Pidän muurikkaruuista

Toissa kesänä vanha uskollinen pudotti pohjansa ja jäimme grillittä. No, eihän me toki paljon edes grillailtu, kun en ole grillimakkaran ystävä. Talvella tykkäsin siinä puita poltella ja silloin maistuu tikkumakkara hyvälle. Tutkailtuamme grillitarjontaa alkoi tulla ähky. Meille liikuteltavuus oli tärkeä kriteeri. Onhan pyörällisiä grillejä, mutta eihän ne liiku mökin pihalla, sitä kun ei ole siloteltu. Saunapiha on suorastaan möykkyinen. Toinen mietintä oli hiilet vai kaasu. Vanhassa uskollisessa poltimme puita ja siitä syntyi hiillos, mutta eihän nykygrilleissä sellainen peli vetele. Kerran taas itseämme kiusaten auoimme grillien kansia jossakin asiantuntijan ilmein, kun eteen tuli muurikkapannu.

Muutaman viikon asiaa pähkäiltyämme, totesimme, että muurikka pitää saada ja käyttövoimaksi kaasu. Juhannuksena ensitreffit muurikkamme kanssa olivat hurmaavat. Ihastuimme ikihyväksi. Kauniilla kelillä on nautinnollista sekä kokkailla että syödä ulkosalla.
Kun muutenkin elämme mökin pihalla kesäisin, tuli muurikan pöhäyttämisestä yksi ohjelmanumero ja mukava touhu lisää. Vielä kun parin askeleen päässä on keittiön yritit suoraan penkistä lisättävissä, onko helpompaa. Keittojahan sillä ei voit tehdä, mutta muutoin hyvin monipuoliseen kokkailuun se soveltuu. Kun se vielä on erittäin helppo siirtää, saimme sen myös saunalle kätevästi. Muutaman tunnin saunominen kun alkaa helposti hiukomaan.

Ehdoton herkku on paistetut perunat. Raaka puhdas peruna kuorineen viipaleiksi ja reippaasti öljyä ja voita käyttäen, nutturapäiden kiusaksikin, aah, siitä ei maku parane. Kaalisilpusta tai erilaisista juureksista tulee myös helpolla herkullista apetta. Ja onkos parempaa kuin paistettu muikku tai kala ylipäätään, pannun saa riittävän kuumaksi, jolloin pinta tulee rapeaksi. No, grillatahan sillä ei voi, mutta toistaiseksi emme sitä edes kaipaa. Isäntä sanoi suunnittelevansa tiilistä grillin, siis itse tehden, no karvajalkani tuntien, voi vierähtää muutama kesä.

Ja kyllähän se pitkän illan jälkeinen munapekoni aamiainenkin onnistui mainiosti. Leipäviipaleetkin paistuivat ihanaksi. Melkein voisin sanoa, että pikku takatuupparistakin tuli liki nautinto. Varpaat kasteisella nurmella, lintujen laulua kuunnellen ja silmiä siristellen, niinpä, jopa sitä on ikävä. Ensi kesänä sitten taas.

Perusherkku, paistetut perunat!