Oman elämän vuosisadan toisesta puoliskosta on kohta kulunut vuosi. Maailmalla alkaa uusi vuosi. Jotenkin uusi, alkava vuosi on minulle aina ihanan tuskaisaa. Hämärässä on hyvä poltella kynttilöitä ja tuijotella liekkiin. Entäs nyt, mitäs sitten. Jotenkin kaipaan oloa, joka muksuna tuli, kun saunasta kipaisimme liiterin oven kautta hankeen pyörimään. Usein oli pehmeän pakkaslumen alla korppainen pinta ja jalan upotessa tuli naarmuja nilkkoihin. Pyöriskellessä iho hinkkaantui punaiseksi, helläksi kaikille kosketukselle. Toisaalta saunaan palatessa kihelmöivä tunne oli ihana. Sitä samaa ei saa edes avantouinnilla, sekin on pitänyt kokeilla.
Oikeastaan enemmän kaipaan henkisesti sitä oloa. Millä saisi aivot pyörimään hangessa ja pinnan kihelmöivän puhtaana janoamaan uutta. Ei tämä iästäni johdu, tammikussa olen aina hiukan pallo hukassa, aikuisempana vain sen tuntee selvemmin. Sisällä repii tarve kääriytyä peittojen alle horrokseen ja hereillä pitää pään sisällä itu, joka kirkuen huutaa, että kohta on kevät. Kukonaskel valoa on tullut lisää. Toistaiseksi hoen sitä mantrana, että uskoisin siihen. Kokemuksesta tiedän, että näin myös on ja valoa kohti mennään. Valo, niin, mun kennoni tarvitsevat sitä, että pysyn käynnissä. Ahdistaa toimistopäivinä katsella kauniin kirkkaita talven keskipäiviä ikkunan väärältä puolelta. Kennoeläin pitämässä yllä kannattavaa kasvua. En saa mitään valmiiksi. Pää puhkuu ajatuksia kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta mitä voin tehdä, mutta kroppa repsottaa kuin aikanaan Donner mainoksen tuolissa.
Kyllä tämäkin kynttilä vielä syttyy!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti