Pidän matkamietteistä

Sukukokous

Kuvaaminen jää päälle. Katselet maitopurkkia hyllyssä ja mietit, että tuosta kun rajaisi... Usein toivoo, että elämää voisi katsoa samalla tavalla, eri kuvakulmasta, rajaten yksityiskohtia tai katsoen kauas ja tietää sielläkin olevan yksityiskohtia, jättää mielikuvitukselle tilaa. Mikä estää? Urautuminen? Turvallisuushakuisuus? Kuvassa ja elämässä pitää selkeästi näkyä mistä on kysymys. Pitääkö? Harmittaa, kun zoomaus ei riitä. Miksen ottanut isompaa kameraa ja parempia putkia. Olisinpa sanonutkin näin... No, ainahan voi photoshoppailla...kuvia, ei elämää. Kamera on matkassani nykyisin aina, huulipunakin unohtuu useammin. Nykypuhelimissa on enemmän pikseleitä kuin ensimmäisessä digikamerassani. Eiväthän ne pikselit autuaaksi tee, mutta puhelimellakin voi zoomailla, ottaa yökuvia ja nauhoittaa videoita, joista saa stillejä. Palapelinä elämäkin kootaan.

Amorfinen vesiraja

Kamera matkassa on kaksipiippuinen juttu. Tullessani uuteen maisemaan alan miltei aina katsella yksityiskohtia. Maisemien ihailuun on joskus tietoisesti ryhdyttävä. Metsiä on Suomen maisemissa paljon ja niitä on rauhoittavaa katsella. Yksittäisissä puissa on paljon pieniä yksityiskohtia, ne ovat myös yksilöitä. Jotkut sukua, toiset eivät. Havumetsät, kuusikot, lehtimetsät, sekalehtimetsät. Hyvin ne sopeutuvat keskenään vai sopeutuvatko. Ne eivät osoittele lajitovereitaan oksillaan, katso tuolla on kääpä kyljessään...

Puutunut elefantti vai jaloittelemaan tahtova mänty?

Vesi on yksi peruselementeistä, se rauhoittaa. Laineen liplatus, soliseva puro, ropiseva sade. Toki sillä on tuhovoimansakin, se voi halkaista vaikka peruskallion. Itselläni on aina ollut joku henkinen napanuora veteen, olen asunut monella paikkakunnalla useissa osoitteissa, mutta aina on lähellä ollut vettä, vieläpä virtaavaa vettä. Sen hoksasin kerran miettiessäni eri kuvakulmasta elämäni yksityiskohtia.

Veteen piirretty viiva