lauantai 22. tammikuuta 2011

Pidän ihmisten erilaisuudesta

Mikähän siinä on, että useimpia arveluttaa, jopa pelottaa tuntematon. Miten jokin asia voi toiselle herättää uteliaisuuden ja toiselle liki kauhu hiipii selkärankaan? Toisille rutiini on turvaa ja toisille kuolemantuomio. Sanotaan lapsille saman toistamisen, kuten toiminnot nukkumaan mennessä, tuovan turvaa ja samarytmisyys auttaa. Auttaa ketä? Olen kasvanut "tehtaan varjossa" paikkakuntaa leimaa vieläkin kolmivuorossa toimivat tehtaat, eikä meilläkään ruoka varmaan koskaan ollut kello yksitoista. Miksi "nine to five" ja viisi kaksi -rytmit ovat joillekin niin haluttuja? Kellokorttipäivätyötä olen tehnyt kolme vuotta koko elämästäni. Viimeiset viisitoista viikonloppuvapaalla, mutta rankasti liukuvalla työajalla ja liikkuvaa työtä. Tuoa aika sisältää kolme työntantajaa. Mietin vaan, kun työpaikalla henkilö, joka on pakotettu (freudilainen lapsus minulta!) koneen ääreen koko työpäivän ajaksi ja aloittaa joka ikinen aamu seitsemältä ja lopettaa neljältä loihe lausumaan, että hän ei voi edes kuvitella tekevänsä muutoin. Hän on asiakaspalvalutyön tukitiimissä. Toinen hänelle kauhun paikka, kuulemma, on jos hänen pitäisi soittaa asiakkaalle. En viitsinyt kysyä, että mitäs jos ihan joutuisit semmosen kanssa kasvotusten, sieltä se sunkin palkkasi tulee.


Että mua sitten nolottaa nuo hurrit, kun ne kailottaa joka paikassa suureen ääneen -tuumasi nainen bussissa takapenkillä. Ajattelin mielessäni, että mua nolottaa tuommoset lausunnot, että meissä suomalaisissa löytyy vielä noinkin tyhmiä. Ehkä häntä häiritsi ylipäätään, että jotkut keskustelevat bussissa selvinpäin. Miksi käännämme katseemme, kun humalainen tulee kohti... eikait se nyt vaan mulle tule selittään mitään! Mummot ja lapset saavat höpötellä omiaan ja kysellä suoraan, muita karsastamme, ties mitä hörhöjä ovat...

Ehkä eniten mua häiritsevät stereotypiat ja sitä kautta ihmisten luokittelu. Koulussa hyvät oppilaat ovat hikipinkoja, ei niiden kanssa voi jutella. Muistan aina Tiinan hikoavat kämmenet, ei se helppoa tainnut olla. Maalaiset on juntteja ja kaupunkilaiset pinnallisia, jep. Kummallisinta on, että lokeroajattelu vaikuttaa niin paljon käyttäytymiseemme, että emme aina edes ymmärrä. Kaverini osti asunnon ja kerroin siitä tuttavalleni, eikös se ole yksinhuoltaja, oli vastaanotto. Hörppäsin viiniä ja jäin pohtimaan, että mitenkähän nuo liittyvät toisiinsa. Onko erilaisuuden pelko kateutta? Uskaltaisinpa minäkin tehdä tuommoista. Moni ottaisi toisen elämästä näkemänsä hyvän, muttei vaihtaisi koko palettia, jos se hänelle avattaisiin. Rusinat pullasta kelpaisivat, loppu saisi kuivaa lautaselle. Lottounelmia. Hmm, no minä en pidä rusinoista, enkä kyllä vaihtaisi osaanikaan. Ne harmaan sävyt...


7 kommenttia:

  1. Kiitos kun avasit tärkeän asian hyvien esimerkkien kautta!!! Voi kun näitä ajattelisi kaikki ihmiset...

    VastaaPoista
  2. Tuohan se onkin kiehtovan mielenkiintoista, samat asiat kaikille näkyvissä, mutta...

    samoin se vanha klisee, miten jotkut purevat saamaansa sitruunaa irvistäen ja toiset tekevät siitä maukasta mehua:)

    VastaaPoista
  3. Taas hyvä aihe :)

    Kun ei ole ikinä löytänyt "oikeaa" lokeroaan niin kai se on pistänyt myös omalta osaltaan miettimään näitä samoja juttuja..
    Enää en muuten etsi sitä lokeroa ;) vaan rakennan ihan omaa.
    Kumpa kaikki ymmärtäisivät miten vähän me tarvitsemme ollaksemme onnellisia (varsinkin kun kaikki perustarpeet on täällä turvattu). Ei se vaadi lottovoittoa, AlvarAallon maljakkoa...
    Vain sitä, että olemme onnellisia siitä mitä meillä on. Ja on sinut itsensä kanssa.. Klisee, mutta ah, niin totta..
    Kaikki muu on kuvitelmaa. Markkinatalouden luomaa??

    (Oih, kuuletko sinäkin tuon "haare krishna, haare rama, haare haare..... ;)...)

    VastaaPoista
  4. Ihana teksti!!
    Ja kommentit myös!
    Käyn täällä muutenkin katselemassa ja olen samaa mieltä reilunkaupan tuotteista jne.
    Ei tule vain kommentoitua!!
    Mutta todellakin ihanasti kirjoitat aina!!

    VastaaPoista
  5. Teija, lapsena mua ei tungettu vanhempieni lokeroihin, sain olla "vain" lapsi, aikuisempana sen vasta tajusin. Olen esikoinen, myös monessa asiassa :)

    Heh, tässä vaiheessa funtsailin varmaan viisi minuuttia mitä oikeastaan kirjoitan.
    Mä olen kans samaa mieltä, että mielummin luon oman mallin kuin kopioin valmista. Onni vai vaisto on vienyt lähelle/tuonut ympäristööni ihmisiä, joita olen mallintanut tai joiden kanssa olen voinut pohdiskella ja polkea jalkaa. Iso oppi aikanaan kärkässuiselle minälle oli oppia kuuntelemaan. Nykyisin en kauheasti jaksa edes meuhkata... Pohdintojen ja kantapään kautta opin, että kolikolla on aina kaksi puolta, ei tule tätä ilman tuota.
    Valintoja (aineettomia) tehdessäni pohdin tavallaan, että olenko valmis maksamaan sen "hinnan". Suurimpana esimerkkinä, kun päätin, että pakkaan pojan ja repun ja poistun paarialuokkaan ;) No, ei se noin draamaa ollut, mutta tein selväksi, että tulee päiviä ettei yksin jaksa ja rahat ei riitä jne jne... mutta katumusjärvelle en lähde uimaan, muita keinoja pitää löytää ja niitä löytyi..

    sisäinen rauha, se riittää, mutta jotenkin on kai sisäänrakentunut tuo isosiskous heikompiin... Ja ihmisten laumatyhmyys saa vieläkin veren kiehumaan.


    kotiäiti; kommentit tuntuvat aina hyvältä, näin se vaan on. On ihana, kun välillä saa merkkejä, että täällä ollaan :D Seuraan määrättyjä blogeja ja säännöllisen epäsäännöllisesti kommentoin, osittain myös merkiksi, että pidän blogista ja seuraan sitä.
    Onhan meillä kaikilla myös se oikea elämä ja välillä se vie leijonan osan hereillä olo ajasta ;)

    VastaaPoista
  6. Pohdintaasi on helppo samaistua ja ottaa ajatukset omikseen, noinhan se menee kun kirjoitat.
    Mielenkiintoisia kirjoituksia ja ajatuksia sinulla.

    VastaaPoista
  7. Kiitti, Pehmyt piirto. Uskon aika monen pohtivan näitä ja aina on mukava löytää samoin tuumailevia.

    VastaaPoista