Kotitaloni viereinen sankka, paksurunkoinen kuusimetsä on hävitetty ja neljännekseen kylän pinta-alasta on tullut liki kolminkertainen määrä taloja lisää. Osassa asuu peruskylän jälkikasvuja, monen vanhan talon on lunastanut joku lapsista. Minunkin lapsuudenkotini, jonka isäni rakensi, omistaa nykyisin veljeni. Siellä piipahtaessa on mielenkiintoista katsella kylän muutoksia, samoin kuin itse tontilla. Kyllä puidenkin kasvun huomaa neljässäkymmenessä vuodessa. Kylätoiminta on kuulemma vilkasta, se on hyvä.
Monia pikkupaikkakuntia ahdistaa, nuoriso karkaa työpaikkojen mukana. Siinä en enempää vello, mutta usein nolottaa, kun tietää arjen realismin ja kuitenkin toivoo asioiden säilyvän muuttumatta. Vieralle ihanana piipahduspaikkana loma-ajan kahvihetkeä varten. Mutta sinä päivänä kun tuon Ketunkolon hodarinkin katolle tulee neonkyltti, nimikin varmaan vääntyy englanniksi, on homma vinossa.
Voiko syödä ja säästää? Miksi hyvinvoinnin myötä kyläyhteisöt joko katoavat tai muuttuvat yhdeksi tusinoista. Mutta eivät kaikki, näin haluan uskoa. Vielä ainakin tieltä poiketessa pulpahtelee esiin ihania kyliä, joihin on vieras tervetullut ja nuorisoa näkyy mailla sekä halmeilla.
Käydään kylässä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti