Pidän Amsterdamista

Pidän jääpuikoista

Onkohan suomessa viiskymppistä ihmistä, joka ei joskus olisi imeskellyt jääpuikkoja? No, varmaan, mutta eiköhän ainakin suurin osa niitä nuoleskellut, salaa tai luvan kera. Jääpuikot tuovat vääjämättä kevään mieleen. Auringon lämpö sulattaa lunta, joka varsinkin yön tultua jäätyy. Ne syntyvät kuin tippukivet. Sisältä, varsinkin isot, ovat usein onttoja. Ihmeellisiä luonnon muodostumia. Osa niiden viehätystä on varmaan taka-alalla oleva tieto, että kevät on koittanut. Huikaisevassa auringon paisteessa ne ovat kaunis näky. Luonnon kristallia. Jotenkin ne unohtuvat ja hämmästyttävät aina uudestaan ja uudestaan joka kevät.

Suomikevät!

Pidän ahvenista

Madonnakin sai Suomessa käydessään ahvenia syötäväkseen. Tarina ei kerro pitikö hän niistä, yhtä kaikki, herkkua ovat. Olen lapsena tottunut syömään kalakeiton kirkkaaseen liemeen tehtynä. Meillä keitto tehtiin aina pyyntipäivänä ja yleensä se tehtiin ahvenista. Siika- ja matikkakeitto toki poikkeuksena, mutta niitä tehtiin harvoin. Muistan, kun melko isona olin kaverilla kylässä ja kutsuivat ruokapöytään. Sanoivat, että ahvenkeittoa... Se oli maitoliemessä. Olin kotona ihmetellyt suureen ääneen, että miksiköhän ne ei ole opetelleet tekemään kunnon kalakeittoa. Kalatkin olivat nimittäin ilman päitä ja nahkoja siinä keitossa. Eihän siinä maistunut muu kuin maito ja tilli, ei sitä kalan makua lainkaan, johon olin tottunut.

Aikojen myötä olen toki oppinut tekemään kaloista vaikka mitä. Mummo vainaakin sanoi, että ei se ole emäntä eikä mikään, joka ei tee silakasta kahtasataa eri versiota. Silti mikään ei maistu paremmalta kuin kunnon valurautapannulla voissa paistettu, tuore ahven. Se on minulle jokin lapsuuden makumuisto, josta en halua edes luopua. Tuoreet ahvenet vaan tuntuvat olevan kiven alla.

Masut yrttejä pullollaan!

Pidän ravun pyrstöistä

Kyllä minä ravuistakin pidän, kerran vuodessa, mutta pyrstöt ovat miltei pakkomielle. Nykyisin niitä onneksi saa miltei mistä vaan. Herkullista ja helppoa pikaruokaa. Tuota kymmenjalkaista äyriäistä tunnetaan kuutisensataa lajia, enkä tiedä onko niillä kaikilla kiitinikuorensa alla yhtä herkullinen pyrstölihas, mutta jokiravunpyrstökin riittää minulle. Niitä saa mm. pakastettuna siten, että varsinainen pyrstökuori on jätetty niihin kiinni. Muistan, kun aikanaan harjoittelin pienillä katkaravuilla ja yritin imaista pyrstölihaa kuoresta. Silloin en uskonut, että koskaan pidän tuosta herkusta, sillä minua puistatti se rouske, joka tuli hampailla kuoreen osuessa. Isäntä naureskeli ja pyöritteli päätään. Vaan sitten, kun makuun pääsin niitä meneekin pussillinen helposti. Puoli rasiallista jokiravunpyrstöjä uppoaa vaikka aamiaismunakkaaseen. Sillä kyllä jaksaakin pitkälle iltapäivään.

Katkarapuja olen varmaan syönyt aina. Ne olivat olevinaan herkkua, kunnes siis maistoin jotakin niin paljon parempaa. Enään en "surviaisen toukkia" juurikaan käytä, sillä pyrstöjäkin on. Siskolla kesti varmaan viisi vuotta, että koski edes katkarapuihin. Huvittavaa, sisko ei edes avannut mun jääkaappia joskus aikanaan, kun tiesi siellä olevan homejuustoa. Kolmas mitä kammosi olivat sienet. Nyt sillekin uppoaa kaikki. Sai eka työkseen paikan ravintolasta ja kaikkia annoksia piti maistaa. Siellä ei voinut kitistä kuin pikkulapsi, että en määää. Maistettuaan totesi usein, että turhaa pelkoa. Mikähän siinäkin on, että usein meillä on vankin mielipide asiasta, josta emme tiedä mitään. Ennakkoluuloja, niitähän meillä on kaikilla. Lapsena meillä oli kotona linja, että maistaa pitää, pakko ei ole tykätä. Ei ollut paha oppi elämää varten lainkaan.

Pyrstöpastaa

Pidän kaapriksista

Kapparis pensaan avautumattomat kukkanuput, suolaliemessä. Oliivin kokoisia, yleensä suolaliemessä. Pirtsakka lisä moneen ruokaan ja salaattiin. En muista milloin olen maistanut kaapriksia ensimmäisen kerran, mutta onko sillä väliä, pidän niiden sitrusmaisesta mausta. Hämmästykseni oli suuri, kun joskus aikanaan tajusin, että varrelliset kaaprikset tosiaankin ovat kukkanuppuja. Olen nähnyt kotikokissa ohjeen, jossa vastaavaa on tehty krassin siemenistä, eli niitä on säilötty mausteiseen suolaliemeen. En osaa mausta sanoa mitään. Kaprispensasta kasvaa välimeren maissa ja varsinkin etelä Ranskassa sitä viljellään paljon. Kukkien ei anneta kukkia vaan ne poimitaan pippurin kokoisina, jolloin niiden maku on parhaimmillaan. Ne säilötään pääasiassa suolaliemeen, mutta olen maistanut etikkaiseen suolaveteen säilöttyjäkin. Maku on ihanan pirtsakka. Korsitelun lisäksi ne ovat mm. wieninleikkeen sekä lindströmin pihvin olennainen mauste, sillin seuralainen. Kalaruokiin ja äyriäisten seuraksi se passaakin varsin hyvin.

Ihana kesäherkku on sekoittaa valkosipulia oliiviöljyyn, valuttaa sitä laakealle astialle grillattujen paprikoiden päälle, pilkkoa sekaan hyvälaatuista anjovista sekä ripotella kaapriksia. Mausteeksi hiukan rouhittua mustapippuria ja halutessa ohuita parmesanlastuja. Sopii vaikka grillimakkaralle.

Pidän partsilla istumisesta

Porvoossa löytyy muutama paikka, jossa on terassi auki läpi vuoden. Toki varmaan jotakin kelivarausta, mutta kaasukäyttöset lämmittimet ja kunnon viltit helpottavat tarkenemista. Istujia riittää. Varsinkin, jos on ulkoilemassa, tulee pieni nihkeys pintaan ja silloin istuu mieluummin pihalla kuin sisällä. Hiki tulee nimittäin yleensä vasta pysähdyksen jälkeen ja ulkona kahvi kupposen juotuaan ei ehdi vilu yllättämään. Kauniilla aurinkoisella kelillä, mikäs on istuessa, kunhan on muutoin tilanteeseen sopivasti pukeutunut.

Kesähelteella partsit ovat kuin ammuttuna, kaikki haluavat olla ulkona ja kasvot aurinkoon päin. Kevään viikonloppujen jäljiltä aina välillä havaitsee yksilöitä, jotka eivät ole huomanneet vaihtaa paikkaa auringon mukaan. Partsiapinat! Keväinen aurinko on petollista, iho ei ole vielä harjaantunut säteille ja palaa helposti. Yksi työkaveri ilmestyi eilen vasen puoli kasvoista punaisena, ainoa koriste oli aurinkolasin sangan muodostama valkea poikkirantu silmältä korvalle. Nolona selitteli, että innostuivat keskustelemaa syvällisiä ja hän ei huomannut lainkaan, kun kasvot olivat jo palaneet. Sattuuhan sitä. Minäkin nautin suunnattomasti istuskellessani kylmän tai lämpimän juoman kanssa katselemassa maailman menoa. Olet näkyvillä, mutta hukut massaan, sinua ei huomata. Aurinkolasit auttavat, ettei katseesi kohde heti huomaa olevansa mielenkiinnon alla. Ohi lipuvaa elämää on mielenkiintoista tarkkailla. Henkilökuntakin on pihalla rennompaa, ei voi olla niin kireä ja tiukan asiallinen, kun tuuli sekoittaa hiukset ja pöllyttelee tavaroita pitkin pöytiä. Huumorilla selviää. Hauskinta lienee se tarkkailijan osa. Toki monet ammattilaisetkin sanovat, että partseilla istuvat asiakkaatkin ovat rennompia. Niinhän se metsä yleensä vastaa, kuin sinne huutaa.

Kohtahan se sesonki alkaa!

Pidän sinisistä hetkistä

Sininen hetki. Tiedän, se on talvinen ilmiö illalla auringon juuri laskettua. Tällöin auringon valoa siroaa edelleen ilmakehän kautta, ja koska siroavassa valossa korostuvat etenkin matalat aallonpituudet, on valon väri sinertävä. Sironta on fysikaalinen prosessi, missä säteily, esimerkiksi valo tai liikkuva hiukkanen, muuttaa suuntaansa kohdatessaan esteen tai tiheyden muutoksen aineessa, jossa se kulkee. Tuon lunttasin. Tarkoitan enemmänkin kuvainnollisesti sininen hetki, aika haaveiluun. Talvipäivät ovat usein sinisiä sävyltään, lumi heijastaa sinisenä ja värittää koko yleisilmeen, olipa ilta tai aamu. Mies ajattelee usein sinisiä ajatuksia; sohvalla pitkällään.

Sininen on kylmä väri, mutta miellän sinisen hetken ajatuksenaan melko lämpimäksi ja positiiviseksi ilmiöksi. Kaik on hiljaa mun ympärilläin -tyyliin. Lumen kuvaaminen muutes on haasteellista. Eri sävyjen esiintuominen on vaikeaa. Vieläkään en ole kovin syvällisesti perehtynyt tuohon valotukseen. Päätän jomman kumman ja annan sitten kameran hoitaa toisen. Kunnioituksella katselen aina Pekka Halosen talviaiheisia maalauksia. Suomalaisena aistii milloin kireän pakkasen ja milloin keväisen suojasään. Siinä on sinisten hetkien kuvauksien aatelia. Kamerallahan vain kopioidaan mallista ei luoda itse. Tunnelman välittäminen onkin mielenkiintoista. Sininen hetki voi väreiltään olla muutakin kuin sinistä. Ainakin minulle.

Kylmä hiipii metsäntakaa

Pidän poron lihasta

Puolitoista vuotta sitten työkaverini kysäisi, että haluatko ostaa poronlihaa suoraan tuottajalta. Hänellä oli vuosien kokemus ja kertoi, että myytävänä on vähintään neljännes, joka on valmiiksi paloiteltu ja pakattu sekä tuodaan Helsinkiin umpijäisenä. Saatavilla sitä on poroerotuksen jälkeen. Kiinnostuin, en ollut sitä ennen suoranaisesti maistanut poroa kuin käristeenä, valmistamisesta puhumattakaan. Tilasin takavartin ja sain kymmenen kiloa jäistä lihaa vakuumisti pakattuna. Olin hiukan selaillut paliskuntien sivuja ja löytänyt toinen toistaan herkullisempia ohjeita. Siispä kokkailemaan.

Ensimmäinen kokkauksemme oli toissa jouluna uuniluut. Sekaan juureslohkoja, sipulia ja mausteeksi suolaa sekä kokonaisia maustepippureita. Muutama tunti uunissa ja voi taivas, mikä herkku. Kesällä teimme muurikalla paistista kasvisvokkityyppistä, eli sipulia, porkkanaa, valko- ja kukkakaalia, mausteena suolaa ja pippuria, nesteeksi kuviaa sherryä. Herrrrkullista. Tuossa vaiheessa olin ja hurahtanut makuun ja päätynyt siihen, ettei poron ominaismakua kannata peittää vahvoilla mausteilla. Lapaa keitin muutaman tunnin ja laitoin luuttomat lihat rosmariinikastikkeeseen, ne sopivat upeasti yhteen. Onkohan naamakirjassa poronlihan fanklubia, voisin liittyä. Ei vaan, totta puhuen, poron liha on tullut meidän ruokapöytäämme jäädäkseen. Sitä ei saksanhirvi korvaa mitään kautta. Maku ratkaisee.

Öljyä, punaviiniä, valkosipulia ja pippuria, vuorokausi ja paisti uuniin!

Pidän oksilla oleilevista

Kevään edistymisen tarkasteluretkellä oli ilo havaita lisääntyvä oksilla hyppelehtivien lintujen määrä. Laulua kuuluu kaikkialta ja kestää hetken saada paikallistettua millä oksalla laulaja kulloinkin aariaansa esittää. Vaikka vielä ei kilpailu ole kova, on laulujen voimakkuus valtava. Aivan korvanjuuresta luulee laulun tulevan ja sirkuttajat ovat pitkällä ja korkealla latvuksissa. Pikku teitä kävellessäni ihmettelin hiljaisia ja rauhallisia lintuja puiden oksilla, kunnes huomasin, että taitelija oli käynyt. Pihan puuvanhuksen koloihin ja oksille oli laitettu kivipöllöjä ohikulkijoita tarkkailemaan. Hauskoja ovat. Värit olivat varsin maltillisia, joten sointuivat mukavasti kevään vielä melko harmaanruskean maisemaan. Mitähän kissat noista eläjistä pitävät. Nuo eivät ainakaan lehahda karkuun. Mukava idea.

Pidän roskattomasta luonnosta

Mikähän siinä onkin, että enemmän kuin kerran olen miettinyt tyhjien pakkauksien painoa. Miten jokin tuote tyhjennyttyään tulee painavammaksi, sitä ei jakseta viedä pois tai edes siirtää asialliseen paikkaan. Tänä talvena on lunta tullut hirmusti ainakin Porvoon suunnalla, lumi on "siistinyt" maiseman säännööllisesti. Itse olen http://www.roskapaivassa.net/ liikkeen henkinen jäsen. Facebookissa olen fani saadakseni tietoa missä liike menee, käytännön arjessani siirrän eteeni tulevia roskia niille kuuluviin paikkoihin, jäsenmaksua en ole maksanut. Lumet katoavat tänäkin vuonna vääjämättä, viimeistään ennen juhannusta väitän. Luontomme on yhteinen asia. Kaikki ei maisemoidu. Yritän omalla esimerkilläni viestiä tapaani ajatella, lajittelen omat roskani ja tarvittaessa myös toisten unohdukset.

Täten haastankin Sinut; siirrä eteesi tullut roska sille kuuluvaan paikkaan, mieluiten päivittäin, mutta ainakin kun niitä eteesi tulee, ei stressiä eikä marttyyrejä.

"Roska päivässä ja syvempi mielihyvä"

tätä ajattelin seurata, mitä sille tapahtuu, viemärityöt alueella ovat päättyneet