Pidän laiskottelusta

Vie mennessäs, tuo tullessas, tee siellä ollessas. Näinhän meistä useimmat on kasvatettu. Ei huono lähtökohta, sillä ainakin tehokkuutta arvostetaan entistä enemmän. Less is more tarkoittaa tiukempaa työtahtia. Ei turhia liikkeitä, kellotetulla tarkkuudella. Kustannustehokkaasti. Työelämästä häviävät kylähullut, eksentrikot, persoonat. Sellaiseen ei ole aikaa. Näen omassa työssäni puhuvia pukuja pilvin pimein, aina vaan nuorempia ja nuorempia. Kravattikaulaisia vaihetyöntekijöitä. Työvaiheet projektoidaan, kalenteroidaan ja tuottavuus tarkastellaan viimeistään quarttaaleittain ja rullavilla budjeteilla. Jokaisella osasuorittajalla on mittarit, joilla tehokkuus mitataan. Henkistä liukuhihnaa, jos joku kaatuu tilalle saadaan nopeasti uusi, uranälkäinen fraasiaasi. Minä tykkään heittää hiekkaa rattaisiin. Omiinikin.

Minä olen opetellut olemaan laiska. Suurin haaste on ollut huomata miten paljon itse vaatii itseltään. En ole koskaan ollut kiltti tyttö, joka elää kiitoksella, mutta saan vieläkin itseni kiinni huonosta omatunnosta kun en suorita. Olla läsnä myös rentoutumisessaan, omassa laiskuudessaan, ei ole ihan helppoa. Naisille tyypillistä on kutoa tai virkata teeveetä katsellessa, niin oli minullakin. Laiska töitään luettelee pistää hiljaiseksi. Yhteiskunta ei helpota asiaa. Kun ruoka on syöty, mies ottaa lehden ja pitelee sohvaa selässään, nainen aloittaa keittiön raivaamisen. Fysiologisesti mies tekee paremman valinnan. Työelämässäkin asiat muuttuvat pikkuhiljaa, kiire ei ole enää sukupuolijuttu. Kaikki suorittavat, ruuhkauttavat kalenterinsa, ovat tehokkaita. Kotityöt jaetaan, mutta enemmän ja enemmän ahnehditaan vapaa-ajallekin aktiviteetteja.  Minä olen jo pitkään miettinyt, että miksi enkä ole hyvää syytä löytänyt. Mutta en onneksi enään eläkään ruuhkavuosia. Niillekin on pitänyt keksiä termi, jotta ihmiset saadaan uskomaan, että niin pitää olla. Elämän kaari ymmärretään vieläkin gaussin käyrän muotoisena, siellä korkealla kolmekymppisenä ja keskellä on kaikki onni ja autuus, kunnes laskeudutaan keski-ikään ja vihon viimeiseen vanhuuteen. Kaari on myös jatkuvasti ylöspäin kaartuva ja nouseva. Siten minä elämän näen. Vielä kun oppisin elämään sen mukaisesti. En ole enään kiinnostunut muiden mielipitiestä, kissa elää kiitoksella. Tai ei kyllä elä kissakaan. Soas mie tien mitä pittää, mutta kivilöitä en enää asettele pomojen polkuvieriin. Ja milläs nuoret miespomot saavat keski-ikäisen, hommansa osaavan ja verkostoituneen naisen tekemään enemmän, eivät millään. En juokse euroilla enään. Yksinhuoltaja-aika on takana. Keskityn nauttimaan elämästäni ja revin työstänikin huumoria. Minulla on onni työskennellä yrityksessä, jossa vielä sallitaan yksilöllinen tapa toimia, kunhan lopputulos on asetettujen tavotteiden mukainen.

Mites tästä nyt tämmönen tuli? Huomaatteko, miten vaikeaa on vieläkin tunnustaa, että otan nykyisin päivätirsat, vaikka tiskit ovat tiskaamatta. Villakoirat näykkivät nilkkoja, mutta minä seikkailen naamakirjassa. Työssä en huolinut enää lisää haasteita, en tarvitse enempää arvostusta. Kolikon toinen puoli tulee aina mukana ja se ei kiinnosta. Laiska en ole, mutta mukavuudenhaluinen. Sama asia, mutta kuulostaa paljon paremmalta, heh. Tämä muutos on yhteiskunnassa näkyvissä. Keski-ikäiset naiset nauttivat elämästään, emmekä edes häpeä sitä tunnustaa. Arvostamme palvelua ja olemme siitä valmiita maksamaankin. Osaamme sanoa ei. Harrastamme omia juttujamme, vaikka niille nauraisivat aidanseipäätkin. Peilistä löytyy se, jolle pitää perustella tekemisensä, ei muille. Minä pidän laiskottelusta!