perjantai 15. tammikuuta 2010

Pidän Gambiasta

Never again!

Sain puhelun Gambiasta, valitettavasti se katkesi ennen aikojaan, eikä yhteys palannut. Vuosi sitten lomailimme siellä kaksi viikkoa ja tutustuimme pariin perheeseen. Olen harvakseltaan pitänyt yhteyttä muutaman henkilön kanssa. Lähinnä sähköpostilla, mutta perinteisiä kirjeitäkin on muutama kulkenut mannerten välillä. Ihastuimme kovin maahan ja sen ihmisiin. Miten tutustuu paikallisiin? Helposti. Tekee kaiken minkä suomalainen lääkäri kieltää. Hupastutti ohjeet, jotka sain työpaikkalääkäriltä hakiessani malarialääkereseptiä. Ohje oli tiivistettynä, että pullovettä juoden ja verhot kiinni pitäen hotellihuoneessa ollen voi aivan huoletta oleskella ja nauttia lomastaan tuollakin mantereella. Ei pidä olla paikallisten kanssa, eikä syödä missä sattuu, käsiä pitää kuurata ja desinfioida nukkuessaankin jne jne. Höpö höpö. Ihmiset olivat ihania, uteliaita ja välittömiä. Ottivat joukkoonsa ja kertoivat mielellään maastaan ja tavoistaan. Pääsimme jopa pariin perheeseen vierailulle. Toisessa nautimme pihalla emännän päivälliseksi valmistamaa kalaa ja tomaattista riisä, toisaalla meille tarjoiltiin hyvää, vahvaa teetä. Joimme teet ja annoimme lasit pois. Ne huuhtaistiin ja isäntä sekä kuljettajamme joivat niistä seuraavaksi ja heidän jälkeensä perheen pojat. Perheellä oli vain kaksi teelasia.


Sataman savustusuuni; satamasta kaikki pahvit ja roskat betonikuoppaan,
kalat päälle ja niiden päälle nahkainen pressu.

Liikkuminen oli turvallista. Usein seuranamme oli ns. paikallisopas, josta lopulta tuli varsin hyvä ystävä. Vietimme aikaa yhdessä myös hänen vapaa-aikanaan. Hän järjesteli meille aina tarvittaessa paikallisen taksin, jolla matkailimme lähikaupungeissa ja rannoilla. Matkat avasivat paikallisten elämää aivan eri tavalla kuin matkanjärjestäjän bussiretket, jossa oppaana toimi suomalainen.
Liikuimme myös kahdestaan kävellen ihmetellen miltei kaikkea näkemäämme. Korppikotkat kaartelivat yläpuolella ja bongailimme toinen toistaan kauniimpia kasveja teiden varsilla sekä lintuja puissa ja rannoilla. Silmiinpistävää oli melkoiset kontrastit. Pelkkä tie saattoi olla jakamassa hyvin toimeentulevat ja vähäosaiset. Päällystettyjä teitä oli vähän samoin katuvaloja. Oli maagista liikkua pimeällä kadulla ja kuunnella kaukaa kuuluvia rummutusten ääniä. Tervettä järkeä käyttäen liikkuminen piemässäkin oli turvallista. Toki busseilla ja takseilla liikkuminen oli helppoa ja eurooppalaisittain varsin edullista. Tanka busseja, eli kahdeksan hengen pakettiautoja, emme käyttäneet, mutta niillä pääsee muutamalla kymmenellä sentillä kymmenien kilometrien matkoja.


Koululaiset lauloivat meille Jaakko kultaa selkeällä suomen kielellä.

Koulutus on maksullinen. Koulujen välillä isoja eroja ja kustannuserot sen mukaiset. Yllä kyläkoulu, jonka vain muutaman kymmenen euron vuosimaksu on monelle perheelle liikaa. Lapsia on perheissä paljon, koulumatkat ovat usein pitkiä ja rahaa pitää olla myös koulupukuun ja ruokailuun. Kyseiseen opettajaan ja hänen perheeseensä tutustuimme myös lähemmin. Kävimme toisessakin koulussa, jossa oli noin viisituhatta oppilasta. Koulu toimi kahdessa vuorossa. Luokkakoot vaihtelivat ja rehtorille annettujen pienten lahjoitusten avulla saattoi koulupaikka aueta helpommin. Tuskinpa tarvitsee korostaa, että useinkin kävi mielessä, miten monelle suomalaiselle tekisi hyvää vierailla niissä paikoissa. Miten helposti me vikisemmekin joka asiasta, on pimeää, märkää, kylmää, kiire ja vaikka mitä.

Näimme paljon eurooppalaisen mittarin mukaan kurjuutta, mutta kurjia ihmisiä emme nähneet. Varsinkin lapset valloittivat lapsenomaisella vilpittömällä uteiliaisuudellaan ja iloisuudellaan jopa hiukan pidättyvämmän miehenikin. Toki näimme varjopuolia ja suuhun tunkevia kerjäläisiäkin. Maan "erikoisuus" ovat bumsterit, nuoret työttämät miehet, jotka ajalehtivat kaduilla päivät pitkät. Osa heistä on vilpittömän uteiliaita ja haluaa kertoa maastaan, osa rasittavuuteen asti perässä roikkuvia pummeja. Valitettavasti ei voinut luottaa kaikkien lastenkaan kirkkaisiin silmiin; katras kertoo, ettei heillä ole jalkapalloa. Eivät pyydä rahaa, vaan näyttävät paikan mistä turisti voi ostaa jalkapallon. Tyytyväisen turistin poistuttua pallo palautetaan kauppaan ja voitot jaetaan.

Jalkapallo. Se yhdistää maailman miehet. Kaikkialla. Niin täälläkin. Sitä potkittiin joka paikassa ja sitä pelasivat miltei kaikki pojat, mutta näimme pieniä tyttöjäkin joukossa. Tyttöjähn ei juurikaan näkynyt leikkimässä. Mies tuumasi, ettei ole ihme miksi täältäkin jalkapallotaitureita tulee. Palloissa kolmannes liian vähän ilmaa, futiskenkiä ei ole ja kenttä on kaikkea muuta kuin tasainen. Kaikkialla potkittiin pienissä porukoissa. Lähellämme oli yksi hiekkakenttä, jossa käytiin eritasoisia pelejä kaksi kertaa viikossa. Olimme katsomassa muutamia kertoja ja minäkin nautin koko sydämestäni. Pelaamisessa oli reimua, mutta myös voittamisen tahtoa.

Graft Market Boys, koko joukkue.

Gambian pääkaupunki on Banjul ja kävimme siellä matkan järjestäjän retkellä. Tutustuimme myös Kunta Kinten kotikylän maisemiin sekä orjasaareen. Vaikka asiat ovat niistä päivistä muuttuneet ja katselimme vain kuvia, esineitä sekä kuulimme kertomuksia, minua hävetti, suretti ja itketti oman rotuni julmuus. Mieleenpainuva retki.

Matkanjärjestäjä käytti meitä Serekundassa Albert markkinoilla, maan kuulut ja maan isoimmat. Meidät johdatettiin letkassa aitauksen sisälle, jossa saatoimme turvallisesti ostaa paikallisia käsitöitä. Kävimme samoilla markkinoilla ystävämme kanssa ja näimme paikallisten kaupankäyntiä. Sanoinkuvaamatonta. Lamin oli sanonut minulle, että hän näyttää missä voin kuvata. Erilaiset luonnon uskonnot ovat vielä voimissaan, ja joku saatta vieläkin käsitää kameran vievän ihmisen sielun. Hän vei meidät paikkaan, jossa saatoin kuvata katuvilinää.

Toisaalla isossa satamassa jouduimme miltei käsirysyyn, kun kuvasin kalastajan kottikärryissä olevaa saalista. Hän oli laiton kalastaja Senegalista. Siellä ovat kalasaaliit pienentyneet, joten kalastajat tulevat laittomasti tienaamaan Gambian vielä suht rikkaille kalastusvesille. Koko tilanne jäi pysyvästi mieleeni, mutta erityisesti pieni yksityikohta. Tilanteen lauettua ( Lamin Daavid ja senegalilainen mies Goljat fyysisesti ) Lamin sanoi, että tuo mies on rasisti. Hän ei halua gambialaisten pitävän yhteyttä turisteihin, sillä valkoiset tuovat vaurautta Gambiaan. Senegalissa ei turismia samassa suhteessa ole. Niin, tuo kalastaja vihasi meitä ihonvärimme takia. Reissusta on reilu vuosi, vieläkään en ole sitä unohtanut.

Serekundan kaduilta markkinoille menevää kansaa.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti