Pidän muikuista

Herkku. Hopeanvärinen suikula, muistuttaa toista herkkua, sukulaistaan siikaa. Sisävesiemme yksi tärkeimmistä ellei tärkein saalis. Äiti oli järvenrannalta kotoisin ja isä on harrastanut pienen ikänsä kalastustakin. Ainahan meillä kalaa oli ja muikkuakin ajoittain runsaastikin. Nyt niitä taas saa, kutu parhaimmillaan. Niin, kyllähän me syötiin sitä mätiäkin. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt niiden rahallista arvoa. Isä ei pidä silakkaa kalana, mutta muistan äidin aina välillä keittäneen itselleen etikkasilakoita, niin teen myös minä nykyisin. Mutta muikkua ei voita mikään, paitsi toinen muikku.


Muikulla herkuttelemme mökillä käydessämme, Porvoosta en suostu sitä ostamaan. Aiemmin vielä kalastajat ajelivat ja myivät saalista suoraan autosta, nyt ei ole vuosiin näkynyt. Vuoksenniskan torilla vanharouva niitä myy, muutakin kalaa on ja otamme, mutta muikkuja on pakko saada. On isoja ja pieniä...eri kilohintaan toki. Kesällä hän harmitteli kerran, että silloinen kalastaja toimitti isot ja pienet sekaisin, toisaalta hän sai valmiiksi lajiteltuna. Hän sanoi kyllä poimivansa siitä kumpaa kokoa haluamme, mutta sekakokoa sai neljällä eurolla kilo. Neljällä eurolla. Ei kilo kauan kahdella kestä.

Kilo voita, eikä kaipaa edes kossua pakkaseen.