tiistai 28. syyskuuta 2010

Pidän säilöämisestä

Ei ole syksyn vika, että perässä seuraa pimeä marraskuu. Syksy on näyttänyt tänä vuonnakin parhaat puolensa. Kelit ovat olleet kauniita ja jopa lämpöisempia ajoittain kuin huonoina kesinä. Yöt Porvoossa ovat vielä olleet leppeät vaikka lämpöasteilla ollaan enään nenän verran pinnan yläpuolella öisin. Olen hamsteri luonne, kerään tavaroita ja rakastan talven varalle säilöämistä. Kellaria ei ole ja yhden, vai pitäisikö ilmaista puolentoista, hengen taloudessa ei suurtalouden periaatteilla tarvitse säilötä. Vaan se siinä onkin viehättävää, voi laittaa pieniä herkkueriä kaikenlaista mielenkiintoista. Omenahilloa rakastan. Se on minulle lapsuuden maku. Omenapuita meillä ei ollut, mutta aina omenia saatiin ja äiti teki niistä hilloa. Muistan kun veivasin sosemyllyä selkä vääränä. Hillossa oli omenapalasia sattumina ja sellaista teen itsekin. Lettuja ja omenahilloa, pullapohjaista omenahillopiirakka. Taikinassa pitää olla paljon kardemummaa. Pikkupullia, joihin painetaan lasinpohjalla kuoppa, joka täytetään omenahillolla. Siinä minun herkkuni, aina ja varmaan ikuisesti. Keitetyn omenan tuoksu ilmassa!

Puolukkaa rakastan ja puolukkamehu on ykkösmehu. Teen laiskan lailla ja laitan sokerit mehustimeen samalla ja hyödynnän jäljelle jääneen mäskinkin. Pakastan sen, vaikka siinä on sokeria, tilanpuutteen vuoksi. Ihanaa vispipuuroainesta, olisi haaskausta heittää se pois. Omenan tuoksuun ilmassa sekoittuu puolukkaa. Tänä vuonna lisäsin pieneen omenahilloerään tuoretta inkivääriä ja tulipas hyvää. Yleensä laitan sitä raparperihilloon, englantilaisittain. Luumuista kiehuttelin chutneya, pieni chilipotku taustalla. Kelpaa vaikka sellaisenaan paahtoleivän päälle. Omenachutney on vielä työn alla, omenia on vielä, ajasta on pulaa. Seuraavaksi sienipikkelssiä ja nappirouskuja ja ja ja

lauantai 11. syyskuuta 2010

Pidän kissoista



Olen koiraihminen. Miksiköhän sitä muuten asia ilmaistaan noin. Lapsuuden kodissani oli koiria, olen oppinut elämään niiden kanssa. Pojan ollessa pieni, minulla oli collienarttu. Tiedän oudostakin koirasta nopeasti missä mennään. Kissat ovat jääneet mulle vieraaksi, vaikka eläimistä toki pidän lajista riippumatta. Poikkeuksena hirvikärpäset.


Poika lähti miniän kanssa isäänsä tapaamaan Hampuriin ja minä sain heidän karvatassunsa liki viikoksi. Monni ja Rölli. En ole koskaan noin montaa yötä viettänyt samassa asunnossa kissojen kanssa. Hurmaavia! Minut ne toki tuntevat, mutta asunnossani olivat ensimmäistä kertaa. Minua hiukan jännitti, en tiennyt miten sopeutuvat. Heh, kun henkilökunta jaksaa passata, eihän näillä hätää ole, huomasin. Pikkuisempi Monni on sosiaalisempi, otti tavakseen tulla sohvalla niskani taakse nukkua tuhisemaan. Öisin se nukkui vierssäni. Mietin, että laskenko makuuhuoneeseen lainkaan, mutta kotonaan kuulemma nukkuu vieressä, enkä raattinut tehdä toisin. 

Rölli on itsenäisempi, rakasti saunanlauteilla nukkumista, yöt se vietti sänkyni alla, kuten kuulemma kotonaankin. Aamuja rakastin. Herättyäni aamukahvinkeitto oli mukavaa, kun kaksi silkkiturkkia kiehnäsi jaloissa, hipoivat jalkoja hännällään ja pökkivät hennosti nilkkoja. Saatuaan ruokakipot eteensä, nuuhkaisivat ja painuivat omille teilleen. Tieto ruuasta taisi riittää. Parina aamuna satoi kaatamalla ja mietin, että koiran kanssa olisi pitänyt mennä ulos. Hyrisin tyytyväisyydestä, kun käperryinkin sohvan kulmaan nauttimaan aamukahvia. Monni suhahti niskan taa ja puski korvaani. Rölli kulki jalkojen edessä edes takaisin, hipoi hännällä jalkojani ja suostui hetkeksi pysähtymään niskanrapsutukselle. Miauu, meillä oli mukavaa.