Pidän pilvistä

Sanotaan, että nykyihmisen olisi hyvä katsella kauas, horisonttiin. Se tekee hyvää fyysisesti ja henkisesti.

Kaupungeissa emme juuri näe horisonttia, tähdistä puhumattakaan, näemme naapurin verhoja ja talojen silhuetteja...lähellä. Elämme tässä ja nyt, pikku ympyrässämme; tuijotamme läppärin näyttöä tai edellä ajavan takavaloja vaikka silmiä särkee.

Haluamme olla läsnä samanaikaisesti kaikkialla. Puhelimissamme on pikavalinta kavereiden tässä ja nyt hetkeen, blogeihin ja naamakirjaan. Jolleivat kaikki sataneljäkymmentäkaksi kaveriamme tiedä, että juon kahvia nyt, emme ole olemassa.

Tuntuu, että sanonta carpe diem - tartu hetkeen - käsitetään roiku reaaliajassa, ei suinkaan, että uskaltaisimme kiinnittää benjiköyden hetken mahdollisuuteen ja hypätä uskoen sen kantavan tulevaan.

Horisontti. Se on mahdollisuus, avoin kirja. Sinne ei pääsee, sitä ei aina näe. Onneksi on pilvet.

Pilvet ovat kaukana, silmät lepäävät niitä katsoessa. Pilvet ovat luonnon tulkki olevasta ja tulevasta. Poutapilvi...sadepilvi... aavistus tulevasta. Entäs pilvetön taivas, sitähän me usein lomalta haluamme. Poissaollessaankin ne siis muovaavat mielialojamme.

Sota-aikana lotat opetettiin tulkitsemaan pilviä. Silloin ei tosin maattu selällään heinikossa ja leikitelty muodostuvilla kuvioilla, vaan tulkittiin tarkasti säänmuodostusta ja korkeuksia.

Minä pidän pilvistä varauksettomasti. Ne saavat aina hyvälle tuulelle ja ajatukseni lentoon. Myrskypilvissä on oma viehätyksensä, se upea voima mikä niistä huokuu. Mieli lepää, silmä nauttii ja etsin löytää...

Pilvet ovat samanaikaisesti lähellä ja kaukana. Mielessä ja taivaalla. Sataessaan alas ne

jopa tuntuvat iholla.