin viitisensataa, enkä suurinta osaa niitä kovin hentoisena pidä. Hyönteisiä ne kuitenkin ovat ja monen värisiä sekä kauniita mielestäni. Tuohon yläkuvan ylänurkkaankin se lujahti, vaikka kohteenani oli aamulla tuo kaunis nokkosperhonen.

Tuo on mielestäni aivan ketunpään näköinen kuvio, eikös vaan.

Suurin osa niistä käyttää kasvien nesteitä ravinnokseen. Se imee niitä ja levossa ollessaan pitää imukärsäänsä masunsa alla piilossa. Ne eivät ole kovin isoja sentin kahta puolta. Monia niistä en näe paljain silmin tarkasti, mutta kamera on hyvä suurennuslasi. Aamulla seurasin yhden viherluteen touhuja kukkavarrella. Jalat vipelsivät ja tuntosarvet heiluivat. Hyvin se tarraa kiinni jaloillaan. Tuuli tuiversi kovaa ja kasvi heilui, mutta sen pyöriminen oli vakaata. Käsivaralla ei kuvista tullut tarkkoja, mutta touhuja seuratessa meni pitkä tovi.

Tuosta koivuluteesta näkee hiukan sen rakennetta. Aikuisen hyönteisen etusiipi on useimmiten tyviosastaan kova ja nahkamainen kun taas siiven kärkiosa on kalvomainen. Siiven nahkamainen tyviosa, samoin kuin keskiruumis ja siipien väliin jäävä kolmiomainen scutellum ovat yleensä värikkäitä. Myös kalvomaiset takasiivet ovat hyvin kehittyneet ja toimivat lentämisessä.