torstai 11. maaliskuuta 2010

Pidän ravun pyrstöistä

Kyllä minä ravuistakin pidän, kerran vuodessa, mutta pyrstöt ovat miltei pakkomielle. Nykyisin niitä onneksi saa miltei mistä vaan. Herkullista ja helppoa pikaruokaa. Tuota kymmenjalkaista äyriäistä tunnetaan kuutisensataa lajia, enkä tiedä onko niillä kaikilla kiitinikuorensa alla yhtä herkullinen pyrstölihas, mutta jokiravunpyrstökin riittää minulle. Niitä saa mm. pakastettuna siten, että varsinainen pyrstökuori on jätetty niihin kiinni. Muistan, kun aikanaan harjoittelin pienillä katkaravuilla ja yritin imaista pyrstölihaa kuoresta. Silloin en uskonut, että koskaan pidän tuosta herkusta, sillä minua puistatti se rouske, joka tuli hampailla kuoreen osuessa. Isäntä naureskeli ja pyöritteli päätään. Vaan sitten, kun makuun pääsin niitä meneekin pussillinen helposti. Puoli rasiallista jokiravunpyrstöjä uppoaa vaikka aamiaismunakkaaseen. Sillä kyllä jaksaakin pitkälle iltapäivään.
Katkarapuja olen varmaan syönyt aina. Ne olivat olevinaan herkkua, kunnes siis maistoin jotakin niin paljon parempaa. Enään en "surviaisen toukkia" juurikaan käytä, sillä pyrstöjäkin on. Siskolla kesti varmaan viisi vuotta, että koski edes katkarapuihin. Huvittavaa, sisko ei edes avannut mun jääkaappia joskus aikanaan, kun tiesi siellä olevan homejuustoa. Kolmas mitä kammosi olivat sienet. Nyt sillekin uppoaa kaikki. Sai eka työkseen paikan ravintolasta ja kaikkia annoksia piti maistaa. Siellä ei voinut kitistä kuin pikkulapsi, että en määää. Maistettuaan totesi usein, että turhaa pelkoa. Mikähän siinäkin on, että usein meillä on vankin mielipide asiasta, josta emme tiedä mitään. Ennakkoluuloja, niitähän meillä on kaikilla. Lapsena meillä oli kotona linja, että maistaa pitää, pakko ei ole tykätä. Ei ollut paha oppi elämää varten lainkaan.


Pyrstöpastaa







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti