keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Pidän työmatkoista

Harvoin sitä voi työmatkallaan amfiteatterin penkillä istuessa miettiä, että oikeastiko tuolla leijonat ja ihmiset aikanaan taistelivat. Silloin ei noita valaisimia ollut, joita mm. Veronan oopperajuhlat tarvitsevat. En tiedä pysähtyykö aika, mutta sisällä käytävillä kävellessä ei voi olla miettimättä, että voi kun seinät osaisitte puhua tai kunpa ymmärtäisin viestiänne. Huimaavan huimaa. Maanjäristys on vienyt suurimman osan. Joskus sinne on mahtunut kolmekymmentä tuhatta ihmistä, Porvoossa on reilu neljäkymmentä. Ajanlaskun alussa rakennetun rakennelman pohjalta on löytynyt vesijärjestelmä, jota voi vain kadehtia. Sillä pystyttiin tuomaan vettä korkeille paikoille sekä pesemään julmaa näyttämöä. Huimaa lisää.

Kun nousin Milanon keltaisen linjan numero kolme tuubijunan tuomana maan uumenista aukealle ja näin Il Duomon, pysähdyin portaille. Sinne mahtuu koko Porvoon väki. Rakentaminen aloitettiin neljäsataa luvulla ja lopullisen muodon se sai tuhannen vuotta sitten. Kultainen madonna katolla seisoo satakahdeksan metrin korkeudessa, se edes näy tuosta ensimmäisessä ottamassani kuvassa, sillä en saanut jalkojani vielä nousemaan kaikkia portaita. Sisälle pääsi jonottamatta. Tuhansia patsaita, valtavia maalauksia, oivoi. Ylläpitäminen vuodessa maksaa 12 miljoona euroa. En voinut olla ajattelematta tapaus Kerimäen kirkkoa, hymähdin.
Varmaan Venetsian tunnetuin näkymä; Canal Granden yli vievä Rialton silta, Ponte di Rialto, ihmisiä pilvin pimein. Kaupankäyntiä sillan käytävillä. Kaupunki, joka on rakennettu 118 saarelle. Nähdä Venetsia päivässä, no turistilta sekin onnistuu. Venetsiassa väki vähenee koko ajan. Historiallisessa keskustassa viimeinenkin päiväkoti muutettiin hotelliksi keväällä 2007. Vedenpinnan nousun ja asumisen kallistumisen takia ihmisiä muuttaa pois. Peruspalvelut korvautuvat turisteille tarkoitetuilla liikkeillä. Kaikki tuodaan vesitse ja veneillä, siksi kaikki on kallista ja eläminen kallistuu koko ajan. Mitähän me suomalaiset tiedämme homeongelmista, tuolla on alimmat kerrokset asumiskiellossa. Kadut täynnä pieniä reikiä, kun järistys ja tulva iskee, käy humpsahdus, paalutettu maa ei järky; vesi nousee joskus todella korkealle kaduilla, mutta vetäytyy takaisin. Elämä jatkuu. Oppaan puhe vilisee historian tunnilta tuttuja asioita, pitkäparrat, langobardit, Wagnerin ravintola, Heminwayn baari, huokausten silta. Rakennuskompelsi, jossa säilytettiin, siis oikeasti säilyettiin lapsettomia naisia. Heitä kohdeltiin hyvin ja heille opetettiin mm. käsitöitä. Koskaan he eivät päässet rakennuksesta pois.


Rankka työviikko


2 kommenttia:

  1. Hmmm... Shrekin värisenä kommentoin, että olen valinnut väärän ammatin. Minun työmatkalla näkyy vain käpynen silta ja vielä käpysempi tori..
    Sitä amfiteatteria olen kans mietiskellyt usein. Olisi mahtavaa päästä niille käytäville hiiviskelemään ja makustelemaan jotta ollaanko täällä joskus oltu leijonan ruokana(toinen on pyramiidit).
    Sehän on nykyään korvautunut televisiolla, väkivaltaviihteellä ja reality ohjelmilla, tuo amfiteatteri..

    VastaaPoista
  2. Niinpä sinänsä, amfiteatteri löytyy usein olohuoneesta.
    Työ on valinnut minut, mutta kolikolla on kaksi puolta, kuten tiedät. Tuo oli vain yksi viikko niistä neljästäkymmenestäviidestä, joita työvuodessani on :D

    tuostapa tulikin haaste, pidän kyllä työstänikin, mutta mitkähän kuvat sitä kuvaisivat...puhelin, autonratti ja läppäri varmaan...pitääpä miettiä..

    VastaaPoista