Pidän rämeen reunamaista

Juhannuksen jälkeinen sunnuntai valkeni aurinkoisena, mutta kylmänä. Puuhailin pihalla ja totesin, että pitkähihaista tarvttiin, jotta tarkeni viileässä tuulessa. Hmm, tuulella ei ole ystävää lauletaan, muttei silloin ole itikoitakaan. Siispä saappaat jalkaan ja lähirämettä tutkailemaan. Voi miten siellä olikin elämää, hopeatäpliä, sinisiipiä, ruutu- ja muitakin mittareita ja kaikkea muutakin ihanaaa. Ensi töikseni huomasin luonteelleeni tyypillisen piirteen, en ollut tarkistanut akun varaustilaa ja eka kuvan jälkeen alkoi välkyttely. No, napsin sen mitä ehdin ja nautiskelen maisemista sitten muuten vaan. Tupasvillat kukkivat samoin maariankämmekkää oli kaikkialla.

Tesmapehonen suostui kuvattavaksi, toki moni muukin. Katselin kuvaa koneelta ja nauratti tuo verkkosilmä, ihan kuin olisi silmä pullollaan katsonut touhujani epäillen.

Hennot vaaleanpunaiset kukat huomasin sattumalta, kun ähelsin upottavassa rahkasammalikossa. Karpalo kukki tuhansin pikku kukin. Oi, pitääpä syksyllä muistaa, toki ottaija varmaan on muitakin. Aikani tarvottua astuin sammalmättäälle ja jäin ihmettelemään, mättäät olivat täynnä pieniä nuppineulanpään kokoisia valkoisia palleroita. Kukkia. En muista niitä aiemmin nähneeni. Vasta kamera minut on aikuisena saanut suolle pahruamaankin. Sekin seurannainen, on tämä luonnon ihmettely moninaisesti etenevä tauti:)

Maariankämmeköiden kanssa kukkivat kurjenjalat kilpaa. Jahkas minä sen makron... Vaan kaunis tuo on tältäkin etäisyydeltä.

Rämeen reunassa oli vyöhyke saraa, sillä kosteus oli siinä ojamaisesti. Notkelma on lisäksi pengerretty. Siitä onkin jyrkkä nousu, nykyiselle metsänhoitoalueelle. Siis kun ihminen hoitaa metsää, se tarkoittaa tyhjäksi kaluttua ja myllerrettyä mäkeä, josta määrävälein töröttää männyn taimi. Tosin koko rinne oli laajoilta alueilta ahomansikan valtaamana. Kypsiä, makeita ja ihanan punaisia. Ei niin pientä pahaa, ettei jotaan hyvääkin. Ahomansikkakin on maisemien muutoksen myötä katoamassa. Täällä se vielä voi hyvin ja minä sain suuni makeaksi. Vetistä saraojaa ylittäessäni piti tarkkaan katsoa mihin astuu ja siinähän tuo musta kaunotar sitten huojui lehdellä. Rantahämähäkki. Minua perehtyneemmän kertoivat kuvasta, että sillä on munapussi vatsansa alla, jälkikasvu jota se kantaa. Voi ole emo rauhassa, otan sinusta pari kuvaa ja menen yli hiukan tuonnenpana. Istahdin kannon nokkaan syömään keräämiäni mansikoita mietiskellen. Mitähän kaikkea tuo pieni räme sulkeekaan syleilyynsä. Minä palaan.

Pidän päiväperhoista

Olenhan minä sen aiemminkin kirjoittanut, että pidän perhosista. Nyt olen huomannut muutaman asian. Kuvaamisen myötä on niiden tutkimiseen ja lajimääritykseen tullut helppoutta ja samalla lisääntyvää mielenkiintoa. Tuo yläkuvan pihlajaperho lehahti pihalle tänään ensimmäisen kerran. Tunnistin sen heti lennosta. Viime kesänä se oli yksi valkoisista perhosista. Tummat suonet eikä pilkkuja, tyypillinen lajiansa edustava kaunokainen. Uros vai naaras, ei harmainta hajua, eroavat vain kokonsa puolesta. Se on yleisempi idässä kuin lännessä, ei kovin yleinen muttei huiman harvinainenkaan. Liihottelee kesäkuun puolenvälin jälkeen kuukauden verran ja kasvattaa kesässä vain yhden sukupolven.

Piippopaksupää. Kuvasin sitä viime sunnuntaina Porvoossa ja selvittelin silloin lajin. Mikä ihana tunne, kun tunnistin sen heti, sen istahdettua mökin sireenin lehdelle. Sain rapsittua kuvia ja siipien alla oli melko tunnistettavasti vihreää, eli voisi olettaa sen olevan koiras. Amatöörin varmuudella :) tunnistettu. Perhoskirjojakin on tullut hankittua jo neljä, lisäksi yksi ötökkäkirja. En aikanaan ymmärtänyt, kun mies osti ties kolmannen lintukirjan, nyt ymmärrän. Et yhden opuksen perusteella vielä pääse kuin alkuun. Kuvat ovat epätarkkoa, eri ikäkaudet ja sukupuolet ovat erinäköisiä. Toisissa kuvaillaan tarkemmin ominaisuuksia, esiintymisiä jne toisissa taas on huimasti tarkkoja kuvia. Niitä tietoja yhdistelemällä löytää maallikko maaliin. Toki aina on erhtymisen mahdollisuus.

Alla oleva suruvaippa yllätti minut. Istuin torstaina mökin pihalla töitä tekemässä, etäpäivä, heh. Pari viikkoa sitten kuvasin kahta suruvaippaa pihalla ja nyt tuo ilmestyi yksin. Tokaisin ääneen, että missäs sun kaverisi on. Tuon lento alkoi kiinnittää huomiotani. Se pyöri pihapiirissä, erityisesti tuossa paahteisen kaivonpumpun päällä. Totesin nopeasti, että se on jo hiukan raihnainen. Vastasin puhelimeen ja pölpötin tiukkana työasiaa, kun yhden äkin kuulin rapinaa pään päällä, jotakin tarttui hiuksiini! Vaistomaisesti huitasin ja perho lehahti vasemmalle. Sanoin puhelimeen, että sorry nyt, mutta perhonen istahti päälaelleni. Työkaveri meni mykäksi. Ojensin vasemman käteni ja perhonen istahti siihen! Tuijottelimme toisiamme. Sanoin kaverille, että soitan myöhemmin. Tuo suruvaippa istahteli päälaelleni, olkapäälleni, jalkaterälle, useaan otteeseeen kädelleni ja antoi tarkastella itseään pitkiä toveja. Kysyin, että oletko jäännyt leskeksi, kun ei kaveria näy. Kovin oli olemus repaleinen ja värit haalistuneet. Suruvaippahan on läheltä katsoen ruskea, mutta tämä vaikutti nokiharmaalta. Valkoinen reunus liki kokonaan poissa. Sanoin, että tulitko jättämään jäähyväiset. Oletettavasti. Perjantaina sen vielä kerran näin. Nyt se ei ole enään pihassa vieraillut. Oli ihana tutustua.

Pidän luonnon tarkkailusta

Suomen luontoliiton sivuilla Ikkuna suomen luontoon, on erilaisia kuvagallerioita. Käyn niitä katsastelemassa säännöllisesti. Kevätseurantaankin tulee vieläkin havaintoja, vaikka on kesä. Tänään vietetään luonnonkukkien päivää ja eritystarkkailussa on ahomansikka. Löysin itsekin useita, laajoja alueita, missä se oli jo täydessä kukassaan.

Tämä koivun runko on varsin muodokas, en osaa arvioida miksi se on noin kasvanut. Vieressä on pelto ja mietin, että ovatkohan nuo paksunnokset lannotuksen aikaansaamia. Tiedä häntä.

Horsmat aloittelevat kukintaansa aurnikoisilla paikoilla.

Kaikkialla kukkivat vuohenputket ja koiranputket. Niiden pitsimäiset kasvustot ovat huikaisevan kauniita. Teiden vieret ovat pitsiä tulvillaan.

Tämä perho kaunotar levähti auringossa, muttei tahtonut levittää siipiään. Täytyy mökillä katsastaa perhoskirjat, josko saisin lajinimen hänellekin.

Varpusiahan ovat, varsinkin kaupunkien, pensasaidat pullollaan, mutta pikkuvarpusta on alkanut näkyä Porvoossakin viime vuosina. Sen tunnistaa tuosta ruskeast päälaesta ja posken mustasta täplästä. Tämä katsasteli varjosta nurmikon maisemia.

Kottarainen on lintu, joka tuntuu hävinneen maisemista sitten lapsuuteni päivien. Aina sykähdyttää erityisesti, kun niitä sattuu näkökenttään. Tässä on jo jälkikasvukin mukana. Poikanen on tuo vasemmanpuoleinen, sillä ei vielä ole emon upeaa väritystä. Sieltä ne tuntuivat pihanurmikosta lounasta löytävän, sillä touhua riitti pitkäksi tovin.

Kävimme Hamarin kallioilla ihalemassa maisemia. Kalliokielot olivat jo kukkineet ja mäkitervakotkin liki kaikki, paitsi tämä yksi kaunotar. Kallio on niin aurinkoinen paikka, että siellä luonto on ainakin viikon edellä alempiin ja varjoisampiin paikkoihin nähden.

Nämä kalliot eivät ole karut. Miltei jokaisessa notkelmassa kasvaa heinää, sammalta, jäkälää ja maksaruohoa tai toinen toistaan kauniimpia kukkia. Maksaruoho aloittelee kukintaansa ja keltaisia läiskiä näkee jo kaikkialla.

Joku vuosi sitten näin ensimmäisen kerran Porvoossa harmaahaikaroita. Nyt ne ovat pysyvä kesäinen näky. Ne pesivät viereisessä vanhassa metsässä ja niiden uljasta liihottelua näkee usein.

Metsän siimeksissäkin kukki vanamoa kaikkialla. Se on aina niin herkän kaunis.

Oletan tämän olevan vaaksiaisen, mutta on siinä joka tapauksella sääskellä kokoa. Varsin pitkäsäärinen sulotar, sanoisin!

Pidän voikukista

Ammattikasvitietelijät eivät kuulemma tahdo perehtyä voikukkaan. Yksi syy 0n se, että voikukka pystyy lisääntymään ilman pölyttymistä. Apomiksisuus sallii pientenkin perimäpoikkeamien säilymisen. Lajeja on yli viisisataa, osa siis vailla tarkempaa nimeä. Lajikkeista osaa ei ole tieteellisesti tunnistettu. Niitä voidaan tutkia vain pääkukinnon aikana eli alkukesän parin kolmen viikon aikana. Ulkonäkö muuttuu kasvukauden myötä. Niinhän se on meillä ihmisilläkin.

Moni fanaattinen nurmikon kasvattaja vihaa voikukkia. Sen paalujuuri on syvällä tukevasti maassa. Isäni on eläkkeellä ja moni kysyy mitä hän harrastaa. Hän kertoo kasvattavansa voikukkia. Kehuu miten helppo niitä on kasvattaa ja miten kauniisti ne kukkivat. Kuulemma ei ole yhtään katovuotta tullut oli sitten sateinen tai paahteinen kesä. Minä pidän voikukista monestakin syystä. Suurin syy on, että se houkuttelee erilaisia siivekkäitä, se on hyödyllinen niin monille. Varsinkin alkukesästä se tuo väriä vielä hiukan haaleaan maisemaan ja niiden myötä tulevat nuo erilaiset mettä hyödyntävät kaunokaiset. Kun näkee voikukkapeltoja teiden varsilla, ne ovat kauniita. Pieniä aurinkokenttiä. Emäntäkoulussa tein niistä simaa. Keräsimme sangollisen keltaisia kukintoja ja kaadoimme ne kippikattilaan. Muistan aina sen kuhinan, kun pieniä mustia ötököitä alkoi kiivetä kattilan sisäpintaa pitkin päästäkseen pois kuumenevasta vedestä. Mutta sima oli maukasta, se maistui auringolle. Jotkut tekevät siitä viiniä, sitä en ole maistanut, mutta voikukkasiirappi maistui myös auringolle. Olemme voikukan kanssa tulleet hyvin toimeen sen jälkeen, kun myönsin itselleni, että se on osa suomen luontoa ja aloin katsella sitä toisin silmin.

Kaksi lempiluontokappalettani yhdessä!

Pidän tästä kuvasarjasta

Lähdimme sunnuntai ajelulle aikamme kuluksi Lintuinmaalle. Pysähdyimme myös Siikalahden viimeisellä parkkipaikalla. Tien molemmin puolin on mahtavat lintualueet. Kaksi tiiraa istuskeli kaikessa rauhassa kyltin päällä meistä välittämättä. Hetken kuluttua etummainen lehahti lentoon. Kaivoimme kiikarit ja laitoimme takkia päälle, sillä keli oli tuulinen. Toisaalta tuulen tyyntyessä itikat istahtivat surutta imemään. Hetken kuluttua kyltille jäänyt aloitti kirkumisen ja tajusimme sen olevan poikasen.

Viereisessä kosteikossa alkoi tapahtua, tiiraemo nappasi vedestä kalan ja toi sen näkäiselle poikaselleen.

Poikanen ei kalaa kauan hotkaissut. Hetken linnut istuskelivat vierekkäin, emo suki poikastaan. Sitten se ravisteli itseään. Höyhenpeitteeseen oli ilmeisesti jäänyt kosteutta sukelluksesta. En edes huomannut pisaroita, ennenkuin koneelta. Mietin vain miksi lintu heilui, heh.

Saatuaan vedet ravisteltua, emo lehahti lentoon. Hakemaan lisää kalaa nälkäiselle poikaselleen. Kesti hetken ja poikanen alkoi äännellä, emo vastasi kirkuen, syöksyi veteen napaten kalan ja toi sen poikaselleen... Kiertokulku jatkui...