Pidän muurikkaruuista

Toissa kesänä vanha uskollinen pudotti pohjansa ja jäimme grillittä. No, eihän me toki paljon edes grillailtu, kun en ole grillimakkaran ystävä. Talvella tykkäsin siinä puita poltella ja silloin maistuu tikkumakkara hyvälle. Tutkailtuamme grillitarjontaa alkoi tulla ähky. Meille liikuteltavuus oli tärkeä kriteeri. Onhan pyörällisiä grillejä, mutta eihän ne liiku mökin pihalla, sitä kun ei ole siloteltu. Saunapiha on suorastaan möykkyinen. Toinen mietintä oli hiilet vai kaasu. Vanhassa uskollisessa poltimme puita ja siitä syntyi hiillos, mutta eihän nykygrilleissä sellainen peli vetele. Kerran taas itseämme kiusaten auoimme grillien kansia jossakin asiantuntijan ilmein, kun eteen tuli muurikkapannu.

Muutaman viikon asiaa pähkäiltyämme, totesimme, että muurikka pitää saada ja käyttövoimaksi kaasu. Juhannuksena ensitreffit muurikkamme kanssa olivat hurmaavat. Ihastuimme ikihyväksi. Kauniilla kelillä on nautinnollista sekä kokkailla että syödä ulkosalla.
Kun muutenkin elämme mökin pihalla kesäisin, tuli muurikan pöhäyttämisestä yksi ohjelmanumero ja mukava touhu lisää. Vielä kun parin askeleen päässä on keittiön yritit suoraan penkistä lisättävissä, onko helpompaa. Keittojahan sillä ei voit tehdä, mutta muutoin hyvin monipuoliseen kokkailuun se soveltuu. Kun se vielä on erittäin helppo siirtää, saimme sen myös saunalle kätevästi. Muutaman tunnin saunominen kun alkaa helposti hiukomaan.

Ehdoton herkku on paistetut perunat. Raaka puhdas peruna kuorineen viipaleiksi ja reippaasti öljyä ja voita käyttäen, nutturapäiden kiusaksikin, aah, siitä ei maku parane. Kaalisilpusta tai erilaisista juureksista tulee myös helpolla herkullista apetta. Ja onkos parempaa kuin paistettu muikku tai kala ylipäätään, pannun saa riittävän kuumaksi, jolloin pinta tulee rapeaksi. No, grillatahan sillä ei voi, mutta toistaiseksi emme sitä edes kaipaa. Isäntä sanoi suunnittelevansa tiilistä grillin, siis itse tehden, no karvajalkani tuntien, voi vierähtää muutama kesä.

Ja kyllähän se pitkän illan jälkeinen munapekoni aamiainenkin onnistui mainiosti. Leipäviipaleetkin paistuivat ihanaksi. Melkein voisin sanoa, että pikku takatuupparistakin tuli liki nautinto. Varpaat kasteisella nurmella, lintujen laulua kuunnellen ja silmiä siristellen, niinpä, jopa sitä on ikävä. Ensi kesänä sitten taas.

Perusherkku, paistetut perunat!

Pidän gerberoista

Rautatien torilla, Helsingissä, oli heinäkuussa viikon ajan 100 000 gerberan labyrintti. Pitihän sitä käydä ihailemassa. Teos nimeltä Eden VI oli valloittava. Viikon kuluttua kaupunkilaiset saivat noutaa kukat itselleen. Taiteilija Kaisa Salmi peitti pari vuotta sitten eduskuntatalon portaat 60 000 gerberalla, nyt hän pisti paremmaksi. Labyrintissa oli ihastuttava kävellä, mutta ystäväni kanssa totesimme, että yksilöinä ovat kauneimmillaan.

pidän näistä, onko ihme

Pidän muikuista

Herkku. Hopeanvärinen suikula, muistuttaa toista herkkua, sukulaistaan siikaa. Sisävesiemme yksi tärkeimmistä ellei tärkein saalis. Äiti oli järvenrannalta kotoisin ja isä on harrastanut pienen ikänsä kalastustakin. Ainahan meillä kalaa oli ja muikkuakin ajoittain runsaastikin. Nyt niitä taas saa, kutu parhaimmillaan. Niin, kyllähän me syötiin sitä mätiäkin. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt niiden rahallista arvoa. Isä ei pidä silakkaa kalana, mutta muistan äidin aina välillä keittäneen itselleen etikkasilakoita, niin teen myös minä nykyisin. Mutta muikkua ei voita mikään, paitsi toinen muikku.


Muikulla herkuttelemme mökillä käydessämme, Porvoosta en suostu sitä ostamaan. Aiemmin vielä kalastajat ajelivat ja myivät saalista suoraan autosta, nyt ei ole vuosiin näkynyt. Vuoksenniskan torilla vanharouva niitä myy, muutakin kalaa on ja otamme, mutta muikkuja on pakko saada. On isoja ja pieniä...eri kilohintaan toki. Kesällä hän harmitteli kerran, että silloinen kalastaja toimitti isot ja pienet sekaisin, toisaalta hän sai valmiiksi lajiteltuna. Hän sanoi kyllä poimivansa siitä kumpaa kokoa haluamme, mutta sekakokoa sai neljällä eurolla kilo. Neljällä eurolla. Ei kilo kauan kahdella kestä.

Kilo voita, eikä kaipaa edes kossua pakkaseen.

Pidän työmatkoista

Harvoin sitä voi työmatkallaan amfiteatterin penkillä istuessa miettiä, että oikeastiko tuolla leijonat ja ihmiset aikanaan taistelivat. Silloin ei noita valaisimia ollut, joita mm. Veronan oopperajuhlat tarvitsevat. En tiedä pysähtyykö aika, mutta sisällä käytävillä kävellessä ei voi olla miettimättä, että voi kun seinät osaisitte puhua tai kunpa ymmärtäisin viestiänne. Huimaavan huimaa. Maanjäristys on vienyt suurimman osan. Joskus sinne on mahtunut kolmekymmentä tuhatta ihmistä, Porvoossa on reilu neljäkymmentä. Ajanlaskun alussa rakennetun rakennelman pohjalta on löytynyt vesijärjestelmä, jota voi vain kadehtia. Sillä pystyttiin tuomaan vettä korkeille paikoille sekä pesemään julmaa näyttämöä. Huimaa lisää.

Kun nousin Milanon keltaisen linjan numero kolme tuubijunan tuomana maan uumenista aukealle ja näin Il Duomon, pysähdyin portaille. Sinne mahtuu koko Porvoon väki. Rakentaminen aloitettiin neljäsataa luvulla ja lopullisen muodon se sai tuhannen vuotta sitten. Kultainen madonna katolla seisoo satakahdeksan metrin korkeudessa, se edes näy tuosta ensimmäisessä ottamassani kuvassa, sillä en saanut jalkojani vielä nousemaan kaikkia portaita. Sisälle pääsi jonottamatta. Tuhansia patsaita, valtavia maalauksia, oivoi. Ylläpitäminen vuodessa maksaa 12 miljoona euroa. En voinut olla ajattelematta tapaus Kerimäen kirkkoa, hymähdin.

Varmaan Venetsian tunnetuin näkymä; Canal Granden yli vievä Rialton silta, Ponte di Rialto, ihmisiä pilvin pimein. Kaupankäyntiä sillan käytävillä. Kaupunki, joka on rakennettu 118 saarelle. Nähdä Venetsia päivässä, no turistilta sekin onnistuu. Venetsiassa väki vähenee koko ajan. Historiallisessa keskustassa viimeinenkin päiväkoti muutettiin hotelliksi keväällä 2007. Vedenpinnan nousun ja asumisen kallistumisen takia ihmisiä muuttaa pois. Peruspalvelut korvautuvat turisteille tarkoitetuilla liikkeillä. Kaikki tuodaan vesitse ja veneillä, siksi kaikki on kallista ja eläminen kallistuu koko ajan. Mitähän me suomalaiset tiedämme homeongelmista, tuolla on alimmat kerrokset asumiskiellossa. Kadut täynnä pieniä reikiä, kun järistys ja tulva iskee, käy humpsahdus, paalutettu maa ei järky; vesi nousee joskus todella korkealle kaduilla, mutta vetäytyy takaisin. Elämä jatkuu. Oppaan puhe vilisee historian tunnilta tuttuja asioita, pitkäparrat, langobardit, Wagnerin ravintola, Heminwayn baari, huokausten silta. Rakennuskompelsi, jossa säilytettiin, siis oikeasti säilyettiin lapsettomia naisia. Heitä kohdeltiin hyvin ja heille opetettiin mm. käsitöitä. Koskaan he eivät päässet rakennuksesta pois.

Rankka työviikko

Pidän keltaisesta

Säämiehen kartalla keltainen on aina hyvä. Tähän aikaan vuodesta sitä ei tosin Suomen päällä kovin tiheään esiinny. Tänäänkin, kun monen harmaan päivän jälkeen aurinko häikäisi, tajusin, ettei sitä ole moneen päivään näkynytkään. Patteri sisällä latautuu, valon energia imeytyy jäseniin. Mieli on heti pirteämpi. Toisaalta sitä katselee toimiston ikkunasta kaiholla, pääsisipä ulos. Eihän tuo kesä vielä kaukana ole, mutta miten tuon auringon keltaisen lämmön poskella on jo unohtanut. Yksinäinen voikukka helotti kivitalon kupeella, varisseita lehtiä pyöri sen ympärillä. Voikukka on kaunis ja helppohoitoinen. Kerää itseensä auringon valoa ja luovuttaa sitä sadeilmoilla ja nyt tuo yksinäinen syksyn harmauden keskellä. Kaunis.

Suunnistuksessa kartalla oleva keltainen väri on avoin alue, pelto tai hakkuuaukea. Hakkuuaukeat eivät ole kovin aurinkoisia. Mökkimme lähimaastossa on parin vuoden aikana kaksijalkainen luonnontuhoojan toukka, kuten mies niitä nimittää, saanut taas paljon keltaista aikaan. Itku siinä meinaa päästä, kun niitä parturoituja mäkiä ja mantuja katselee. Tokihan sinne on taimia istutettu, metsänhoitoa, pahh. Kait se on siksi, että keltainenhan on kaksijakoinen väri, toisaalta iloa ja leikkiä toisaalta sappea ja kateutta.

Keltainen on huomioväri, väri jonka ihmissilmä havaitsee ensimmäisenä. Tartuntavaarallinen pyykki laitetaan keltaiseen pussiin. Termi "keltainen lehdistö" syntyi Yhdysvalloissa 1890-luvulla, jolloin The New York World -lehti käytti ensimmäisenä kahta painoväriä, mustaa ja keltaista. Samalla vuosikymmenellä keksittiin neliväripaino, jonka värit ovat musta, sininen, punainen ja keltainen.

Keltainen on ollut arvostettu väri vanhoissa kulttuureissa. Itämaissa keltainen on liitetty valtaan. Kiinassa keltaista käytti lähinnä keisari perheineen; heidän suonissaan katsottiin virtaavan "keltainen elämänneste". Keltainen on kuvannut jumaluutta monissa uskonnoissa. Väri viittaa aurinkoon, joka puolestaan on yhdistetty jumalaan. Näin ajattelivat mm. muinaiset kreikkalaiset, persialaiset ja atsteekit. Auringon karja, porot, vanhoissa lapin saduissa. Ristisanojen Raa.

Keltainen.

Pidän pikkukylistä

Olen kotoisin kylästä, jossa siihen aikaan oli viitisenkymmentä taloa. Alkuun meillä oli kauppa, mutta seitkyluvulla omistaja, neiti Tiainen, myi sen pois. Seuraava kauppias piti sitä vain muutaman vuoden ja myi lopulta asunnoksi. Vieläkin peruskyläläiset jäävät Tiaisen kaupan pysäkille. Rajanaapurillamme oli ihana collie, komea lassieuros nimeltä Popi. Popi varttui aina ison jyrkän mäen päällä, kotiristeyksessään, isäntää kotiin. Popinmäkea minäkin laskin kerran pyörällä alas suoraan pöheikköön.

Kotitaloni viereinen sankka, paksurunkoinen kuusimetsä on hävitetty ja neljännekseen kylän pinta-alasta on tullut liki kolminkertainen määrä taloja lisää. Osassa asuu peruskylän jälkikasvuja, monen vanhan talon on lunastanut joku lapsista. Minunkin lapsuudenkotini, jonka isäni rakensi, omistaa nykyisin veljeni. Siellä piipahtaessa on mielenkiintoista katsella kylän muutoksia, samoin kuin itse tontilla. Kyllä puidenkin kasvun huomaa neljässäkymmenessä vuodessa. Kylätoiminta on kuulemma vilkasta, se on hyvä.

Vapaalla ajelemme mieluiten pikkuteitä ja poikkeilemme mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Mykkiinkivet naurattavat vieläkin. Aina löytyy uusia pieniä kyliä. Taloyhteisöjä. Suomessa perinteisesti nauhakyliä, taloja teiden varsilla. Joissakin aika on pysähtynyt tai ainakin se tuntuu siltä. Usein tulijaa tuijotetaan avoimen uteliaasti, on selvää kuka ei kuulu joukkoon. Kesällä poikkeajia varmaan enemmänkin. Ystävällisyyttä löytyy, kahvilan myyjän puhetyyli muuttuu; tuolta voi sitten ottaa vettä ja lehtiä löytyy tuosta. Kyllä voi, olkaa hyvä vaan. Vieraanvaraisuutta. Tulimme kylään.

Monia pikkupaikkakuntia ahdistaa, nuoriso karkaa työpaikkojen mukana. Siinä en enempää vello, mutta usein nolottaa, kun tietää arjen realismin ja kuitenkin toivoo asioiden säilyvän muuttumatta. Vieralle ihanana piipahduspaikkana loma-ajan kahvihetkeä varten. Mutta sinä päivänä kun tuon Ketunkolon hodarinkin katolle tulee neonkyltti, nimikin varmaan vääntyy englanniksi, on homma vinossa.

Voiko syödä ja säästää? Miksi hyvinvoinnin myötä kyläyhteisöt joko katoavat tai muuttuvat yhdeksi tusinoista. Mutta eivät kaikki, näin haluan uskoa. Vielä ainakin tieltä poiketessa pulpahtelee esiin ihania kyliä, joihin on vieras tervetullut ja nuorisoa näkyy mailla sekä halmeilla.

Käydään kylässä!

Pidän perhosista

Kangasperhosten näkemisestä se usein vahvistuu, nimittäin ajatus talven vaihtumisesta kevääksi. Maaliskuussa näemme niitä yleensä ensimmäisen kerran. Mökin metsissä kukkivat ruskeassa maassa sinivuokot ja pajunkissat pörhistelevät, silloin ne lepattavat esiin, varovasti ja nopein pyrähdyksin. Sitruunaperhoset pyrähtelevät esiin samoihin aikoihin.

Suomessa on tavattu ao. kirjan tiedon mukaan 118 päiväperhoslajia, joista kuutisenkymmentä ovat yleisiä. Minä taidan tunnistaa reilun kymmenkunta, häpeä tunnustaa. Viime keväänä ajattelin tehdä asialle jotakin ja hommasin opuksen, Päiväperhoset Suomen luonnossa. Tekijöinä Dick Forsman ja Olli Vesikko. Sen jälkeen homma meni vaikemmaksi.

Kohtuullinen haaste juosta kirja kädessä, lukulasit silmillä noiden liihottelijoiden perässä. Kiusallaan jäävät pikku matkan päähän lepoon ja pyrähtävät karkuun, kun pääsee vierelle. Ota siinä sitten selvää onko kyseessä nauris-, lanttu- vai kaaliperhonen. Lisäksi naaras ja koiras sekä eri sukupolvet ovat hiukan erisävyisiä. Siispä totesimme, että kuvia on saatava, jotta voi rauhassa tarkastella yksityiskohtia.


Joskus harvoin kuvaaminen onnistui kohtuullisen kivuttomasti. Aamuisin ne nautiskelivat aamukastetta ja mettä kuten tämä Ohdakeperhonen takiaisella elokuussa. Vuosia sitten olisin helpostikin sanonut nokkosperhoseksi, nyt en ole varma edes tuosta ohdake...

Ihastuttavaa katsella niitä näytöltä kaikessa rauhassa. Vasta kirjaa luettuani tajusin, että eri lajit esiintyvät eriaikaan kesällä ja jotkut ilmaantuvat loppukesällä uudelleen. Kiehtovaa. Lisänä ovat satunnaiset vierailijat, jotka ilmeisesti tulevat idästä. Paras perhosvalheemme onkin viiden vuoden takainen havainto trooppisen värikkäästä perhosta, jonka siipien väli oli tuplat näihin kotoisiin verraten. No, helppohan se on määritellä, kun näimme vain hetken ja kameroita en vielä edes omistanut...

Tuon oletamme olevan Metsänokiperhosen. Suonokiperhosella täplät hiukan eri tavalla, mene ja tiedä. Maallikko mikä maallikko, siis me tulkinnoissamme. Mielenkiintoista oli lukea, että se esiintyy isommassa määrin kahden vuoden välein. Eli ensimmäisenä vuonna kehittyy toukka ja toisena perhonen. Aivan kuin digitalis purpurea, sormustinkukka. Jännittävää, onkohan noita ensi kesänä, sillä nyt niitä mielestämme oli ajoittain runsaastikin.

Pakko on myös alkaa opettelemaan noita kameran säätöjä...

Käsittämättömintä on, että jotkut perhoslajit lentävät tuhansia kilometrejä, jotkut muuttavat jopa meren yli. Häivännielut! Ja minä haluan hissin päästäkseni kolmanteen kerrokseen.

Alakuvan Neitoperhot olivat tänä kesänä läsnä kaikilla lomapätkilämme. Kirjan avulla tunnistin liki varmasti myös sen toukat. Niitä oli mustapiikikäs kasa nokkosten latvoissa. Logiikkani, että olisivat nokkosperhon toukkia, oli ontuva. Niin, myös kaikenlaisia mielenkiintoisia toukkia mittaili kasvien varsia siellä täällä. Pitää jonakin pimeänä talvi-iltana alkaa yhdistelemään toukan ja perhosen kuvia toisiinsa. Peace of cake, sanon minä!

Tähän voi jäädä koukkuun!

Pidän oravista

Kun nykynuorisolle puhuu pikkuoravista, he muistavat Alvinin ja pikkuoravat, tuon jenkkien piirretyn sarjan. Eivät he tiedä Nestorista, Siemonista ja Elmeristä. "Viimeisen kerran sanon sinulle; osta olkaimet." No, eivät he tiedä sitäkään mitkä olivat olkaimet. Saukki ja Eino Virtanen tekijöinä. Lapsena kuunteloin niitä juttuja radiosta. Kuuraketti ei ollut Bondia vaan laulu ja joulunvalmistelut aina yhtä jännittäviä. Hiukan vanhempana saimme pikkuoravien ääntä aikaiseksi soittamalla LP levyä sinkun nopeudella. Siitäkään ei nykynuoriso taida tietää mitään. Onneksi kuitenkin tuo pörröhäntä orava on sentään vielä olemassa. Cityorava, miksiköhän niitäkin pitää nimitellä noin. Cityhirvi. Eläimet joutuvat ahtaalle elinympäristössään, kun ihminen valtaa enemmän ja enemmän tilaa. Toki ne sopeutuvat. Oravatkin dykkaavat tarvittaessa, kivikkopihoilla ei ole sieniä. Niin, syksyisin oravat syövät jopa sieniä vaikka siemensyöjiä ovatkin.

Ennen tehtiin oravannahkakauppaa. Vieläkin yhteisöissä harrastetaan vaihdantataloutta, käännä sinä housunlahkeet minä hoidan lastasi -tyyliin. Sitä voisi olla enemmänkin, vähenemäänpäin kuin oravilta metsät.

Lapsuudessani naapurin emäntä kesytti kolme oravaa niin, että ne kävivät portaillaan syömässä hänen kädestään. Eivät arastelleet meitä muksujakaan, vaikkeivat kädestämme syöneet. Silloin olen nähnyt sen miten orava suuttuu. Se säksätys, orava pomppi takajaloillaan sähisi ja säksätti, viskoi pullan paloja. Meistä se oli hauskaa katseltavaa, mutta orava oli pahuksen vihainen. Niinpäniin, joskus itseänikin hatuttaa kuin pientä oravaa.

Mielenkiinoista on yrittää ottaa kuvaa noista pienistä pörröhännistä. Vikkeliä ja uteliaita ovat, kahdeksan kuvaa kymmenestä on joko oksasta tai vastaavasta. Poseerauksesta eivät ymmärrä mitään, ei taitaisi niistä mannekiineiksi olla.

http://www.youtube.com/watch?v=A6-MoLyuZrA

Pidän pinkkiä tänään

Kuppi aamukahvia ja mitähän sitä päälleen laittaisi. Harvinainen poikkeus. Oli itsestään selvää, että laitan pinkin pikeepaidan. Paita on Positiivareiden ja siinä on vasemman rinnan päällä teksti: Asenne ratkaisee. Aina. Siinä on mielestäni tiivistetysti kaikki, mutta tänään mietin sitä aivan eri kulmasta. Äitini kuoli ihosyöpään. Sairastui samanikäisenä, kuin minä olen nyt. Sillä mittarilla minulla olisi vajaa kolme vuotta aikaa. Joskus mietin, miltä tuntuisi kuulla tuollainen tuomio. En osaa sitä ajatella, kuvitella vain. Välillä se käy mielessä, mutta ei se pelota.
Tänään on Pukeudu Pinkkiin -päivä.

Kun äitini kuoli, oli kampanja, että osta muovinen kauppakassi ja tuet syöpäsäätiötä. Siis näitä, missä nykyisin on kauppaketjujen mainoksia. Silloin kassit olivat ilmaisia, paitsi jos halusi siis tukea syöpäsäätiötä. Muistan, että olin tuosta vihainen. Mietin, että muovipusseillako te syövän maailmasta poistatte. No, se kuului surutyöhön.

Työkaverini on parantunut rintasyövästä. Tuli takaisin töihin viitisen vuotta sitten. Kauniit hiukset ovat kasvaneet takaisin, mutta hän sanoi kärsivänsä ajoittain kamalista hammassäryistä. Sytostaatit kuulemma, verenkierrossa. Usein kahvipöydässä hän puhuu innosta hehkuen, miten hän leikkii prinsessa leikkejä siskontyttönsä kanssa. Samalla toisessa pöydässä sitruunan purijat vuodattavat kurjaa elämäänsä. Onhan se kamalaa, kun kynsi katkeaa ja housut puristaa. Vuosi sitten hän otti lainan ja teki unelmiensa matkan, josta oli haaveillut. Afrikan safari ja villi luonto. Asenne ratkaisee. Aina.

Tänään pukeudun pinkkiin.

Pidän ravuista

Ensimmäisen ravun söin kuusivuotiaana. Eno sai rapuja Lappalasta ja keitti niitä. Ei niitä montaa ollut ja hän irrotteli maistinpalat minulle. En muista miltä se maistui, mutta jännää se oli. Olinhan katsellut niitä vesisangossa ja sitten ne oli kauniin punaisena siinä pilkottuna.

Sitten menikin neljä vuosikymmentä, kunnes tuli mieheni kanssa keskustelu, että onko se ruotsalaisen eliitin inside ryyppyjuhla vai istuuko se duunaritaustaiselle suomalaiselle. Yritin erottaa keskustelusta sen, että rapujen maku vai ne elkeet syödessä... Miehelläni oli vankkumaton mielipide, mutta osaammehan me naiset. Heittäydyin avuttomaksi; mitäs jos joudun asiakastilanteessa syömään rapuja. Enhän osaa edes availla niitä. Auta nyt, kun sinä osaat.

Ei mitään uutta auringon alla; sovittiin päivä, hommattiin ravut ja tykötarpeet. Leivänpaahtimenkin ostin, josta poika ilahtui kovin. Siitäkin pisteet ravuille. Emme laulaneet, emmekä ottaneet snapsia kuin muutamalle pyrstölle. Viiniä oli kyllä ja maukkaan keiton teimme seuraksi. Se jäi päälle. Meille rapuillallisesta on tullut jokavuotinen juttu, ihana kahdenkeskinen illanvietto näpertämisen ja ryystämisen merkeissä.

Muutama vuosi sitten miehen kaveri, suomenruotsalainen, tuli mökillämme käymään ja ehdotti rapujuhlia. Meillä oli hulvaton ilta ja yö. Emme laulaneet, mutta kamu möreällä äänellään lausui snapsilauluja ja pyrstönkohotuksia. Minä tietysti muistin jälkikäteen kehua miestäni, että onneksi hän oli opettanut minulle protokollan, ei tarvinnut hänen hävetä.

Miehiä on usein helppo miellyttää.

Olen opetellut erilaisia tapoja sulattaa ravut. Parhaimpana pidän uuden tillisen makuliemen keittämistä ja jäisten rapujen laittamista kuumaan liemeen. Antaa niiden olla siinä ja jäähtyä. Maut vahvistuvat. Miehestä rapujen syöminen on edelleen hirmuinen vaiva kännin saamiseksi, mutta ihan innolla kanssani menua rustaa kerran vuodessa. On hänellä tanssimisestakin oma näkemyksensä.

Olen jutellut rapujuhlista monen kanssa ja päätynyt yhteen johtopäätökseen. Samaan, mikä on totta monessa muussakin asiassa. Ei tiedä ellei kokeile. Intiaaneilla on vapaasti muotoiltuna sanonta, että ei pidä arvostella toista, ellei ensin kulje kahta viikkoa hänen mokkasiineissaan. Ei mieheni enään pidä rapujen syöntiä elitistisenä vaan hauskana ajanvietteenä rempasta... reppu olalle.

(sävel: Kalliolle kukkulalle)

Tilli suussa,

kruunu päässä

sinut pöytään kannetaan.

Paahtoleivän

päälle sulle

snapsikylpy annetaan.

Pidän Eino Leinon runoista

NOCTURNE

Ruislinnun laulu korvissani
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

YKSILÖN MURHE

Pisara olin,
mereen tulin,
tahdon taas pisaraksi tulla.
Iloita, surra,
miten mieli käskee,
ettei kukaan näe eikä kuule.
Ah, en saata enää!
Oma maailma olin,
nyt soitan kera suuren orkesterin.
Käy sitkat säikeet
sydämestä sydämeen,
mun vereni lyö tuhansien tahtiin.

Pyrin ennen mereen,
nyt siitä pois päästä
on sieluni ijäinen autuus.
Mitä auttaa minua,
jos meri on vankka,
kun vaan olen meren murto-osa?
Ei kunnia suuri,
jos voittaa, kaatuu
mies sotisopa miljoonan kanssa.
Ma humista tahdon
kuin vuorihonka
yksin alla aution taivaan.
Ma taistella tahdon
kuin metsäkoski
yksin halki tiettömän tienoon.
Ma sammua tahdon
kuin tähdenlento
tien viitaten erämaan lampeen.
Ah, en voi, en saata!
Ma elämään tulin,
nyt täytyy mun elon laine olla.

Pidän punaisesta

Punainen liitetään yleensä voimaan, energiaan ja intohimoon. Hehku. Toisaalta, ehkä samoista syistä, viittaukset punaisiin lyhtyihin vievät usein ajatukset hiukan muualle kuin rapukesteihin.
Ainakin Kiinassa punainen on ilon väri, jopa naisten hääpuvut ovat punaisia. Härkä näkee punaista ja pillastuu. Mielenkiintoista, sillä toisaalla kerrotaan härän olevan värisokea. Ainakin punaisen erottaa ja se pysäyttää liikennevaloissa. Kaikki eivät tosin niitä tottele, liekö värisokeita härkiä nekin.

Minulle punainen toimii monella tasolla. Sitä on vaatteissani ja kotiympyröissäni paljon. Ajoittain puen punaista uhkuakseni energiaa toisinaan saadakseni sitä. Viimeistään syksyisin hiuksiini iskee punaruska. Kampaajani kertoi aikoinaan, että minulla on punainen väripohja. Mitähän ikinä tuo tarkoittaakaan, no ainakin se väri pysyy hiuksissani kauan, toki myös viihdyn siinä. Olo on kotoinen. Äidinäitini oli pisamainen punapää, tosin minä muistan hänet harmaapäisenä. Elämä harmaannutti hänet varhain, vaikka vuosikymmeniä kertyi yli yhdeksän.

Lempisanontani on vuosia ollut, että ei värillä ole väliä, kunhan se on punainen. Enkä tarkoita yksinomaan viinejä. Pidän toki valkoisesta ja roséstakin. Mutta kun haluan nautiskella ja makuvivahteita, viinivalintani on punainen. Ranskalainen paradoksi; ajatus, että punaviinin positiiviset ominaisuudet kumoavat negatiivisia. Joissakin tutkimuksissa viinin juojien riski sairastua sydän- ja verisuonitauteihin on todettu pienemmäksi kuin tisleiden nauttijoiden. Vapaasti tulkiten tästä on johdettu tuo paradoksi, sillä ranskalaisilla kolesteroliarvot ja terveystilastot ovat positiivisemmat. No, eihän sille todellista perustetta ole, mutta minäkin liitän ajatuksen koko elämäntapaan. Nautiskeluun. Minä tosin nautiskelen tisleitäkin.

Mieltä viehkottaa ajatella, että flavonoidejahan sitä lipittelee hyvässä seurassa. Joskus maljani on jopa ylitsevuotavainen. Eniten flavonoideja saadaan Suomessa sipuleista, omenoista, kukkakaalista, appelsiineista, greipeistä sekä puolukoista, mustikoista ja herukoista. Kotoisillakin siis pärjäisi. Mieluiten kuitenkin nautin lasin viiniä mieheni kanssa kuin rouskuttelen sipuleita. Mummon höyrymehut ovat terveyspommeja, mutta niitä arvostetaan liian vähän. Tuontitäysmehuja saa monta purkkia edullisesti etuseteleillä.

Punainen lanka jutun sisällä taisi mennä vähän sykkyrälle.

Pidän sinisimpukoista

Tein sitä nykypäivän tyypillisintä aarteen etsintää tuossa päivänä muutamana. Googlailin ruokaohjetta tällä kertaa sinisimpukoista. Sinisimpukka reseptille tuli 19 400 osumaa, hmmm. Samassa yhteydessä löysin sivuston http://www.aaltojenalla.fi/ ja innostuin lukemaan asiatekstiä tuosta meriherkusta. Sen tiesin, että sitä löytyy niin tuosta Porvoon edustalta ja koko Itämerestä kuin Atlantilta sekä Tyyneltämereltäkin.

Kapeampi etupää on sen vanhempi osa. No, kun tuota miettii, niinpä tietenkin. Enpä ollut tuotakaan koskaan ajatellut. Puhdistusohjeissa sanotaan, että poista parrat. Ne ovat rauhasen erittämiä liimarihmoja, joilla se voi kiinnittyä vaikka lajikolleegaansa. Tiukassa ne ainakin usein ovat. Myös se siivilöi pieneliöitä ruuakseen kiduksiensa avulla kuin kala. Sinisimpukka liikkuu jalkansa ja kiinnitysrihmojen avulla eli ei suinkaan ajelehdi päämäärättömästi. Toisin kuin niiden toukat, jotka ajelehtivat muutamia viikkoja ennen kiinnittymistään ja kuoren kasvattamista. Varmaan näin, elleivät tule syödyksi.

Sen olen tiennyt, että myös sinisimpukat ovat tietynlainen ympäristön puhtauden mittari, mutta sitä en tiennyt, että Itämeren simpukat suodattavat vuodessa koko Itämeren vesimäärän. Suodattavat, eli puhdistavat. Samalla niihin jää kaikki pääsääntöisesti ihmisen mereen tunkema saasta. Suora lainaus: "Ympäristön mahdolliset raskasmetallit, ihmisen valmistamat yhdisteet ja myrkkylevien myrkyt kerääntyvät tätä kautta nopeasti sinisimpukoihin. Vanhimmat yksilöt ovat n. 15 vuotta vanhoja. " On meille ihmisille oikein, että niitä syödessämme saamme nuo jäämät itseemme.

Onko oikein syödä niitä? Se on niin iso filosofinen kysymys, etten sitä tässä pohdi. Kantaa voit ottaa kommenttien kautta. Minä syön ja pidän niistä. Syön kyllä kaikkea muutakin vedestä saatavaa, mitä omituisempaa sitä parempaa. Tyypillisimmillään ne ovat varmaan raakana lautasella, kuten osteritkin; Plat des Fruit des Mers tai Moules ala la Mariniere, merimiehen tapaan. En osaa ranskaa, mutta nuo löytyvät monesta menusta.

Ohjeita en tähän laita, kuten kirjoitin, hakukoneella löytyy mitä ihmeellisimpiä. Pidän niistä myös tavallisen kalakeiton lisänä, siitä tulee heti juhlavamman oloinen. Valmistan paljon Arvo Kokkosen ohjeilla kaikenlaisia vesieläimiä ja olen hänen kanssaa samaa mieltä sinisimpukoistakin:

"Ei ole loppua niille resepteille, joihin sinisimpukat soveltuvat, kaikenlisäksi ne ovat erittäin edullisia - siksi kannattaa aina ostaa parasta laatua !"

Pidän känkkäröistä

Olen lapsesta asti kulkenut varsinkin isäni kanssa luonnossa. Isälläni on monta harrastusta luonnon tiimoilta. Yksi on erilaisten puunkarahkoiden ja känkkäröiden keräily ja niiden työstäminen. Usein ne tosin olivat esillä sellaisenaan, valmiita taideteoksia. Lapsuudenkodissamme meillä olivat kaikki ulko-ovien kahvat tehty lakatuista puun pahkoista. Talomme rakentamista seurattiin naapureiden toimesta koko ajan. Kun pahkat oli asennettu oviin, oli seurannut hämmennys. Naapurit vasta pitkien aikojen jälkeen tunnustivat erilaisia asioita. Yksi oli käynyt katsomassa mitä ne ovat, eikä silti ymmärtänyt. Yksi oli ihmetellyt oveen tuotuja hiivaleipiä ja miksi emme hae niitä pois.

Lapsena isä arvuutteli meillä muksuilla mitä jokin karahka muistuttaa. Mielikuvitus laukkasi kun sitä ruokittiin.

Isä värkkäsi ja värkkäilee vieläkin luonnonmateriaaleista kaikenlaista. Käyriä, vanhoja puunrankoja hän sahaa parin sentin kiekoiksi ja tekee verhoja sekä verholistoja. Mökillä ne ovat kätevät, kun isä ja hirviporukka tupruttelee, ne verhot eivät kellastu.

Minulle on jäänyt tapa katsella luontoa sillä silmällä. Näen hassuja ja upeita muotoja ja mietin mitä ne muistuttavat. Tuo ylimmäinen kuva on Sulkavalta soutustadionin rannasta. Mietin sen nähdessäni rintaliivejä. En tiedä olisiko puu niitä pitämällä saanut tuon pysymään terhakkaampana.

Suomessa on aarniometsiä jonkun tutkimuksen perusteella enää viitisen prosenttia metsäkannasta. Kuitenkin meitä on pidetty vihreän kullan maana, sillä suomelle metsä on rahastettavaa tavaraa. Siksi siis on niin vähän luonnontilaisia metsiä ja sieltä löytyviä pystykeloja ja kaatuneita känkkäröitä. Maassa lepäävät tuulen kaatamat puut arvokkaasti paikallaan tarjoten kaikenmaailman kololinnuille ja pökkelöpesijoille suojaa. Aarniometsien hävittämisen myötä kapenee monimuotoisuus. Hävittäminen edistää ilmastomuutosta.

Kun istuu tuollaisen rungon päällä, sitä ei aina ymmärrä miten tärkeä osa maailman kokonaisuutta tuo puu onkaan. J.K. Rawling otti kantaa mille paperille hänen Potterinsa painetaan, mainio juttu.

Pidän sateesta

Luin jostakin, että suomessa sataa keskimäärin joka kolmas päivä. Mielenkiintoinen tilastototuus. Sade on mielenkiintoinen asia. Sekin vaikuttaa mielialaan kuten pilvet. Tihkusade, tuhnukeli, siinä on niin hienoa pisaraa, ettei edes pisaranjälkiä synny lätäkköön, mutta auton tuulilasissa se estää näkyvyyttä.

Monotoninen meteorologi honottaa lähestyvästä säärintamasta. Pilvet kasautuvat, sarjakuvissakin piirretään pilvi pään päälle kuvaamaan pahaa tuulta, myrskyävää mieltä. Kummallista on se, että niin pieniä ja hentoisia kuin pisarat ovatkin, ne ovat painavia. Siis sadehan alkaa sillä, että ilma liikkuu ylöspäin, mutta samalla se jäähtyy. Joskus siellä huisin korkealla pilvien yläpuolella on kymmeniä asteita pakkasta. Pisara kasvaa ja painaa niin, että painovoima kumoaan nostovoiman ja suunta kohti maata alkaa. Sittenhän se on maapinnan lämmöstä tai kylmyydestä kiinni tuleeko sade vetenä vai hiutaleina.

Minä pidän sateesta monesta syystä. Lapsuuden kodissani on peltikatto ja se ropina pysyy muistoissani. Nykyasunnossani ropisevat ikkunanpellit. Kesälomallakin sade on kivaa, voi hyvällä omallatunnolla nyhjöttää sisällä peittojen välissä. Mummovainaa sanoi aina, että on synti olla sisällä kauniilla kelillä. Sade vapauttaa tuosta synnistä. Syntiin en usko, mutta ei tarvitse selitellä sisälläoloaan, kun sataa.

Muistan joku vuosi sitten kävelylenkillä joutuneeni sadekuuroon. Ensin harmitti turkasesti, yritin olla kyyryssä, etten kastuisi. Vääjäämättä alkoi tuntua märältä. Sitten ajattelin, että mikä on pahinta mitä voi tapahtua.. Okei, revitään huumori tästäkin, lakkasin kyyristelemästä. Otin hatun pois, nostin nenän ylös, avasin suun, levitin kädet ja nautiskelin. Yhenäkin olikin ihanaa. Oli lapsellisen hauskaa kastua, eikä se tuntunut yhtään epämukavalta. Kävelin selkä suorana kotiin ja nauraa hekottelin. Kotona lämmin suihku ja olo oli kuin maailmanvalloittajalla.

Sateen jälkeen paistaa aina aurinko.

Pidän pikku jutuista

Kävellä ähellämme usein asuntoni vieressä olevilla kallioilla. Sinne on ihana mennä, astua helposti aivan erilaiseen maisemaan. Korkealta kalliolta on myös upeat näkymät joelle. Erilaisten lintujen määrä on ajoittain huikea.

Suomen kallioperä on vakainta ja vanhinta koko Euroopassa. EU on todennut sen myös paksuimmaksi. Paikoitellen sitä on yli kaksisataa kilometriä, kuin minun mökkimatkani Porvoosta Ruokolahdelle. Kallio on mielenkiintoista. Kova ja karhea, monivärinen. Silti sen kovuus murtuu usein ja halkeamista pilkottaa isojakin puita. Sammaleet pehmentävät.

Ruokaa laitettaessa maustaminen on olennainen osa makua. Mietin sitä usein maistellessani suolaheiniä ja ketunleipiä metsässä. Niissä on kaikki kohdallaan, suolat ja pippurit. Pienet suolaheinän lehdet ovat ihanan makuisia kesäisesssä salaatissa. Mökillämme niitä on kellarin katolla kasapäin ja tuntuu, että poimimisesta ne vain innostuvat kasvamaan enemmän. Lisäksi ne syksyisin pukevat upean ruskapunan päälleen.

Ahvenvita, uposlehtinen. Mielenkiintoinen. Huonekasvit on helppo "hukuttaa" kastelemalla niitä liikaa. Sanotaan, että kasvien juuret vaativat happea. Kuitenkin maailma muovaa selviytymään, siksi varmaan ahvenvita on jalostunut muotoonsa. Sen lehdet ja varret ovat niin ohuita, että se lakastuu heti vedestä pois joutuessaan. Se elää vedessä, vain kukat pinnan yläpuolella. Kalojen turva. Lapsena etsimme aina ahvenvitaa onkipaikaksi. Niiden varsien suojissa lymysivät ne isot kyrmyniskat, joita emme koskaan saaneet. Siellä ne kuitenkin ovat. Pienet juuret riittävät sille, sillä se voi ottaa ravinteita lehdillään.

Mielenkiintoista, minä suon suolaheinän lehtiä ja ahvenvita syö lehdillään.

Mikähän tuosta lehahti pois?