Pidän kokeilemisesta

Kaikkea pitää kokeilla paitsi kansantanhuja ja omaa veljeä. Sanonta, joka on jostakin jäänyt mieleeni. Tuostahan voi järkyttyneenä saivarrella vaikka mitä, mutta pidän ajatuksesta. Lapsuudessani käytiin ruokapöydässä joskus keskustelua pitääkö jostakin vai ei. Meillä ei ollut pakkosyömistä, mutta aina tuli että; maistaa pitää, ennemmin ei tiedä. Mielenkiintoista on, että moni lapsuuden ruoka on tullut herkuksi vasta aikuisena. Onneksi tuli siis maistettua. Mua on aina viehkottanut ajatus makkaran tekemisestä itse. Isä oli lihamestari vaikka paperitehtaalta jäi eläkkeelle ja hänellä oli kansiollinen makkaroiden ohjeita. Niitä luin lapsena aivan haltioituneena. Isäni ei syö makkaraa, ei siksi mitä on nähnyt vaan sanoo, että ei hänellä kuulemma ole tarve syödä jäitä ja jauhoja, hmm.

Makkaraa piti siis tehdä. Ohjeitaa googeltelin ja jaagailin sieltä täältä ja arkistoin siihen nykyihmisen arkistoon eli koneelleni. Ajatus muhi, kunnes kerran oli taas noitakerhoni vuotuisen kokoontumisen aika. Noitakerho on erinäinen, hyvin heterogeeninen, lauma naisia, joita yhdistää hulluus. Kerho on kokoontunut kaheksakytluvulta asti ja jäsenistö on muotoutunut ajan saatossa, mutta periaatteet eivät. Kokoontumiselle on aina teema. Kirjallinen, henkilökohtainen kutsu ja ohjeet jokaiselle jäsenelle hänen osuudestaan. Naisten juomingit.

Vuosi sitten teemaksi valikoitui makkaran tekeminen. Ohjeita oli kolme, sillä meinasimme, että samoilla sotkuilla tulee enemmmänkin. Työpaikkani on sörkän lihatukun vieressä, joten sain possonsuolta Wotkinin myymälästä helposti. Suolipaletissa on vaihtelevasti vajaa kymmenen metriä suolta, kuulemma se määrä mikä kerrallaan saadaan ehjänä pötkönä. Maksoi muutaman euron. Se riittää parin kilon massaan hyvin. Tuolla kertaa meitä oli kolme noitaa, joka oli sopiva määrä. Kukaan ei ollut koskaan makkaraa tehnyt aiemmin, mutta kaikilla on tekevät kädet. Porukan blondi tosin tarvitsee kaikkeen kirjalliset ohjeet sekä vahvan ohjauksen, mutta se on vain mauste koko touhulle.

Teimme riistamakkaraa hirvenlihasta, kiitos isän, sitä on runsaasti. Teimme tulista thaimaalaissävytteistä makkaraa, johon tuli paljon valkoista riisiä ja yksi oli possunliha pohjainen makkara. Massat oli helppo tehdä, sillä omaan yleiskoneen kaikilla herkuilla. Suoleen pursottaminen oli ohjelmanumero. Kun saimme rytmin päälle, se oli varsin helppoa. Koneessani on suippo sitä varten. Yksi otti vastaan saapuvaa pötköä ja kiepautti määrävälein pari kierrosta erottamaan makkarat toisistaan. Kun kiepautti vuoroin oikealle vuoroin vasemmalle, se onnistui vaikka makkaraa oli jo paljon. Muutoin olisi pitänyt ottaa koko nippu käteen ja kiertää. Toinen survoi koneeseen massaa tasaiseen tahtiin. Suolta ei kannata laittaa pinkitäyteen vaan mahdollisimman löysäksi. Se vetää kasaan keitettäessä. Kolmas huolehti kaikkien nestetankkauksesta ja siitä, että massaa oli koneeseen tunkijalla koko ajan. No, eihän se mitään tehokasta liukuhihna työskentelyä ollut, ei ollut tarkoituskaan. Hauskaa oli.

Lopuksi vain laitoimme kaikki makkarat keitettyyn lihaliemeen kymmeneksi minuutiksi hautumaan hiljakseen. Näin ne olivat valmiita pakastettavaksi ja valmistettavaksi. Muutaman reiän per makkara teimme, jotteivat ne pamahtaneet. Hiukan sitä mietin, onko se tarpeen. Tuntui, että makuja karkasi keitettäessä, mutta kaikissa löytämissäni ohjeissa niin neuvottiin.


Lopuksi pistimme fiestan pystyyn, kuten noitakerhon kuuluukin. Söimme ja joimme kaiken yötä. Makkaroita emme vielä syöneet, ne me säästimme myöhempään jokainen tahollaan nauttien. Työ neuvoi tekijöitään ja lopputulos oli vaivan väärtti. Nyt on mielen syövereihin jäänyt kalvamaan oman saippuan tekeminen.

Omien käsien lopputulosta kelpaa ihailla.