Pidän mustista koppiksista

Kampaseppä, Cetnicera pectinicornis

Lapsena luettiin satua Kaislikossa suhisee, Nykyisin tuntuu, että ruohikossa sitä vasta suhiseekin. Kameran myötä ovat heinäkasat ja pöheiköt alkaneet elää. Muutamia vuosia napsin kuvia jos jonkinmoisista ötököistä. Ihailin niitä näytöltä, arkistoin ne ja siinä kaikki. Nyt on iskenyt himo selvitellä hiukan tarkemmin sitä, mitä on tullut kuvailtua. Kyllä tuo netti on ihmeellinen, sitäkauttahan tuntuu, että kaiken voi selvittää. Laittaa kuvan tai kysymyksen eri foorumeille ja vastaus napsahtaa yllättävänkin nopeasti. Kaikkeen tietoon löytyy aina joku, joka tietää tarkemmin. Se on hienoa.

Luonnon monien lajien joukosta ehkä kasvisto on minulle tutumpaa, mutta esimerkiksi kuoriaiset liki tuntemattomia. Perus koppakuoriaiset ehkä tunnen ja leppäkertun, muu onkin sitten kysyttävä toisilta. Nämäkin kaksi mustaa komistusta ovat aivan hurmaavan näköisiä. Mietityttää mitä kaikkea tämä pallomme päällään kantaakaan. Nämäkin ovat omalta mökkipihaltamme kuvattuja mönkijöitä. Tuiki tavallisia luonnossamme, mutta en kumpaakaan muista aiemmin nähneeni. Enkä oikein usko, että ilman kameraharrastusta olisin niitä noteerannukaan. Kuva ei hämärry ajan saatossa, kuten muistikuva, saat tarkan kuvauksen ja jäljittäminen on huomattavasti helpompaa. Vaan eivätkö nuo ole kauniita omalla tavallaan?

Sinitoukohärkä, Meloe violaceus

Pidän lähtevistä jäistä

Tänään se tapahtui. Porvoonjoki kuori jääpeitteensä.Ihastuttava, jokakeväinen näytelmä. Lähdin aikani kuluksi keskustaan ja onneksi otin pikkukameran mukaan. Eihän sitä koskaan tiedä mitä eteen tulee. Jäin pois ennen vanhaa siltaa bussista ja heti korvaan tarttui matala kumina. ajattelin, että iso rekka tulla jyristelee. Vilkaisin yläjuoksulle ja yläkuvan näky aukeni eteeni. Pari tuntia aiemmin oli näytelmä alkanut. Sillan alapuolella oli vielä lauttoja ahtautuneena.

Väkeä oli kerääntynyt rannoille kuvailemaan tai muuten vaan ihmettelemään tuota keväistä näytelmää. Itse onnistuin saamaan Paahtimon terassilta oikein istumapaikankin. Siinä minä siemailin terästettyä kaakaota ja ihmettelin ohi virtaavaa näytelmää. Muutamassa tunnissa myös ylemmän kuvan jäät olivat kaikonneet kävelysillalle asti. Yön aikana se eteni alamutkaan. Seuraavan aamuna kävin asuntoni lähellä katsomassa tilannetta Hamarin selällä. Siellä oli pieni aavistus yläjuoksulla aukeavasta vedestä, mutta pääosin vesi oli vielä katteen alla. Vesilintuja jo uiskenteli sulapaikoilla ja lokit kirkuvat täyttä päätä. Huikaiseva auringonpaiste vielä lisäsi kevään tuntua. Ei mene kauaa, kun koko joki taas virtaa avoimena. Tervetuloa kevät!

Pidän Amsterdamista

Pidän jääpuikoista

Onkohan suomessa viiskymppistä ihmistä, joka ei joskus olisi imeskellyt jääpuikkoja? No, varmaan, mutta eiköhän ainakin suurin osa niitä nuoleskellut, salaa tai luvan kera. Jääpuikot tuovat vääjämättä kevään mieleen. Auringon lämpö sulattaa lunta, joka varsinkin yön tultua jäätyy. Ne syntyvät kuin tippukivet. Sisältä, varsinkin isot, ovat usein onttoja. Ihmeellisiä luonnon muodostumia. Osa niiden viehätystä on varmaan taka-alalla oleva tieto, että kevät on koittanut. Huikaisevassa auringon paisteessa ne ovat kaunis näky. Luonnon kristallia. Jotenkin ne unohtuvat ja hämmästyttävät aina uudestaan ja uudestaan joka kevät.

Suomikevät!

Pidän ahvenista

Madonnakin sai Suomessa käydessään ahvenia syötäväkseen. Tarina ei kerro pitikö hän niistä, yhtä kaikki, herkkua ovat. Olen lapsena tottunut syömään kalakeiton kirkkaaseen liemeen tehtynä. Meillä keitto tehtiin aina pyyntipäivänä ja yleensä se tehtiin ahvenista. Siika- ja matikkakeitto toki poikkeuksena, mutta niitä tehtiin harvoin. Muistan, kun melko isona olin kaverilla kylässä ja kutsuivat ruokapöytään. Sanoivat, että ahvenkeittoa... Se oli maitoliemessä. Olin kotona ihmetellyt suureen ääneen, että miksiköhän ne ei ole opetelleet tekemään kunnon kalakeittoa. Kalatkin olivat nimittäin ilman päitä ja nahkoja siinä keitossa. Eihän siinä maistunut muu kuin maito ja tilli, ei sitä kalan makua lainkaan, johon olin tottunut.

Aikojen myötä olen toki oppinut tekemään kaloista vaikka mitä. Mummo vainaakin sanoi, että ei se ole emäntä eikä mikään, joka ei tee silakasta kahtasataa eri versiota. Silti mikään ei maistu paremmalta kuin kunnon valurautapannulla voissa paistettu, tuore ahven. Se on minulle jokin lapsuuden makumuisto, josta en halua edes luopua. Tuoreet ahvenet vaan tuntuvat olevan kiven alla.

Masut yrttejä pullollaan!

Pidän ravun pyrstöistä

Kyllä minä ravuistakin pidän, kerran vuodessa, mutta pyrstöt ovat miltei pakkomielle. Nykyisin niitä onneksi saa miltei mistä vaan. Herkullista ja helppoa pikaruokaa. Tuota kymmenjalkaista äyriäistä tunnetaan kuutisensataa lajia, enkä tiedä onko niillä kaikilla kiitinikuorensa alla yhtä herkullinen pyrstölihas, mutta jokiravunpyrstökin riittää minulle. Niitä saa mm. pakastettuna siten, että varsinainen pyrstökuori on jätetty niihin kiinni. Muistan, kun aikanaan harjoittelin pienillä katkaravuilla ja yritin imaista pyrstölihaa kuoresta. Silloin en uskonut, että koskaan pidän tuosta herkusta, sillä minua puistatti se rouske, joka tuli hampailla kuoreen osuessa. Isäntä naureskeli ja pyöritteli päätään. Vaan sitten, kun makuun pääsin niitä meneekin pussillinen helposti. Puoli rasiallista jokiravunpyrstöjä uppoaa vaikka aamiaismunakkaaseen. Sillä kyllä jaksaakin pitkälle iltapäivään.

Katkarapuja olen varmaan syönyt aina. Ne olivat olevinaan herkkua, kunnes siis maistoin jotakin niin paljon parempaa. Enään en "surviaisen toukkia" juurikaan käytä, sillä pyrstöjäkin on. Siskolla kesti varmaan viisi vuotta, että koski edes katkarapuihin. Huvittavaa, sisko ei edes avannut mun jääkaappia joskus aikanaan, kun tiesi siellä olevan homejuustoa. Kolmas mitä kammosi olivat sienet. Nyt sillekin uppoaa kaikki. Sai eka työkseen paikan ravintolasta ja kaikkia annoksia piti maistaa. Siellä ei voinut kitistä kuin pikkulapsi, että en määää. Maistettuaan totesi usein, että turhaa pelkoa. Mikähän siinäkin on, että usein meillä on vankin mielipide asiasta, josta emme tiedä mitään. Ennakkoluuloja, niitähän meillä on kaikilla. Lapsena meillä oli kotona linja, että maistaa pitää, pakko ei ole tykätä. Ei ollut paha oppi elämää varten lainkaan.

Pyrstöpastaa

Pidän kaapriksista

Kapparis pensaan avautumattomat kukkanuput, suolaliemessä. Oliivin kokoisia, yleensä suolaliemessä. Pirtsakka lisä moneen ruokaan ja salaattiin. En muista milloin olen maistanut kaapriksia ensimmäisen kerran, mutta onko sillä väliä, pidän niiden sitrusmaisesta mausta. Hämmästykseni oli suuri, kun joskus aikanaan tajusin, että varrelliset kaaprikset tosiaankin ovat kukkanuppuja. Olen nähnyt kotikokissa ohjeen, jossa vastaavaa on tehty krassin siemenistä, eli niitä on säilötty mausteiseen suolaliemeen. En osaa mausta sanoa mitään. Kaprispensasta kasvaa välimeren maissa ja varsinkin etelä Ranskassa sitä viljellään paljon. Kukkien ei anneta kukkia vaan ne poimitaan pippurin kokoisina, jolloin niiden maku on parhaimmillaan. Ne säilötään pääasiassa suolaliemeen, mutta olen maistanut etikkaiseen suolaveteen säilöttyjäkin. Maku on ihanan pirtsakka. Korsitelun lisäksi ne ovat mm. wieninleikkeen sekä lindströmin pihvin olennainen mauste, sillin seuralainen. Kalaruokiin ja äyriäisten seuraksi se passaakin varsin hyvin.

Ihana kesäherkku on sekoittaa valkosipulia oliiviöljyyn, valuttaa sitä laakealle astialle grillattujen paprikoiden päälle, pilkkoa sekaan hyvälaatuista anjovista sekä ripotella kaapriksia. Mausteeksi hiukan rouhittua mustapippuria ja halutessa ohuita parmesanlastuja. Sopii vaikka grillimakkaralle.