Pidän tutuista näkymistä

Päätin lähteä Käpälämäkeen. En suinkaan mitään pakoon vaan kahville. Teitä pitkin parikymmentä kilometriä mökiltä. Kylä on nimeltään Pohja-Lankila. Perusajatus oli pysähdellä matkalla metsälampien rannalle korentoja katsastelemaan. Korentoja olikin vielä varsin runsaasti.  Ajaessa teki pahaa, kun niitä tuli autoakin kohti, mutta taiturimaisesti ne aina väistivät. Puolen matkan jälkeen alkoi maisema näyttää oudolta. Arvaatte varmaan, edellisen myrskyn jälkiä. Järkytyin näyistä. Baarin pihassakin lentopallokenttä oli täynnä kaatuneita, katkenneita puita. Minulla vain macro kiinni, mutta jotenkin ei tehnyt mieli isommin kuvatakaan. Tiedätte tuhot, mun ei tartte niitä vatvoa. Onneksemme me saimme vain reunaman sadetta. Heräsi taas kunnioitus luonnon voimaa kohtaan. Ihminen haluaa mestaroida ja olla herrana kaikessa. Kerrankin pidän sukupuoleen viittaavasta ilmaisusta... Ihminen on hyttysen pissaa, kun niikseen saattuu, sano isäni usein, niinpä.

Mökkillä on tullut tavaksi tehdä aamuisin ja usein iltaisinkin kamerakierros. Aina, aina löytyy jotakin ennenkuvaamatonta. Eikä niihin tuttuihinkaan kyllästy. Perhosia oli vielä vaikkakin selkeästi on määrä taantunut keskikesästä. Sitäkin kauniimpia ovat nuo harvalukuiset tai ovat muutoin sykähdyttäviä haaleina ja repaleisina. Sisiliskoja on paljon, usein niitä paistattelee aittojemme seinillä ja yleensä ovat vielä pää alaspäin. Olen ajatellut, että onkohan se varotoimi, jotta syöksyvät turvalliseen suuntaan vaaran uhatessa. Sisilisko on pohjoisin matelijamme. Toinen matelija, joka Suomesta löytyy, on vaskitsa. Niitäpä en tänä vuonna ole vielä nähnytkään. Tai monasti metsälampien reunamilta jotakin liukuu sulavasti karkuun, mutta ei niistä ehdi lajia määrittelemään. Hyvä niin, sillä kesäisin tulee liikuttua nilkat avoimenpana. Luin jostakin, että sisiliskot voivat elää kymmenenkin vuotta. Teoriassa ensimmäiset Ruokolahdella kohtaamamme poikaset voivat olla elossa. Vanhoina ja viisaina jälkeläisiään paimentamassa. Jälkipolvea ovat ainakin, mukava ajatus.

Kas, kas siinähän on viherkaskas!

Pidän porraskäytäväni pikku siivekkäistä

Kuvaamani perhoset ovat pääosin Ruokolahdelta, mökkipaikkakunnaltamme. En kovin pitkiä bongausmatkoja ole siellä tehnyt, vielä. Porvoo on silmiinpistävästi suppeampi tarjonnaltaan. Täällä en tosin vielä "saalistus" mielessä ole pitkällä liikkunutkaan. Muutaman kerran olen pahrustellut uuden macroni kanssa intoa täynnä kuin ilmapallo ympäri Hamaria ja kamppulaa, melko laihoin tuloksin perhosmielessä.

Pari iltaa sitten kapusin viereiselle kalliolle suistomaisemaa kuvailemaan. Harjoittelen pitämään käsivarassa horisontin suorassa, siis näkymässä:) ja kittilinssini laajapäällä näkymien vangitsemista. Siis kamerassa oli kiinni 18-55mm kitti, ei kovin valovoimainen. Asun luhtitalossa, jossa yhdessä porraskäytävässä on neljä asuntoa. Asun toisessa yläkerran huoneistoista. Tulin kotiin ja mitäpä olikaan porraskäytävä pullollaan...

Ylimmän oletan olevan pihamittarin ja tässä alla olevan pihavarpumittarin, varma en ole. Kaksi siinä välissä, ei hajuakaan. Ensin jo luulin karhusiilikkääksi, mutta ei, ei.

Tästä alemmasta ei minulla ole edes suuntaa mistä etsisin. Haasteellista oli kuvata portaikossa, kun etäisyyttä sai vain vinosti. Kaikesta tiedosta olen ikikiitollinen, nämä ovat tunnistamattomieni listalla.

Tätäkään en tunnista

Ilmeisesti heinäkoisa

Mutta tämä se sitten oli paras. Ruokolahdella näkyy kiitäjiä aina silloin tällöin, mutta en todellakaan ole ehtinyt perään, ovat aina päässeet yllättämään. Aika kultaa muistot, silloin kun ei kameraa ollut, nehän likipitäen söivät kädestä. Heh, no ei todellakaan. Siis eivät ilmesty, kun olen terassilla passissa kiikarin ja kameran kanssa :) Alakerran pikkuisen rattaiden pyörän vieressä odotteli horsmakiitäjä. Ei hermostunut kuvaamisesta, mutta en uskaltanut siirtää rattaita, että olisin saanut kuvan edestäpäin. Ajattelin jo suruissani, että onkohan menehtynty lasiportaikossa. Sinne välillä eksyy kaikenlaista, varsinkin lintuja, mutta yleensä osaavat ovien edustojen avoimesta tilasta takaisin luontoon. Aamulla oli kadonnut. Möllötti siinä iltaunillaan ilmeisesti ja otsallaan oli lappu; kävit sitten merta edempänä kalassa!

Pidän kukkakärpäsistä

Syrphidae. Nälkä kasvaa syödessä ja maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Alkukesästä ostin Jani Kaaron kirjan Ötököitä Suomen luonnossa. Jo sen nimi oli vapauttava. Joidenkin hyönteisfoorumien säännöissä kielletään nimittämästä näitä kaunokaisia ötököiksi. Eihän nimi miestä, sanoo fraasiaasi. Takakannen teksti alkoi, että tiesitkö että ilman polttiaisia ei olisi suklaata. Pakkohan se oli ostaa ja olen aivan täpinöissäni tuon kirjan kanssa. Se kertoo kaikkea ihastuttavaa ötököiden sielunelämästä, ei niinkään tieteellisiä faktoja. Tässä vapaasti lainailen hänen tekstiään liittyen kukkakärpäsiin, joihin olen hurmaantuntut täysin.


Ne saavat medestä energiaa, mutta tarvitsevat siitepölyä lisääntyäkseen. Sillä ilman syömänsä siitepölyn proteiinia kukkakärpästen munasarjat jäävät kehittymättä. Muutoin aikuisten kukkakärpästen elämästä tiedetään aika vähän.

Lajinimetkin ovat ihastuttavia. Rusomuurusurrari, eikö jo pelkkä nimi ole hykerryttävä. Sen toukka elää muurahaispesässä pari vuotta syöden muurahaisen toukkia. Muurahaiset eivät välitä limaklönttiä muistuttavan toukan läsnäolosta. Naaraat ovat kotopaikkauskollisia; palaavat syntymäpesäänsä munimaan. Kokeellisesti todettiin, että jos nuo munat siirrettiin vieraaseen pesään, muurahaiset söivät ne! Parvikirvarit puolestaan eivät talvehdi Suomessa vaan amiraaliperhosen tavoin vaeltavat tänne alkukesästä. Heh, näen ne sieluni silmin rinnakkain tulossa valtameren yli tuulen tuivertaessa, mutta palava tahto on tulla Suomeen...


Parvikirvarin toukat syövät kirvoja. Naaraat osaavat arvioida laskemiensa munien määrän kirvayhteiskunnan koon mukaan. Se on elinehto toukkien selviämiselle. Siitäkin oli tehty koe. Naaraan arviointi kyky perustuu ilmeisesti hajuun eikä näköhavaintoon. Vaikka kirvayhteisö oli poistettu kokonaan, naaras muni silti. Niittykirvarit esiintyvät parhaiten aamuisin. Ne istuvat kukilla ja surisuttavat. Toiminnon tarkoitus on ilmeisesti lämmittää lentolihakset toimintakuntoon. Mietiskelin pitkään tuon luettuani niitä lentolihaksia, onkohan näilläkin jossakin kukkaniityllä kuntosali...

Kukkakärpäsiä voi houkutella vaikkapa mökkitontille järjestämällä tuulensuojia, se suosii munimiseensa suojaisia paikkoja. Ja voiko näin kaunista näkyä vastustaa!

Pidän pikku piilottelijoista

Eiväthän nämä mitään piilottele. Siellähän ne hyörivät, pörisevät ja surisevat koko ajan. On vain käveltävä hitaammin. Haluttava nähdä, oltava utelias, saa jumitella paikoillaan. Ihminen on usein niin kärsimätön. Pitää saada extremeä, mieluiten nopeasti ja naapureita enemmän. Pitkä viikonloppu Roomassa ja puhutaan kuin tuntisi omat taskunsakin huonommin, niinpä niin. Onneksi lomalla on aikaa tai ainahan aikaa on, nyt emme ole sitä ohjelmoineet. Isäntä huuhailee toisaalla kiikarin kanssa ja tähyää kauas kauniita siivekkäitä. Minä kyykin ja ähistelen etsimen läpi huimaavia näkyjä. Tuo alakuvan harsokorennon toukka oli ensin vain joku siinä pietaryrtin kukalla. Pitäs ne lukulasit kuljettaa mukana, ei jaksa. Tarkennettuani totesin sen viehkeän kauneuden. Tuuli tuiversi, ettei kohdistus oikein osunut. Näin kuitenkin sen vahvat leuat. Toisaalta voiko noin sirosta puhua vahvana.

Laitatimme toissa vuonna vedet mökille. Saunalle ja talon vierelle kaivettiin muhkeat kuopat ja ne eivät oikein täyttyneet kunnolla niistä poistetulla maa-aineksella. Hassua sinänsä. Tilasimme kasan multaa, josta loppukasa jäi sijoilleen. Se on maisemoitunut kauniisti kaikella mahdollisella villikasvustolla, isolla ja pienellä. Ne puolestaan houkuttavat toinen toistaan ihmeellisempiä öttiäisiä. Koiranputken rungolla muurahaiset paimentavat karjaansa, kirvoja varmaan. Kuhinaa oli kuin Ruokolahdella toripäivänä.

Kukkakärpäsiä näkee usein pörräämässä paikoillaan. Jos menet kohti, se lehahtaa pois ja palaa pian tismalleen samaan paikkaan takaisin pörräämään. Ilmeisesti se vahtii reviiriään. Kaksisiipisiin kuuluvia kukkakärpäsiä on vaikka minkälaisia. On mustia keltaisin raidoin ja keltaisia mustin raidoin, joillain on punaisia pisteitä joillakin valkeita vöitä. Niitä sotketaan usein ampiaisiin. Jotkut lajit jopa pitävät eturaajoja edessään antaakseen vaikutelman ampiaisen pitkistä tuntosarvista. Mainioita jäljittelijöitä.

Ne ovat myös kauniita, eikö totta.

Pidän kivikkoisista kalliorannoista

Kalliolle, kukkulalle, heh, jokainen meistä taitaa tietää tuon vanhan kansallislaulun. Suurin osa varmaan Kaj Chydeniuksen ansiosta. En minä majaa ollut rakentamassa, vaan nauttimassa sunnuntaisesta merituulesta. En tiedä onko se erilainen kuin arkisin, sillä tajusin, etten vielä aiemmin ollut Emäsalon kärjessä kolunnutkaan. Kerta kymmeneen vuoteen syytä käydä. Tuossahan se on vieressä, kait liian lähellä.

Kallioiset rannat ovat osa lapsuuteni kesiä. Äitini oli järvenrannalta kotoisin ja mummolan venepaikka oli kaksimetrinen hiekkaranta kahden kallionkielekkeen välissä. Talo oli kilsan päässä mäellä metsän reunassa. Ranta on suojaisa pikku lahdenpoukama. Kallioilta kalasteltiin, hypittiin veteen ja liu'uttiin leväistä pintaa pitkin suoraan syvään veteen. En muista miten opin uimaan, kait siellä muitten seassa. Äiti ei uinut ja harvoin jouti rannallekaan.

Opin soutamaan ennenkuin opin ajamaan polkupyörällä, väittää isäni. Eno opetti soutamaan. Silloista B-olutta tissutteleva peräkamarin poika, nyt jo pitkään maanpovessa ollut. Soudettiin usein tarkistamaan järven pinnan korkeus ruosteisista mittareista. Enon palkkatyö. Metsurikin ja kalastaja. Kalapaikat opetettuna isältä pojalle, rannan maamerkeistä ne aina paikannettiin. Parhaimmille paikoille ei koskaan verkonmerkkejä. Sain päästellä kalat verkon alareunoista. Ahvenet olivat hankalia, kunnes joku neuvoi pujottamaan pää edellä piikkieviä myötäillen. Tuoretta kalaa oli aina ja vastasavustettu syötiin lämpimänä, suolarakeet vain hampaissa narskuivat. Juhannuskokko poltettiin kallionkielekkeen edessä, vedessä. Suku ja kylää ympärillä. Perunoita tungettiin kuumaan tuhkaan ja aamulla niillä herkuteltiin. Mummo laittoi auringon polttamaan selkään maidon päältä kuorittua kermaa, voi että se viilensi ihanasti. Korvasärky parannettiin laittamalla kuumaa vettä littanaan pulloon, pullo villasukkaan ja se korvaa vasten. Olisin halunnut pullon kotiini mukaan, helpotus oli niin iso. Niinpäniin.

Hei, herätys, käännähän kuvettas, poltat vielä ittes, äääh takaisin vuoteen 2010...

Pidän vuodenaikojen vaihtelusta

Suolainen on suolaista ja makea makeaa. Terveellinen leivos ja vähäsuolainen silli eivät ole minua varten. Jos aina pitää juhlavaatteita, milloin saa kuningatar elämyksen? Kun syö porkkanakakkua, porkkanaperunamuussia, porkkanalettuja, lisää lihapullataikinaankin porkkanaraastetta... Maistuvatko uudet porkkanat herkullisilta? Noo, ehkäpä ponttini ymmärrätte.


Asuin perheessä englannin kesätyöni aikana ja toisessa huoneessa asui austraalialainen nainen. Hän kyseli usein miltä tuntuu neljä vuodenaikaa. Oli sen verran Suomeen perhehtynyt. Milläs sen selität? Suomalaiselle se on ruisleipää, itsestään selvää... Usein vaan käy niin, että itsestäänselvyyksiä ei osaa arvostaa. Siinähän se äiti aina on höpöttämässä villasukista ja puhdasta vettä riittää tuhlattavaksi asti. Vai?

Nyt kun meillä on reilun viikon ollut yli kaksikymmentä ja pari päivää jo yli kolmekymmentä lämpöastetta, nurkista kuuluu vali vali. Terveet ihmiset! Sadetta pitäs saada. Kuka edes muistaa viimetalven pakkasia ja lumisateita. Silloin haluttiin kunnon auringon paistetta ja kesäisiä kelejä. Niin, niin, mutta kun ei ole sitä lomaa juuri nyt... Talvella kun nautitaan elämästä, lähdetään etelään. Sitten työpaikan kahvipöydässä kerrotaan suureen ääneen, miten oli koko viikon melkein neljäkymmentä astetta. On se sitten ihanaa!

Nautitaan nyt, eikä vain sitku...

p.s. mä lähden nyt pakastimeen hetkeksi!

Pidän mielettömästi näistä pikku öttiäisistä

Helle helli mökkiviikonloppuna niin, että iso osa ajasta meni rannalla lueskellessa. Jopa mies pulahteli veteen, eli on todella kuumaa. Luonnossa kuitenkin öttiäiset ahertavat kuumuudesta piittaamatta, vaikka ovat verhoutuneena turkkiin. Kimalaiset ovat aina ollet mielipörriäisiäni, kun tiedän etteivät ne pistä. Allaolevan kimalaiskuoriaisen näin ensimmäisen kerran lauantaina, vaikka se on niin yleinen. Se rohmusi purtojuurta kuin olisi ollut kurnivassa nälässä, tai sitten se touhusi sokerihumalassa.

Rämeen reuna oli niitetty, josta käyn kyllä mutisemassa tuolla toisessa blogissani, joten minun piti katsastaa muita maisemia. Olemme antaneet mökin pihapiirin reunojen olla melko rauhassa. Kukkivat vuohenputket ovat kauniin pitsisiä ja ne houkuttavat mitä ihmeellisempiä vierailijoita. En tiedä mikä tuo alakuvan perhonen on, mutta nauratti nuo sen punnerrusesitykset. Siinä se killui yhden jalkansa varassa. Pitäähän sitä kunnostaan huolehtia.

Isäntä hihkaisi; kamera! Heinäsirkka tahtoi katsastaa mökin lukitusjärjestelmän. Hiukka alkaa jo epäilyttää turvayhtiöiden rekrytoinnit. Ei vainee. Tuo kiipesi kameran rätisemisestä piittaamatta ylöspäin. Siirryin sivulle, jotta saisin kuvaa naamasta. Hui hemmetti mikä fiilis tuli, se käänsi päänsä mua kohti ja tuijotti liskomaisesti yhdellä silmällään. Miljoonat vuodet sen oloa maapallolla vilahti mielessäni! Mä lopetin räpsimisen, pyysin anteeksi häiritsemistäni ja se jatkoi lukon kunnon tutkailua. Siitä se sitten aikanaan otti upean loikan alas ja ylätasanteelta pihalle. Siellä se soittelee.

Skorpioonikorento. Ikinä ennen en ole nähnyt, saati tiennyt sellaisia olevankaan. Nimestään huolimatta aivan harmiton. Myös se viihtyi vuohenputkien kukissa. Olen antanut synninpäästön vuohenputkille tänä kesänä. Nehän ovat kauniita kukkiessaan. Leviämisen saa pidettyä kurissa.

Omat fiilikseni viikonlopusta kruunasi kotiin päästyäni auringonlasku Porvoossa yhdentoista huittelilla, mittari näytti +27C. Miksi täältä pitäisi päästä etelään?