Pidän futiksen katsomisesta

Tiettyihin allergioihin käytetään siedätyshoitoa, allergeenia pistetään ihmiseen pitkiä kausia, jolloin kroppa kehittää vastustuskyvyn. Näin ei tarvitse käyttää lääkitystä koko ajan, vaan pikkuhiljaa voi olla kosketuksissa esim eläinten kanssa. Minä muistan lapsuudesta lauantai-illat. Eihän teeveestä, silloin vielä mustavalkoisesta, tullut kuin kahdelta kanavalta ohjelmaa ja lauantaisin viideltä isä katsoi englanninliigan jalkapalloa. Oliko tylsempää ohjelmaa. Pesäpallon varjossa kasvaneena, hyvä koopeeällä, ei jalkapalloa paljon meidän kylällämme pelattukaan. Kylän aikuisista miehistä muutama pelasi KuMussa, mutta he eivät juurikaan kylillä harjoitelleet. Me pelasimme pesäpalloa, lentopalloa ja talvet jääkiekkoa. Kylän liki ainoana likkana keikuin siellä mukana. Hokkareilla opettelin luistelemaankin ja aina tuntuvat kaunoluistinten kärjet vain olevan tiellä.

Nyt olen kymmenen vuotta seurannut valioliigaa tavalla tai toisella. Mies on siedätyshoidattanut minut, katselen pelejä joskus jopa itsekseni. Ulkomaan reissuilla se on jopa kivaa, sillä paikka jossa näytetään englanninliigaa, tarjoaa yleensä myös upeita siidereitä. Tunnelma noissa pubeissa ja paikoissa on usein käsinkosketeltavissa, se tarttuu. Itsekkin hyppää istuallaan, kun maali menee sentin ohi ja buuaa, kun puusilmä ei huomaa tilanteen todellista tolaa :) Minulle ei ole muodostunut omaa joukkuetta, mutta on tiettyjä pelityylejä joita mielummin seuraan. Toisaalta likaisen pelityylin joukkueita vältän katsomasta, mm. Arsenalista en siksi pidä. Miehellä on parikymmentä vuotta ollut yksi joukkue ylitse muiden, se on vaarallista, sillä se käy sydämen päälle. Oman joukkueen kanssa noustaan ja lasketaan, iloitaan ja itketään. Ei minulle niin vahvaa sidettä ole muodostunut yhteenkään. Minulla on enemmänkin yksittäiset pelaajat ja heidän pelityylinsä se, joka miellyttää. Olen usein miettinyt esim. Wayne Rooneytä, jollei hän aikanaan olisi oikea-aikaisesti saanut purkaa agressioitaan futiksessa ja sitäkautta ajautunut hyviin porukoihin, missähän hän sillä temperamentillaan olisi. Tuore isä on korjannut kielenkäyttöäänkin huomattavsti. Hänen sinnikästä, periksi ei anneta -tyylistä asennettaan katselen ihaillen. Toinen, jota seuraan on Brad Friedel, nykyinen Villan maalivahti. Hänellä riittää uskallusta karjua miljonääripelaajille, hän ohjaa peliä, kuten veskarin pitääkin. Kolmas, nyt jo viimeistä kauttaan pelaava, Tugay on tyyppi jota seuraan. Hänelle vain ei peliminutteja juuri enään suoda. Häntä katselee muuten vain mielikseen, harmaat hiukset sopivat suurimmalle osalle miehistä.

Pidän siskonmakkarakeitosta

Paukkuvalla pakkasella paras pikaruoka on keitto. Siskonmakkaroista tulee minulle mieluisin makkarakeitto. Jotenkin sen makua pidän aidon makkaran makuna. Ne tiiviit glutamaattipötköt eivät mielestäni anna muuta kuin suolan makua keittoon ja lisäksi ne maistuvat kaikki samanlaisilta. Siskonmakkaran mausteina on mm. korianteri, muskottipähkinä ja inkivääri. Se on varmaan yksi selittävät tekijä hiukan maukkaammalle, mutta silti miedolle maulle. Jotenkin minua myös miellyttää pallomaiset muodot keitossa, vaikka makuhan asian ratkaisee. Monen nuoremman polven ihmisten kanssa jutellessa tulee esiin, että he eivät pidä siskonmakkarasta, sillä se on raaka. Eihän sitä raakana syödä, sehän kypsennetään. Kaikki kypsät makkarathan todellisuudessa vain siis lämmitetään, joten eihän maku enään voi olla tuoreen veroinen. Joulun jälkeen tein todellisen jämäkeiton, pakastimen sulatuksen yhteydessä löysin pari keittojuurespussia, kaapeista erilaiset pastapussien loput sekä rosollinloppu. Kaikki pataan poron luista keitettämääni liemeen, lisäksi purkki kuorittuja tomaatteja sekä siskonmakkarat pursotettuna. Oli muutes maukas keitto ja valmistumiseen menee se reilu kymmenen minuuttia, mitä siskonmakkarat kypsyivät.

Pidän jokirannasta

Opettelin uimaan Kymijoessa. Lappalassa mummolan rannassa ja Keltin voimalaitoksen alapuolella mattolaiturilta. Alun toisellakymmenellä ollessani virvelöin usein joenrannassa, ylä- ja alajuoksulla. Olen seurannut tuosta liikkuvan kuvan lootasta Jokiemme helmet -sarjaa. Siellä on esitelty sekä Porvoonjoki että Kymijoki. Kymijoesta jäi mieleen, että sen keskileveys on kaksisataa metriä, Porvoonjoki taas on 66. suurin jokemme. Olen joskus naureskellen sanonut, että minulla on juuret Kymijoentörmässä, onhan lapsuuden koti vain muutaman kilsan päässä. Näin Kymeä likaisimmillaan, mutta pojan ollessa pieni, se oli jo paikoitellen kirkastumassa. Orimattilaan muuttaessamme poika ihmettelikin savisen mutaista Palojokea kysymällä, että mikä tuo on. Ei mieltänyt joeksi kapeutensakaan vuoksi.

Porvooseen muutettuani puhuin joenrannasta, olinhan aina asunut lähellä jokea. Minua oikaistiin joka kerta. Jokiranta, jokirannassa, jokirantaan. Siitä erottaa ulkopaikkakuntalaisen. Minä toki jo puhun jokirannasta, mutta vielä siihen pitää keskittyä ja se maistuu suussa oudolta.
Yhtäkaikki, pidän Porvoon jokirannasta. Se on tämän kymmenen vuoden aikana saanut uuden sillan ja paljon istutuksia sekä valaistusta penkkeineen. Parikymmentävuotta sillasta kiisteltiin, mutta siellä se nyt on. Sai valmistumisensa jälkeen jonkun betonirakennelmapalkinnon. Eikä syyttä. Uusi silta istuu upeasti jokirannan maisemaan. Nyt kinataan pitäisikö vanha silta madaltaa ja kuka sen maksaa. Kaupunki on laittanut rantaa viihtyisäksi. Kaupungin puutarhurin tavoite on perennojen Porvoo ja veronmaksajana kannatan häntä mielelläni tuhansien kukkasipulien istuttamisessa. Jokiranta ja vanha kaupunki ovat tavaramerkit, joista Porvoo tunnetaan. No, vanhasta kaupungistakin lähinnä kirkko ja Raatihuoneentori ympäristöineen, eli murto-osa. Kiva siellä on nyt talvellakin astella. Joen jää kantaa jo ja aurinkoisilla säillä se on väkeä mustanaan. Paahtimo pitää talvellakin terassiaan auki. Mikäs siellä on ulkoillessa, turistien seassa, rantapatiolla.

Viihtyisän varjoisaa

Pidän jääpaloista

Ostin vuosi sitten jääpalakoneen. Semmosen pikkuisen, veneeseen tarkoitetun. Ei meillä venettä ole, mutta se ei tule kiinteällä liitännällä vaan vesi kaadetaan siihen. Kesän se oli mökillä ja nyt taas talvella kämpilläni. Mietiskelin sitä pitkän tovin ja isäntä kommentoi usein sen tarpeettomuutta, turhaa hienostelua kuulemma. Ostettuani sen ei tuo ole pahaa sanaa sanonut, päin vastoin. Erityisesti kesällä, kun jäitä saa ensisatsin varttitunnissa, ei ole tarvinnut lämpimiä lipitellä. Moni juoma maistuukin paremmalta juuri jäillä viilennettynä, ja lisäksi se pitää ne mukavan viileänä.

Kesällä on mukava syödä ulkona. Jäiden päällä salaatit sun muut pysyvät turvallisen viileinä paahteisemmassakin kelissä. Talvella noutopöydässä majoneesit ja äyriäissalaatit kestävät viileinä. Isännän mielijuoma, takatuupparissa, on aito lonkero jäillä, nyt sitäkin ensiapua saa kotioloissa helposti. Toki minullekin maistuu kunnon kermalikööri jäämurskalla paljon paremmin ja eihän hyvä, savun sekä turpeen makuinen mallasviski tarvitse kuin yhden jääpalan seurakseen. Pidän jäiden kilinästä lasissa. En kuitenkaan niiiiin friikki ole, että pitäisi käyttää samaa vettä kuin viskin valmistuksessa. Tai sitä napajäätä paukuissa, hulluuden ylistys. Illanviettojen taustaääneksi on tullut mukava jääpalakoneen rapina. Teenkö paukun muotoillaan, laitanko jäitä tulemaan.

Muurikkaa kuumennellessa.

Pidän kahvin tuoksusta

Viitisentoista vuotta sitten tapahtui kahvinjuonnissani ensimmäinen pysähdys. Minulla särki päätä. Se on enemmän kuin harvinaista, siksi mietiskelin sitä. Poika sanoi, että et juonut aamulla aamukahvia, kun lähdit niin aikaiseen. Eihän kana voi munaa uskoa ja tivasin vastaan. Mietittyäni huomasin, ettei se muuta voinut olla kun vartin päästä kahvikupposesta kipu helpotti. Seuraava etappi oli kymmenisen vuotta sitten, vatsa kärvisteli harvasepäivä. Olin projektipuolella ja se tarkoitti sykäyksittäistä työn tekoa. Ruokailujen välit venyivät, nälkä turtui kahvilla. Huomasin usein, että työpöydällä oli useampikin vain osittain juotu kahvikuppi joka päivä. Välietappi tuli työpaikan aamukahvi ringissä. Mietin, että miksi istun porukassa, jonka keskustelunaiheista en pidä pätkääkään. Jäätyäni pois ringistä kahvinjuontikin jäi vähemmälle ja vatsa alkoi voida paremmin. Huomasin juovani kahvia vain tavan vuoksi. Päätin tehdä muutoksen.

Mietin, mikä kahvinjuonnissa piti koukussa. Missä tilanteissa todellisuudessa halusin juoda kahvia? Ajattelin sen selviävän vain kokeilemalla. Aamukahvin jätin väliin ja ensimmäisenä työpaikalla olin kahvipannussa kiinni. Ei hyvä. Keitin aamuisin kahvin ja päätin, että päivällä juon vasta kun alkaa tehdä mieli. Aloin selvitä lounastaukoon asti, lounaan päälle join kupin kahvia ja se maistuikin hyvältä. Mies juo sekä kahvia että teetä yhtä sujuvasti, siispä työpäivän jälkeen jos joimme yhdessä, valitsimme sen mukaan mitä minun teki mieli. Usein se on jopa aamukahvini. Tein toisen päätöksen; juon vain hyvää kahvia. Isojen automaattikeittimien tuotokset tippuivat ensimmäisenä, joten työpaikalla kahvin juontini liki lopppui. Tutustuin erikoiskahveihin, mutta enpä niidenkään automaattiversioihin juuri viehkottunut. Espressosta pidän, mutta keitän sen mutteripannussa ja siksi harkiten tilaan sitä julkisissa paikoissa. Keittimeeni kaadan veden erillisellä astialla en kahvipannulla, sille hymähdellään. Mökillä keittelemme usein pannukahvit. Saunan jälkeen kahvin tuoksu on vastustamaton ja siihen saatan jopa laittaa kermaa. Retkikahvit sekä rantakahvit maistuvat hyvälle kesän talven. Nyt voin sanoa, että kahvi on minulle nautintoaine.

Siellä sitä tippuu!

Pidän maukkaista oluista

Minulle kalja ja olut ovat saman asian eri sävyt. Kaljalla tarkoitan suomalaista peruslageria, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa. Saunajuomana positiivinen ajattelu on kohdallaan ja varsinkin Koljonvirran voittajan kaimalla janon sammuttaminen on jopa nautinnollista. Olutta on pantu jo neljätuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Pikkuhiljaa tosin viini syrjäytti sen ja oluen juojia alettiin pitää kaljan kittaajina. Vuosituhansien kuluessa alettiin käymisprosesseja saada paremmin haltuun, niin, hiivaa alettiin käyttää vasta mikroskoopin keksimisen jälkeen. Olueeseen liittyy ensimmäinen kuluttajansuojalakina pidettävä asetus. Saksalainen Wilhelm IV sääti vuonna 1516 Reiheitsgebotin. Tuossa puhtauslaissa määriteltiin mm. oluen ainesosat. Vesi, ohra ja humala, niistä syntyvät parhaat maut. Nykypäivänä asetukset ovat hiukan muuttuneet, mutta monet arvonsa tuntevat oluenvalmistajat noudattavat puhtaussääntöä tiukimmillaan vapaaehtoisesti. Ihanaa, niistä mauista minä pidän.

Stout on yksi lempimauistani. Hanasta tarjottu stout rauhoittaa väkisin. Se lasketaan hitaasti, sillä vaahto muodostuu hitaasti. Sitä vaahtoa voisi syödä lusikalla kuin kermavaahtoa. Oikeastaan mieluummin kuin kermavaahtoa. Humala, eli Humulus Lupulus, ihana nimi minusta, on se mikä antaa makuvivahteita, joista minä pidän. Kerran maistelimme Turussa Koulun pihalla, siis se on ravintola, jolla on oma panimo, heidän kesäoluitaan. Yhdestä oluesta tarjoilija kertoi, että panimomestarikin oli lentää pyllylleen humalan tuomasta kiprakkuudeta. Totta se olikin. Seuraavana kesäna se oli vain muisto, harmi. Ylimmän kuvan aitan kulmalla kasvaa minun humalani, siis se kasvi. Sitä voisi laittaa kotikaljaankin, mutta en ole vielä kokeillut. Joku kerta vielä kokeilen, kunhan saan käsityksen paljonko sitä pitää laittaa. Eiköhän vanhoista keittokirjoista löydy. Siltä ajalta olevista, jolloin taloissa piti olla humalasalot ja niitä hyödettiin.
Hyvässä oluessa vaahto muodostaa pitsikerroksia lasin sisäpintaan. Eri siemausten kerrokset erottuvat. Toinen, mikä oluessa minua viehättää, on lasihullulle sopiva ominaisuus. Olut, kuten viinikin, kannattaa nauttia omalle tyypilleen suunnitellusta lasista, silloin sen maut ja aromit pääsevät parhaiten esiin. Mitäpä ei nainen tekisi, saadakseen shoppailla kauniita esineitä. Kunnon olutlasiahan ei pestä pesuaineella, sillä kaikki mahdolliset jäämät latistavat makuja. Minä pidän oluista, kun niissä on luonnetta, silloin yleensä riittää yksi tai kaksi. Isoon janoon sitten jotakin muuta.

Kippis!

Pidän rautaesineistä

Viime elokuussa oli Sulkavan soutustadionilla Rautasulka 2009 -tapahtuma ja mekös pakoputki punaisena sinne. Oli lomaakin sopivasti. Minua viehkottavat kaikenlaiset kädentaidot ja taitajat, mutta takorautaiset esineet ovat kärkipäässä. Niitä on tullut elämän aikan hankittua jonkin verran. Kymmenkunta kojua oli pystyssä ja lisäksi oli myyntipisteitä. Kun ammattilainen tekee, oikeastaan mitä tahansa, se näyttää osaamattomalle niin helpolta. Mukavaa oli, että he myös auliisti kertoivat työtavoistaan sekä sepän työstä yleensäkin. Kyllä sillä kuulemma elää, mutta ei leveästi. On kuitenkin kuulemma tauti, joka ei pesemällä lähde. Sen uskon. Ilahduttavaa oli, että nuoria seppiä oli monta ja olipa joukossa yksi nuori nainenkin.

Mitä sitten raudasta voi tehdä. Tuolla katsellessa tuntui, että miltei mitä tahansa. Kauniita, siroja koruja sekä koriste-esineitä. Taotut ruusut olivat herkän kauniita. Käyttöesineitä aina nauloista ja naulakoista puukkoihin ja puntareihein sekä kaikkea siltä väliltä. Rautahaarniskan eri osia, niitä ihailivat isommatkin miehet, upeita kertakaikkiaan. Lisäksi taide-esineitä seppien oman näkemyksen mukaan.

Ostin kolmelle kynttilälle tehdyn kynttilänjalan. Tekijä itse esitteli sitä ja kertoi, että hänen tunnusmerkkinsä on ruuviton liitos. Niitit ja liitännät ikiaikaisia menetelmiä käyttäen. Kauniita töitä. Hän myös kertoi etsineensä kauan kynttilöitä, jotka hänen mielestään sopivat tyyliltään tuohon jalkaan. Kolahti. Itse olen käyttänyt tietyntyyppisiä kynttilöitä, koska ne ovat mielestäni kauniita. Kokeilin kotona käyttämiäni rustiikkikynttilöitä ja sepältä saamiani kynttilöitä tuohon kynttilänjalkaan, huomasin hänen olevan oikeassa. Aivan erilainen ilme ja kokonaisuus. Jouluna se oli kunniapaikalla pöydässä.

Tämä venho miellytti minua kovin.

Pidän imukärsällisistä

Kesään kuuluvat kärpäset ja medenimijät. Toisista lähtee ääntä enemmän toisista vähemmän. Mitä enemmän ne mettä keräävät, sitä paremmin ne jälkikasvuineen voivat. Ihanaa kesäistä puuhaa on tarkkailla niitä. Ihmetyttää lentämisen logiikka, joihinkin kukkiin ne menevät monta kertaa ja toisiin, yhtä avonaisiin, eivät sitten millään. Perhoset imevät hiljaa ja arvokkaasti välillä lehahdellen muualle. Ampiaiset ja mehiläiset pörisevät, välillä tuntuu, että sokerihumalassa, on se sen verran kiivasta ääntelyä ajoittain. Lepotuolissa lötkötellessä silmät kiinni kuule nuo äänet, tai oikeammin, jos ne lakkaavat kuulumasta. Pakko tarkistaa, ettei joku ole istahtanut varpaan päälle. Välillä niitä kiinnostaa auringossa hikoileva iho, kaitpa nekin suoloja tarvitsevat.

Voikukista nauttivat kaikki, ihmistä lukuunottamatta. Tosin viimevuosina olemme mökilläkin saaneet aikaan rauhanomaisen rinnakkaiselon. Olemme saaneet pelisäännöt sovittua ja aika hyvin ne ovat lupauksensa pysyä poissa kukkapenkeistäni pitäneetkin. Muuallahan ne ovat oikeastaan varsin kauniita. Voikukkalajikkeitakin on monta sataa, kaikille ei edes nimeä riitä. Isäni sanoo sen olevan varsin kiitollinen kasvatettava. Harvoin on kuulunut sen sadon jääneen huonoksi, vaikkei siitä saa edes tukiaisia. Voikukkasimaa olen tehnyt nuorempana. Aurinkoisella säällä keräsimme isolta pellolta avonaisista voikukista vain keltaisen kukkaosan. Vettä tuplasti kukkien määrän verran ja hiljakseen kiehautus vartin verran. Sekaan sitruunaa ja sokeria, aivan kuin simaa tekisi. Jäähdyttyään hiiva niskaan ja päivän parin lämpimässä käymisen jälkeen siivilöinti pulloihin. Maistuu kesälle.

Minä aina sekotan ampiaiset, mehiläiset ja kimalaiset keskenään. Ampiaisen muistan ampiaisvyötäröstä. Kaikkia niitä on hauska seurata läheltä, kun ne imevät kukkia. Usein niiden takajalat ovat täynnä siitepölyä, kuin keltaiset säärystimet. Siinä on yhteistyötä parhaimmillaan, kukat pölyttyvät ja pörriäiset saavat mettä elääkseen. Lopuksi minä saan hunajaa teeheni. Pörrätkää vaan sydämen kyllyydestä. Pitäisi oikeastaan tallentaa tuota ääntä, se voisi olla mielenkiintoinen puhelinääni. Talvella sitä olisi mukava kuunnella. Puhelimen soidessa se olisi juuri yhtä kiusallista, kuin se on kesällä. Hmm, mitenkähän tuo onnistuisi, tarttee varmaan konsultoida jälkikasvua.

Elämä jatkuu, se on hyvä!

Pidän Gambiasta

Never again!

Sain puhelun Gambiasta, valitettavasti se katkesi ennen aikojaan, eikä yhteys palannut. Vuosi sitten lomailimme siellä kaksi viikkoa ja tutustuimme pariin perheeseen. Olen harvakseltaan pitänyt yhteyttä muutaman henkilön kanssa. Lähinnä sähköpostilla, mutta perinteisiä kirjeitäkin on muutama kulkenut mannerten välillä. Ihastuimme kovin maahan ja sen ihmisiin. Miten tutustuu paikallisiin? Helposti. Tekee kaiken minkä suomalainen lääkäri kieltää. Hupastutti ohjeet, jotka sain työpaikkalääkäriltä hakiessani malarialääkereseptiä. Ohje oli tiivistettynä, että pullovettä juoden ja verhot kiinni pitäen hotellihuoneessa ollen voi aivan huoletta oleskella ja nauttia lomastaan tuollakin mantereella. Ei pidä olla paikallisten kanssa, eikä syödä missä sattuu, käsiä pitää kuurata ja desinfioida nukkuessaankin jne jne. Höpö höpö. Ihmiset olivat ihania, uteliaita ja välittömiä. Ottivat joukkoonsa ja kertoivat mielellään maastaan ja tavoistaan. Pääsimme jopa pariin perheeseen vierailulle. Toisessa nautimme pihalla emännän päivälliseksi valmistamaa kalaa ja tomaattista riisä, toisaalla meille tarjoiltiin hyvää, vahvaa teetä. Joimme teet ja annoimme lasit pois. Ne huuhtaistiin ja isäntä sekä kuljettajamme joivat niistä seuraavaksi ja heidän jälkeensä perheen pojat. Perheellä oli vain kaksi teelasia.

Sataman savustusuuni; satamasta kaikki pahvit ja roskat betonikuoppaan,

kalat päälle ja niiden päälle nahkainen pressu.

Liikkuminen oli turvallista. Usein seuranamme oli ns. paikallisopas, josta lopulta tuli varsin hyvä ystävä. Vietimme aikaa yhdessä myös hänen vapaa-aikanaan. Hän järjesteli meille aina tarvittaessa paikallisen taksin, jolla matkailimme lähikaupungeissa ja rannoilla. Matkat avasivat paikallisten elämää aivan eri tavalla kuin matkanjärjestäjän bussiretket, jossa oppaana toimi suomalainen.

Liikuimme myös kahdestaan kävellen ihmetellen miltei kaikkea näkemäämme. Korppikotkat kaartelivat yläpuolella ja bongailimme toinen toistaan kauniimpia kasveja teiden varsilla sekä lintuja puissa ja rannoilla. Silmiinpistävää oli melkoiset kontrastit. Pelkkä tie saattoi olla jakamassa hyvin toimeentulevat ja vähäosaiset. Päällystettyjä teitä oli vähän samoin katuvaloja. Oli maagista liikkua pimeällä kadulla ja kuunnella kaukaa kuuluvia rummutusten ääniä. Tervettä järkeä käyttäen liikkuminen piemässäkin oli turvallista. Toki busseilla ja takseilla liikkuminen oli helppoa ja eurooppalaisittain varsin edullista. Tanka busseja, eli kahdeksan hengen pakettiautoja, emme käyttäneet, mutta niillä pääsee muutamalla kymmenellä sentillä kymmenien kilometrien matkoja.

Koululaiset lauloivat meille Jaakko kultaa selkeällä suomen kielellä.

Koulutus on maksullinen. Koulujen välillä isoja eroja ja kustannuserot sen mukaiset. Yllä kyläkoulu, jonka vain muutaman kymmenen euron vuosimaksu on monelle perheelle liikaa. Lapsia on perheissä paljon, koulumatkat ovat usein pitkiä ja rahaa pitää olla myös koulupukuun ja ruokailuun. Kyseiseen opettajaan ja hänen perheeseensä tutustuimme myös lähemmin. Kävimme toisessakin koulussa, jossa oli noin viisituhatta oppilasta. Koulu toimi kahdessa vuorossa. Luokkakoot vaihtelivat ja rehtorille annettujen pienten lahjoitusten avulla saattoi koulupaikka aueta helpommin. Tuskinpa tarvitsee korostaa, että useinkin kävi mielessä, miten monelle suomalaiselle tekisi hyvää vierailla niissä paikoissa. Miten helposti me vikisemmekin joka asiasta, on pimeää, märkää, kylmää, kiire ja vaikka mitä.

Näimme paljon eurooppalaisen mittarin mukaan kurjuutta, mutta kurjia ihmisiä emme nähneet. Varsinkin lapset valloittivat lapsenomaisella vilpittömällä uteiliaisuudellaan ja iloisuudellaan jopa hiukan pidättyvämmän miehenikin. Toki näimme varjopuolia ja suuhun tunkevia kerjäläisiäkin. Maan "erikoisuus" ovat bumsterit, nuoret työttämät miehet, jotka ajalehtivat kaduilla päivät pitkät. Osa heistä on vilpittömän uteiliaita ja haluaa kertoa maastaan, osa rasittavuuteen asti perässä roikkuvia pummeja. Valitettavasti ei voinut luottaa kaikkien lastenkaan kirkkaisiin silmiin; katras kertoo, ettei heillä ole jalkapalloa. Eivät pyydä rahaa, vaan näyttävät paikan mistä turisti voi ostaa jalkapallon. Tyytyväisen turistin poistuttua pallo palautetaan kauppaan ja voitot jaetaan.

Jalkapallo. Se yhdistää maailman miehet. Kaikkialla. Niin täälläkin. Sitä potkittiin joka paikassa ja sitä pelasivat miltei kaikki pojat, mutta näimme pieniä tyttöjäkin joukossa. Tyttöjähn ei juurikaan näkynyt leikkimässä. Mies tuumasi, ettei ole ihme miksi täältäkin jalkapallotaitureita tulee. Palloissa kolmannes liian vähän ilmaa, futiskenkiä ei ole ja kenttä on kaikkea muuta kuin tasainen. Kaikkialla potkittiin pienissä porukoissa. Lähellämme oli yksi hiekkakenttä, jossa käytiin eritasoisia pelejä kaksi kertaa viikossa. Olimme katsomassa muutamia kertoja ja minäkin nautin koko sydämestäni. Pelaamisessa oli reimua, mutta myös voittamisen tahtoa.

Graft Market Boys, koko joukkue.

Gambian pääkaupunki on Banjul ja kävimme siellä matkan järjestäjän retkellä. Tutustuimme myös Kunta Kinten kotikylän maisemiin sekä orjasaareen. Vaikka asiat ovat niistä päivistä muuttuneet ja katselimme vain kuvia, esineitä sekä kuulimme kertomuksia, minua hävetti, suretti ja itketti oman rotuni julmuus. Mieleenpainuva retki.

Matkanjärjestäjä käytti meitä Serekundassa Albert markkinoilla, maan kuulut ja maan isoimmat. Meidät johdatettiin letkassa aitauksen sisälle, jossa saatoimme turvallisesti ostaa paikallisia käsitöitä. Kävimme samoilla markkinoilla ystävämme kanssa ja näimme paikallisten kaupankäyntiä. Sanoinkuvaamatonta. Lamin oli sanonut minulle, että hän näyttää missä voin kuvata. Erilaiset luonnon uskonnot ovat vielä voimissaan, ja joku saatta vieläkin käsitää kameran vievän ihmisen sielun. Hän vei meidät paikkaan, jossa saatoin kuvata katuvilinää.

Toisaalla isossa satamassa jouduimme miltei käsirysyyn, kun kuvasin kalastajan kottikärryissä olevaa saalista. Hän oli laiton kalastaja Senegalista. Siellä ovat kalasaaliit pienentyneet, joten kalastajat tulevat laittomasti tienaamaan Gambian vielä suht rikkaille kalastusvesille. Koko tilanne jäi pysyvästi mieleeni, mutta erityisesti pieni yksityikohta. Tilanteen lauettua ( Lamin Daavid ja senegalilainen mies Goljat fyysisesti ) Lamin sanoi, että tuo mies on rasisti. Hän ei halua gambialaisten pitävän yhteyttä turisteihin, sillä valkoiset tuovat vaurautta Gambiaan. Senegalissa ei turismia samassa suhteessa ole. Niin, tuo kalastaja vihasi meitä ihonvärimme takia. Reissusta on reilu vuosi, vieläkään en ole sitä unohtanut.

Serekundan kaduilta markkinoille menevää kansaa.

Pidän iästäni

Keski-ikäisen rukous

Herra, sinä tiedät paremmin kuin minä,

että olen tulossa vanhaksi. Suojele minua

tulemasta liian puheliaaksi ja

ajattelemasta, että minun on sanottava

painava sanani joka asiassa ja joka

tilaisuudessa.

Vapauta minut halustani järjestellä

kaikkien muiden asioita. Tee minusta

ajatteleva ihminen - ei ärtyisä, eikä

ylemmyydentuntoinen. Ottaen huomioon

viisauteni laajan varaston, on tosin sääli

olla sitä kaikkea käyttämättä, mutta

tiedäthän, Herra, että haluan kuitenkin

säilyttää muutaman ystävän itselläni

elämäni loppuun saakka.

Pidä mieleni vapaana loputtomien

yksityiskohtien kertomisesta ja anna

minulle siivet, joilla voin lentää suoraan

asian ytimeen. Sinetöi huuleni

vaikenemaan kaikista kivuistani ja

vaivoistani, jotka ovat lisääntymässä ja

joista puhuminen on sitä miellyttävämpää

mitä pidemmälle vuodet vierivät. Pyydän

sen sijaan itselleni tarpeeksi voimaa

kuunnella muiden vaivoja ja kestävyyttä

ymmärtää heitä kärsivällisin mielin.

Pidä minut suhteellisen lempeänä. En

halua olla mikään pyhimys, sillä

muutamien sellaisten kanssa on hyvin

vaikea elää. Mutta hapan vanha ihminen on

paholaisen suurimpia töitä.

Auta minua saamaan elämästäni irti kaikki

mahdollinen hauskuus. Ympärillämme on

paljon hauskoja asioita, enkä haluaisi

menettää ainoatakaan niistä.

Kopioitu Positiivarien sivuilta!

Nyt on vuosi kulunut vuosisatani toista puoliskoa.

Pidän hetkistä

Alkaa tuntua, että nyt riittäisivät pakkaset ainakin tällä erää. Tuntuu hetkittäin, että katselen maailmaa vain parvekkeeltani. Vapaapäivät menevät sisällä möllötellessä, toisaalta kivaahan sekin on, muttei aivan vapaaehtoista. Eskimoksi pukeutuneena toki voi viipotella pihalla, mutta nenä tuppaa jäätymään. Ei kovin paljon aiheetta pihalle nenäänsä edes laita. Päätin kuitenkin uhmata kylmää ja kävellä isännän luo kahville, kun soitteli yötyöläinen heränneensä. Todellinen uroteko, koko vajaan kilometrin siis ulkoilin. Pakkasin kuitenkin kameran mukaan, kun aurinkoinen keli oli huikea. Mittari näytti tosin -27,7 ei varmaan ihan oikea arvo, mutta huimia lukuja Porvoon korkeudelle. Astuttuani ovesta näin autoaitausta vasten nojaavan aroniapensaan oksalla mustan pörröisen möhkäleen. Kävelin lähemmäs ja huomasin sen olevan mustarastaan. Tässä on pyörinyt yksi muutaman vuoden, sitä ajoittain näkee, joskus niitä on jopa useampia, mutta tuo yksi majailee lähistöllä. Peruutin hiukan taaksepäin ja kaivoin kameran, kuvailin askel askeleelta lähestyen. Kovin oli pörhöllään, viiden metrin päähän päästyäni se liikahti hiukan. Tuli mielikuva katseesta, ettei se olisi halunnut lähteä lentoon vaan olisi mieluiten värjötellyt paikallaan. Katselimme hetken toisiamme, sitten se lennähti hiukan taaksepäin toiselle oksalle ja alkoi järsiä jäistä aroniaa. Minä pakkasin kameran takaisin laukkuun ja kiersin roskakatoksen kautta tielle. Eihän lounashetkeä sovi häiritä.

Ei minua palele, ei minua palele, ei minua palele...

Pidän kimaltelevasta lumesta

Hurmaavan monta päivää on pitänyt pakkasta yli kahdessakymmenessä asteessa. Hanget kimaltelevat timantteina. Pienikin auringon pilkahdus koskee silmiä, sillä valkeasta lumesta se heijastuu moninkertaisena. On niin valkoista, että ihan sinertää. Maisemat ovat kuin Andersenin Lumikuningattaresta. Kovasta pakkasesta huolimatta sataa kevyttä utukkaa varsinkin öisin. Sellainen lumi ei häiritse. Vaikka sitä on vaaksoittain auton päällä, on se kevyt harjailla pois. Samalla on helppo tarkistaa tuulen suunta, yleensä se tuulee itseenpäin ja autonputsauksen jäljiltä saa harjata itsensä. Se on talvea.

Hanki kimaltelee jopa pihavalojen loisteesta. Angervot näyttävät jalokivipensailta. Naapurin emännän kanssa naureskelimme talvista matonpesuamme. Vieläkin nimittäin tamppaan osan mattojani puhtaassa hangessa, villamatot kirkastuvat mukavasti. Ei pääse pantteri pilkuistaan, sanotaan, nuorna opittua. Harmistuttaa, kun ei ole mahdollisutta käydä mökillä, räsymatoille tekisi lumipesu myös hyvää. Ehkäpä keväämmällä. Nyt sielläkin jäät vahvistuvat ja pääsee Haapaveden jäälle lumikävelylle. Sitä odotan malttamattomana.

Pidän talvi-illoista

Tänä talvena on Porvoossakin saanut nauttia lumesta täysin siemauksin. Lunta tuli jo ennen joulua ja määrällisesti sitä on paljon. Talviurheilulajien harrastajat ovat hykerrelleet tyytyväisenä ja luulenpa laskettelurinteen omistajienkin hengittävän hiukan vapaammin tänä talvena. Paukkupakkasjaksokin alkaa hellittämään ja ulkoilu on nautinnollista. Iltakävelyllä haukkoo henkeään maiseman kauneutta ihaillessa. Kaikki lumi on valkoista, sillä liki päivittäin on satanut lisää ja se on kinostunut kauniisti. Jotenkin illalla kaikki sävyt ovat pehmeitä ja lisäksi pikkupakkanen kimalluttaa hangeen pintaa. Poissa on kaikki märkä ja mätänevä.

Ilmassa on paljon kosteutta ja se alijäähtyy, jolloin kaikkeen kiinnittyy huurua ja lunta. Erityisesti puut ovat kauniita, rungot sekä oksat ovat huurupörrössä. Tuo ilmiö ei ole jokatalvinen ja valokuvauksen ammattilaiset sekä harrastajat ovatkin saaneet uskomattomia talvikuvia. Olen iltasella työpäivän jälkeen saanut itseni tunneiksi ulos ihastelemaan luontoa kamera kainalossa. Talvi-illan hämärä on rauhoittava. Valon sävyt ovat ihastuttavia. Iltahämärä eroaa aamuhämärästä samoin kuin syksyn ja kevään tuoksut. Illalla pimeys lisääntyy koko ajan, silti kaupungissa ei koskaan tule sysipimeää. Paikoitellen keinovaloa on niin paljon, ettei tähtitaivasta erota. Onneksi asun hiukan keskustan ulkopuolella, löytyy puustoa, maastoa ja näkyy tähtitaivas. Täydenkuun aikana tulee upeita varjoja ja sen juustopallon lumossa jäävät unetkin vähiin. Minä tosin olen kuuhullu uudenkuun aikaan, täyden kuun aikana nukun jo rästejä poiskin. Silti talvi-illan hämyssä on ihana astella vaikka taivas olisi umpipilvessä. Luminen maisema tuoksuukin raikkalle.

Nykyjouluvaloja.

Pidän unohdetuista

Minulla on puolen metrin muisti. Kun irrotan esineen käsistäni ja käännän selkäni, en muista missä se on. Senkin asian kanssa oppii elämään. Kun jokin asia ei löydy, osaan asennoitua. Kaksi vaihtoehtoa; löytyy tai ei löydy. Ainoa mihin voi vaikuttaa on oman ketutuksen asteeseen. Arkistointiasennettani en enään osaa muuttaa. Oppii säveltämään ja selviämään. Kun tulostettu sähköinen lentolippu ei löydy, on aina ajomatka aikaa miettiä miten puhut itsesi koneeseen, varsinkaan kun aikaa ei aina ole lampaiden syötäväksi. Silmälasit katoavat, joskus väärässä maassa, silloin on toki hommattava uudet, mutta elämä jatkuu. Oppii olemaan kiintymättä esineisiin. Tosin sitä ei aina usko kaappeja siivotessa. Toisaalta maapallo on pyöreä, tuumaan usein, jossakin kohtaa tulen sen tilapäisesti näkymäalueen ulkopuolella olevan esineen luo. En siis hukkaa tavaroita, hetkittäin vain en saa yhteyttä. Olen hyväksynyt, että minun muistini avu on asioissa ei tavaroissa.

On mukava havainnoida asioita, jotka ovat selvästi unohtuneet. Tuota lepuuttajaa mietin, onkohan se hajonnut ja siksi unohtunut vai unohduttuaan hiljakseen tyhjentynyt. Missähän kaikkialla sekin on seilannut veneessä kiinni ollessaan. Joskus joku sitä ostaessaan oli tyytyväinen hankintaansa. Miksi juuri tuo ostettiin, eikä sitä viereistä? Miksei sitä ole laitettu roskiin. En ole asiantuntija, voihan tuosta vaikka pumppaamalla saada toimivankin. Miksi se on jätetty lojumaan talvitelakan laitamille, en tiedä. Onko uusi astunut kuvioon? Oioi, aiheesta löytyy satuja ja baletteja sekä elokuvia aikuisille. Vai nousevatkohan vain lelut kapinaan. Hotelliemäntänä toimiessani olin yhteydessä löytötavartoimistonkin kanssa usein. Kaikkea unohdellaan, sateenvarjon ymmärrän, tekohampaita hiukan ihmettelen. Sympaattista ja inhimillistä. Kiehtovaa on tarina niiden unohdettujen esineiden ympärillä, sehän on vapaasti ajateltavissa...

Miten voi unohtaa vessanpöntön?

Pidän raakamakkaroista

Makkara on mainio juttu. Rakastan hyvintehtyjä, maustettuja ja erilaisia raakamakkaroita. Se ei ole suomen nykylainsäädännön mukainen nimi. Pitäisi puhua ruokamakkaroista, mutta tarkoitan makkaroita, joita pitää vielä valmistaa ennenkuin niitä voi syödä. Mitä kummallisempaa ja krouvimpaa, yleensä sitä maukkaampaa. Isäni on entinen lihamestari ja lapsena lueskelin innolla hänen kansioitaan, jotka olivat täynnään mitä erilaisimpia makkaraohjeita. Entisaikojen makkaroissa oli maku pääasia. Alunperin haluttiin hyödyntää kaikki ruhonosat, joita ei voitu syödä lihana. Esimerkiksi liki kaikkien nykyään kammoama kamara, eli sian nahkaa hyödyntämällä saadaan paljon maukkaampaa ja rakenteeltaan parempaa makkaraa kuin kalvottomasta täyslihasta. En ymmärrä näitä jauhottomia ja rasvattomia pötkäleitä. Viljaakin käytettiin ennen tarkoituksella, eivät ne makua pahenna. Nykyisin saadaan rasvattomat kummajaiset irrottamaan sylkeä natriumglutamaatin avulla ei maustamisen keinoin. Purukumina ne toimivat, tosin leuatkin väsyvät, ennenkuin kaikki on hienontunut puremalla. Läsnirannikoilla syötiin verimakkaraa ja idässä ryynimakkaraa. Alkuaan siinäkän ei ollut lihaa välttämättä lainkaan, vain ryynejä ja rasvaa.

Toivo Vuorelan tutkimuksessa (Die Finnischen Würste, SKS Helsinki 1961) mainitaan, että Suomessa ensimmäinen merkintä makkarasta löytyy Nousiaisista 23.5.1549. Kyseessä on perunkirjoitus, jossa elintarvikevarastoon kuului mm. 36 kuivattua makkaraa. Pikkasen on siis perinteitä meilläkin. Pidän kuitenkin Saksaa makkaran alkukotina. Makkaralaatuja sieltä löytyy valtavasti, toinen toistaan maukkaampia. Joulun aikaan tapasin Wotkinin tiskiltä Weisswurstia, valkomakkaraa, kuva yllä. Halusin testata vastasiko maku muistikuviani. Kyselin lihamestarilta miten sitä nautitaan ja hänellä ei ollut muuta tietoa kuin, että oluen kanssa. Taisi olla hyvin osunut arvaus, kun saksalaisista on kysymys. Makkara on vasikanlihasta tehty ja se maustetaan viinillä ja persiljalla. Se on münchenilainen erikoisuus. Aikanaan oli "sääntö", ettei weisswurst saa kuulla kello kahdentoista lyöntejä, mutta nykyisten kylmälaitteiden avustamana tuostakin jo poiketaan. Tänäpäivänä saksalaisilla on tuohonkin makkaraan omat puhtaussääntönsä kuten oluisiinkin, joten sen maku vastaa varsin hyvin alkuperäistä ja ennenkaikkea siihenkään ei sovelleta kevylinjan vaateita. Weisswurst tarjoillaan perinteisesti brezel rinkeleiden kera sekä luonnollisesti makeaa saksalaista sinappia. Juomana on usein kunnon weissbier, vehnäolut. Se haudutetaan kymmenisen minuuttia vedessä, jonka jälkeen kuori halkaistaan pituussuunnassa ja sisältö syödään. Tarinan mukaan jotkut imaisevat sen kuoren toisesta päästä. Kuorta ei syödä. Korvaani otti wotkinin lihamestarin ohje, että ruskista haudutuksen jälkeen kevyesti, niin kuori on maukkaampaa. Älä tilaa siten Saksassa!

Makkarakeittokin voi olla herkullinen kun nappaa makkarat siskolta!

Pidän tomaateista

Syvennyin netissä lueskelemaan jotakin luomusivustoa ja siellä erilaisten vihannesten sekä juuresten terveysvaikutuksia. Ne olivat mielenkiintoisia. Tomaatissa oleva kartenoidi nimeltä lycopene estää eläinkokeiden mukaan syövän syntymistä. No, kohta tuntuu, että kaikesta löytyy tarpeeksi kaivettaessa vastaavaa, ei siinä. Mielenkiintoinen oli havainto, jonka mukaan ihmiselle tuo aine vapautuu hyötykäyttöön vasta kuumennettaessa. Eli tomaattimehu, tomaattikeitto sekä yllätys yllätys ketsuppi ovat tästä kulmasta katsoen hyviä terveydelle. Yksi keskikokoinen tomaatti antaa viidenneksen päivän A -vitamiinin tarpeestaamme ja C -vitamiinista jopa vajaan puolet. Niin nestepitoinen kuin se onkin, siinä on runsaasti kuituja. Italialaiset puolestaan olivat tutkineet, se ei selvinnyt miten, että päivittäin yhden tomaatin syöneillä ihmisillä oli yli puolet alhaisempi syöpäsairastavuus kuin vain kaksi tomaattia viikossa nauttineilla. Henkilöiden elämäntavoista kokonaisuutena ei ollut mitään mainintaa. Jäin pohtimaan, että miten ketsuppia arvioidaan tutkimuksissa. Tutkimuksessa nimenomaan mainittiin ketsuppi, mutta tarkoittaako se, että sokeri ja muut aromivahventeet tallautuvat lycopenen hyvää tekevien vaikutusten alle. Mene ja tiedä. Mikä määrä ketsuppia vastaa yhtä tomaattia, se ei selvinnyt. Mainoksien uhrina muistan että joihinkin menee kiloon yli kilo. Sydäninfarktiriski pienenee ja vanhusten yleiskuntokin nousee selvästi saman lycopenen vaikutuksesta. Ei muuta kuin ketsuppia vanhainkodin pöydille.

En ihan noin kevyeeseen tieteeseen usko, mutta mielelläänhän tuollaista lukee sellaisesta, josta itse pitää. Tekstissä ei nimetty mitään tutkimuksia, viitattiin vain yleisesti. Kuitenkin uskon tomaatin tekevän hyvää ihmiselle. Varsinkin silloin kun saa auringosta nauttineita tomaatteja. Maallikkona väitän, että eron huomaa kuoresta. Meillä talviaikaan tarjottavat tomaatit taitavat tuontinakin tulla lasin alta, sillä kuori on paksu ja väkevä. Tomaatti ei maistu tomaatille. Lajikkeita toki on valtavasti ja jalostuksessa painotetaan erilaisia ominaisuuksia vastaamaan erilaisia tarpeita. Kesäisin ostan tomaattini mieluiten toreilta. Itse kasvattelen tomaatteja parvekkeellani mahdollisuuksieni mukaan. Siinä on hiukan ristiriitainen tunne niitä istuttaessa. Mikäli kesästä tulee kuuma ja aurinkoinen, se on sään puolesta hyvä, mutta lomalla taimet kuihtuvat veden puutteeseen. Muutamana sadekesänä ovat altakasteluruukussa taimet säilyneet poissaolonkin ajan, mutta sellaiset kesäsäät eivät houkutelleet rannoille.

Mutta se itsekasvatettujen maku, sitä ei voita mikään. Nehän sulavat suussa kuorineen päivineen. Maistuvat auringolle kuten ahomansikat parhaimmillaan. Viime syksynä sain siskolta ison korillisen hänen kasvihuonetomaattejaan. Paljon tuli syötyä sellaisenaan, mutta hiukan keittelin pakastimeen valmiiksi valkosipulilla maustetuksi tomaattimurskaksi. Kuumennettuna kartenoiditkin ovat siis hyväksikäytettävissäni. Pitääkin hyödyntää ne nyt sydäntalvella, jolloin kaupan tarjonta tomaateissa ei houkuttele napsimaan suuhun.

Muutama punaposkinen olisi vielä napsittavana.

Pidän rikkonaisista viikoista

Olen vuorotyöläisen kakara, seemataulukkojen seassa kasvanut, katkematonta putkea tekevän seurustelukumppani. Heh, onko viiskymppinen vielä tyttöystävä, miksei. Omasta työelämästäni taittuu nyt jana siihen, että kohta olen yli puolet tehnyt päivätyötä. Kuukausipalkkaisen viisi ja kaksi rytmi, ei onneksi kulunseurantaa eikä nine to five, vaan kaikki liukuvaa työaikaa. Sen verran pitää yksilöllä vapautta olla, tosin liian usein se vapaus liukuu työnantajan eduksi.

Vasta aikuisena olen siis oppinut, että viikot ovat rikkonaisia. Vuorotyöläisellehän kaikki on rikki, mutta päivätyöläiselle arkipyhät rikkovat viikon. Miten viikko menee siitä rikki, että saa itselleen enemmän vappaa-aikaa? Hauskoja ilmaisuja asialle löytyy. Pätkäviikot, vajaat viikot, tuplalauantait, kaikissa kuitenkin sellainen sävy, ettei se muka olisi oikein. Vapaapäivät rikkovat työviikon, voihan nökkö. Minusta työpäivät rikkovat vapauden putken. Työstäni pidän, mutta teen sitä vain saadakseni avustuksia, joilla ylläpidän elämän muita nautintoja.

Miehen työpaikalla heitä pidettiin muutama vuosi koekaniinina. Kokeilivat erilaisia vuororytmejä löytääkseen sen, joka ihmistä vähiten rasittaa. Taustalla ajatus, että ihminen prosessityönsä äärellä olisi mahdollisimman tuottavainen. Yhtenä toteamuksena oli, että vuorotyö ei sovi ihmisen fysiikalle kuin äärimmäisen harvoissa tapauksissa. Tekijät itse äänestivät vielä lopuksi, että paras pituus työpäivälle on kaksitoista tuntia. Nyt heillä on kuukaudessa enemmän vapaapäiviä kuin työpäivä. Minkäs teet; energiaa tarvitaan, ihmisiä pitää hoitaa ja kansalaisten turvallisuudestakin on hyvä huolehtia katkeamattomana putkena, jotta me päivätyöläiset voimme rikkoa työviikkoamme arkivapailla. Siviilirekisterissä olevana pääsen osalliseksi kirkollisista juhlapyhistä, useinkaan en pyhitä niitä levolle. Mieluiten otankin vapaana, enkä lisääntyvinä veroina.

Tämän hiljaisuuden rikkoi harakan nauru, lämpimikseen varmaan lauluaan karautteli.

Pidän aloittamisesta

Oman elämän vuosisadan toisesta puoliskosta on kohta kulunut vuosi. Maailmalla alkaa uusi vuosi. Jotenkin uusi, alkava vuosi on minulle aina ihanan tuskaisaa. Hämärässä on hyvä poltella kynttilöitä ja tuijotella liekkiin. Entäs nyt, mitäs sitten. Jotenkin kaipaan oloa, joka muksuna tuli, kun saunasta kipaisimme liiterin oven kautta hankeen pyörimään. Usein oli pehmeän pakkaslumen alla korppainen pinta ja jalan upotessa tuli naarmuja nilkkoihin. Pyöriskellessä iho hinkkaantui punaiseksi, helläksi kaikille kosketukselle. Toisaalta saunaan palatessa kihelmöivä tunne oli ihana. Sitä samaa ei saa edes avantouinnilla, sekin on pitänyt kokeilla.

Oikeastaan enemmän kaipaan henkisesti sitä oloa. Millä saisi aivot pyörimään hangessa ja pinnan kihelmöivän puhtaana janoamaan uutta. Ei tämä iästäni johdu, tammikussa olen aina hiukan pallo hukassa, aikuisempana vain sen tuntee selvemmin. Sisällä repii tarve kääriytyä peittojen alle horrokseen ja hereillä pitää pään sisällä itu, joka kirkuen huutaa, että kohta on kevät. Kukonaskel valoa on tullut lisää. Toistaiseksi hoen sitä mantrana, että uskoisin siihen. Kokemuksesta tiedän, että näin myös on ja valoa kohti mennään. Valo, niin, mun kennoni tarvitsevat sitä, että pysyn käynnissä. Ahdistaa toimistopäivinä katsella kauniin kirkkaita talven keskipäiviä ikkunan väärältä puolelta. Kennoeläin pitämässä yllä kannattavaa kasvua. En saa mitään valmiiksi. Pää puhkuu ajatuksia kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta mitä voin tehdä, mutta kroppa repsottaa kuin aikanaan Donner mainoksen tuolissa.

Kyllä tämäkin kynttilä vielä syttyy!