Pidän lämpimästä

Mieheni lempilauluja on "oi, miks minä tundralle synnyin, miksen syntynyt aavikolle", varsinkin silloin kun hommat eivät mene putkeen kelien suhteen. Kyllähän jo vanha kansa tiesi, ettei lämmin luita riko. Ei riko, ei. Eikä aina tunnu kohtuulliselta, että jossakin on saman verran lämmintä kuin meillä parhaimmillaan pakkasta. Onneksi tosin meillä pakkanen visiteeraa, toisaalla kyllä lämpö on jopa vakio. Kuumuus on suhteellista, niinhän pakkanenkin. Tarkoitan, miten kylmältä tai kuumalta tuntuu. Kuiva pakkanen, vaikka on enemmän asteita ei palella läheskään kuin kostea tai viimainen. Saunassa reilu kolmekymmentä astetta on haalea, mutta meren rannalla nautinnollinen. Mutta veden äärellä pitää olla, kaupungissa siihen tukahtuu. Suomalainen kun olen.

Nyt on taas se aika, kun palelee luita ja ytimiä myöten. Sauna surraa kiuas punaisena, jopa sähköinen kaupungissa tuntuu mukavalta. Kuulin joskus pakinan radiosta, missä kerrottiin miksi suomalaiset ovat kehittäneet saunan. Suomessa on kuulemma noin kaksikymmentä hellepäivää vuodessa ja nekin naapurin loman aikana. Suomalaiset rakensivat saunan todistaakseen jumalille, että kyllä suomalainenkin nahka kuumutta kestää. Kestää se ja jopa kaipaa. Ihanteellisinta on keli, jolloin voit piipahta paitahihasillasi ulkona. Sellainen lämmin, leppeä tuulahdus hivelee ihoa. Auringon valo lataa käpyrauhaseen energiaa kestämään viimat ja tuiskut. Minulla vaan on vanhemmiten tuo akku alkanut loppumaan ennenkuin Suomi tarjoaa lisää lämmintä. Käyn lataamassa akkuja lämpimässä. Onneksi se on taas edessä, tosin nyt työmarkkinatilanne toi siihen pienen mausteen. Meillä olisi Finnairin lento, mutta lentäjät uhkaavat lakolla. Saa nähdä miten käy, kunhan sinne asti eletään. Kaipuu lämpimään on vieläkin suurempi, kun sitä uhataan.

Aavan meren tuolla puolen...

Pidän radion kuuntelusta

Aamun peili, päivän peili, kulttuuri peili. Ylellä riittää peilejä. Yleisradio, radio joka on yleinen. Mikael Jugner. Taustalaulua, ajankulua, viisauksia ja tiedon tuskaa. Ajan paljon ja autossani mulla pauhaa radio koko ajan. Jokin viihdekanava yleensä. Pyöreät kiekot eivät nappaa, soitin kyllä on. Ainoa cd, jota soitan, on espanjan kielen tuhat sanaa. Si, si!

Kun ostin keittiööni radion, ostin myös sisustusesineen. Kaupan setä ei edes nauranut, kuulemma yleinen kriteeri radiota ostettaessa on miltä se näyttää. Minä kyllä halusin myös hyvän äänentoiston. Muistan lapsena, että isällä oli radio aina soimassa, jopa silloin kun hän nukkui. Vuorotyötä tekevähän nukkuu myös päivällä. Hän kuorsasi sohvalla ja me suljimme radion, jotta voisi nukkua paremmin. Hän heräsi.

Aamuisin työhön ajellessa on kiva kuunneella juontajaparin sanailua, kuunnella kun ihmiset yrittävät minuutin sisällä tienata rahaa. Olisin monesti voittanut sen summan kevyesti, mutta mikään ei saa minua soittamaan yrittääkseni sitä. Mieluummin kuuntelen, kun joku toinen ehdottaa Ruotsin pääkaupungiksi Kööpenhaminaa. Helsingin aamuruuhka on vakio eikä muutu miksikään, jos kiukuttelen. Siksi yleensä huudatan radiota ja laulan mukana kurkku suorana. Äänellään se variskin. Jos minulta autosta noustessa kysytään, mikä oli juonnon teema, en taatusti muista, mutta en myöskään muista ruuhkaa. Vuosia sitten ajattelin, että pitääkö sitä nyt radioon soittaa ja kertoa, että tuossa oli kolari toisella kaistalla. Nykyisin kuuntelen ne tarkasti, olen useamman ruuhkan saannut kierrettyä, kun tieto on tullut eetteristä ajoissa.

Keittiön radiota kuuntelen kokkaillessani ja kokkailen usein. Kanava vähän mielen mukaan, kuunnelmia tosin en nykyisin seuraa. Knalli ja sateenvarjo tosin tulee vieläkin lauantaisin. Luontoilta jaksaa kiinnostaa vuodesta toiseen, kun vaan osuu kohdalle. Eihän sitä muuten tietäisi, että lokki tamppaa maata jalallaan saadakseen ruokaa helpommin. Teeveekin on minulle usein radio. Aamuisin avaan sen touhujeni taustaääneksi ja rytmittäjäksi. Kellon tarkasti tulevat uutiset ja sää, jolloin tiedän, että olen taas myöhässä. Liukuva työaika sallii sen, mutta ruuhkan välttää ajoituksella. Se ihmetyttää usein, että uutisia pitää tulla vartin välein, kyllähän siihen väliin vielä koostekin mahtuisi, ettei vaan jää kuulematta montako flunssaista on suomessa juuri sillä hetkellä. Pysyy ajan hermolla. Tosin onhan radiossakin katkaisin. Hiljaisuus on ihanaa.

Kevyesti keskellä pöytää

Pidän sakkolan paistista

Tuntuu, että viimeistään iän myötä alkaa ihmisiä kiinnostaa perimä ja esivanhemmat. Ainahan minä olen tiennyt, että juureni vievät savoon ja karjalaan. Mitä se tarkoittaa minussa ja minulle, sitä olen pohtinut vasta kun suvussani minua vanhempien rivit harvenevat. Äitinäitin :) suku on Terijoelta, pitsihuviloista opin vasta aikuisena. Isäni äidinpuoli tulee Kuopion suunnalta, kalakukostakin opin vasta aikuisena. Naisethan ne ruokamaut aiemmin ovat perheelleen antaneet. Ruokaa lapsuudenkodissani kuitenkin laittoi isä yhtälailla kuin äitikin, joten makuni on sekoitus jostakin.

Muistan ensimmäiset teeveekokit, Vanamon ja Kolmosen, vähintään yhtä hyvin kuin nykypystytukat rentoine sutkauksineen. Mikähän ikäluokka ei enään muista Väiski Purjetta, leppoisaa mainosten lihamestaria? Vasta viimevuosina olen perehtynyt tarkemmin Jaakko Kolmosen elämäntyöhön ja kirjoihin. Enää ei naurata hänen lapsenomainen innostuksensa, kun pieni poika teki välipalaehdotukseksi ruisleipää, jonka päälle oli perunamuussia ja porkkanaraastetta. Sehän on hyvää.

Selailen mielelläni kaikenmaailman ruokaohjeita, nainen kun olen, joistakin innostun enemmän joistakin vähemmän. Jaakko Kolmosen kirjat ovat elämys. Löysin lapsuusajan tutun herkun Karjalan ja Petsamon pitäjänruuat -kirjasta ja sain sille nimen. Sakkolan paisti; itsesuolattua possunlapaa kypsennetään silavakerros veden yläpuolella uunissa hauduttaen. Mausteena vain pippuria ja sipulia. Tämä oli lapsuuteni makkaraa. Tätä oli sen Lehtisen limpun päällä. Tätä meillä syötiin useammin kuin karjalanpaistia, tosin nimettömänä. Kolmosen kirjassa kerrotaan, että sitä syötiin puolukkahillon sekä potaattikakkaroiden kanssa, joita topattiin paistinliemeen. Minä syön sitä kermaisten nauriskuutioiden kera ja toki leivän päällä. Vanhoista kartoista muistuttelin missäpäin rajan takana Sakkola onkaan. Onhan siellä muitakin tuttuja nimiä, Terijokikin löytyy. Käkisalmi. Poikani isän sukujuuret.

Kiitos Jaakko ja esiäidit!

Pidän sinivuokoista

Lapsuudenmaisemissani on valkovuokkoja mutta ei juurikaan sinivuokkoja. Tuota Hämeen maakuntakasvia tapasin metsässä isommin vasta Ruokolahden maisemissa. Alkuvuosina hämmästelin itsekin, että sitä voi todellakin olla metsä sinisenään kuten valkovuokkoa kotikonnuillani. Vuosien myötä olen tarkastellut sitä lähemmin ja huomannut, että sitä voi olla niin monessa värisävyssä, jopa valkoisena. On pitänyt lehdistä varmistaa. Nuo lehdetkin hämmästyttävät kauneudellaan. Talvivihreät, hangenallakin värinsä säilyttävät, kauniit ja kiiltävät.

Mietiskelin kerran noita värisävyjä. Silloin löysin punaisen sinivuokon, lehdistä varmistettuani oli pakko mennä kirjojen ääreen. Maan happamuuden mukaan myös värit vaihtelevat ja punainenkin siis on mahdollista. Keväisin ne ovat ensimmäisten joukossa kukkimassa vielä ruskeanharmaassa pälvimaisemassa. Ihanan ovela, kasvattaa nuput syksyllä ja on heti kevätauringon kohdatessaan valmis aukeamaan.

Nyt kävelen mökkimaisemassa, joka on peittynyt ensilumeen. On ihana tietää, että siellä ne ovat valmiina. Keväällä aprillipilojen jälkeen niitä taas voi ihailla.

Minä odotan!

Pidän pikkusuolaisesta

Joku sanoo, että hänellä on makianhammas. Minulla ei ole. Äitini kertoi aikanaan, että ollessani vauva, neuvolasta ohjattiin makeattomaan kasvattamiseen. Eipä meillä sitä olisi muutenkaan ollut, ehkä eniten haluttiin yhteiskunnan taholta opettaa pois tavasta kastaa tutti hunajaan, jotta se maistuisi. En tiedä. Suolaisenhalu on, makean ei. Seuraavan vauvan aikana neuvottiin lopettamaan koko tutta melko pienenä ja äitihän totteli siinäkin. Velipoika imeskeli paidanhelmojaan vielä kouluikäisenäkin. Anonyymien kautta vasta imemisen tarve päättyi.

Töissä usein virnuilevat, että karkkikulho ei vajene kohdallani, ei vajene ei. Ihailevat, luulevat, että minulla on hyvä itsekuri. Joskus en tietoisesti korjaa tuota harhaa, mutta osalle tunnustan, että jättäkääs siihen maukas juusto tai suolaista piirakkaa. Eivät edes huomaa sen liikettä pöydältä suuhun. Ruispohja, kuten tuossa yläkuvan katkarapupiiraassa, on herkkua. Ruisleivällä minut on kasvatettukin. Lehtisen limpuilla, ei pitsalla. Mies on kasvatettu lanttusupikkailla, silti hän himoitsee pitsaa.

Miehen mielestä pitsa on parasta suolaista närkkimissyötävää mitä on, osaksi varmaan helppoutensa takia, eli tilaamalla tulee. Siinä yhdistyy minulle kaksi asiaa, joita en ole omaksunut. Tai en edes halua, miten vaan. Muistan kyllä kun pitsaa alkoi saada ravintoloista. Silloin lähdimme vasiten Kouvolaan sitä syömään, assan yläkerrassa olivat parhaat. Mutta uutuudenviehätyksen mentyä, ei pitsa potkaise meikäläistä. Edes italian reissulla en syönyt yhtään. Pitsa ei mielestäni ole ruokaa, krapulapäivän apetta ehkä. Niin takatuupparissa en kuitenkaan ole edes kerran vuodessa, isäntä väliin katkerana tilittää, kun joutuu sijaiskärsijäksi. No, hän anelee huomattavasti useammin aamupalaksikin niskalaukausta. Entisenä kokkina hän perustelee sen, että sitä ei voi tekijä pilata, syyhän se on tuokin. Ei meillä tuosta kinaa tule, sillä suolaisesta kyllä pidän ja pidän myös pikkusuolaisen väkertämisestä. Vähän sitten vuodenaikojen mukaan kevyttä tai tukevampaa.

Pikkusuolaiset meillä tarkoittavatkin jotakin närkittävää vaikkapa viinilasin kera iltasella, okei yölläkin. Kun likkaporukat tulevat, teen piiraita ja suolaisia pikkujuttuja ja kerron, että ensimmäinen pitsataksin numeron kaivelija tarjoilee. Toimii hyvin. Onneksi mulla ei ole sitä makean hammasta, suolainen on niin paljon maukkaampaa :)

Niin ja suklaa ei ole makeaa!

Pidän syntymäkaupungistani

Joku sanoi kerran, että jos on kymenlaaksosta ei ole mistään kotoisin. Tiedä tuota. Olen kuusaalainen vaikka asuisin missä. Lisäksi toki olen kytsäläinen, mutta se on vielä pienemmän piirin oikeus. Tehtaan varjossa kasvanut ja juuret kymijoen törmässä, oho, olipas paatoksellista. Kymin Osakeyhtiö leimasi koko kaupungin ja leimaa vieläkin, supistuttuaan. Joki kiemurtelee läpi kaupungin. Ilman jokea ei olisi tullut tehtaita ja ilman niitä ei olisi kaupunkia. Joessa opettelin uimaan, hypittiin voimalaitoksen alapuolella mattolaiturilta jokeen. Kun nousimme pintaan, oli virta vienyt pitkän matkan eteenpäin. Väistelimme vedessä pään kokoisia limalönttejä. Kiisukasassa käytiin leikkimässä, isoja keltaisia kasoja. Esteetön pääsy tehdasalueelle.

Niin, enään ei voi sanoa Kuusaata kaupungiksi. Kauppala se oli kun synnyin ja nyt se on Kouvola. Sitä en niele ikinä, mutta ei minun tarvitsekaan. Minä vain vierailen siellä, pois piti aikanaan päästä ja hyvä niin. Kolmekymmentä vuotta riitti. Nuo betoniset voimalinjojen mastot piti jättää maisemaan, vaikka sähkö liikkuu jo muuta kautta. Ne ovat osa kaupunkimaisemien kehityksen kaarta. Heinäseipäät maalla ja betoniseipäät kaupungissa.

Joki on aiemmin ollut osana suomen historiaa. Se oli Ruotsin ja Venäjän välinen raja, minun kotitaloni on vanhan venäjän puolella. Ruotsulan redutilla kakarana hypimme ymmärtämättä sen merkitystä. Valtakatu virtaa läpi keskustan, nykyisin aika vähäväkisenä. Paperikone paperikoneelta yhtiötä on ajettu alas. Sivusta seurasin, isä ehti eläkkeelle, veli sai potkut. Meni tehdas alta. Ei mene enään kukaan pirunkuvan alta Voikkaan tehtaalle. Pirunkuva; aarnikotka, Iso Heikkilä. Ekholmin silta, tehtaan silta, jota yleisesti käytettiin. Yhtiö remppasikin sen, kun kaupungilla ei ollut varaa. Veljestä tulee perushoitaja.

Kerrottiin legendaa Ahlmanintien puukujasta. Yhtiö oli istuttanut kymmeniä puita reunustamaan tietä ja kesäksi palkattiin poika niitä taimia kastelemaan. Aamuisin työnjaolla pomo ei tiennyt mitä poika tekee ja poika oli todennut että onkos mulla entiset hommat. Juu, entiset hommat. Kesätyö päättyi, mutta työnjaossa pomo aina tuumasi, että sulla entiset hommat. Poika poistui hommiinsa, puut kasvoivat ja pojasta tuli mies. Tarina ei kerro mitä hän oikeasti teki.

Kyllähän yhtiö oli monessa mukana. Markantontit, yhtiö myi työntekijöille tontteja markan neliö saadakseen työväen pysymään. Yhtiön pankki oli syppi, sieltä sai talolainan yhtiö takasi osan.

Kahdeksan vuotta lusittuna, nyt siellä opiskelee veljen poika.

Pidän marraskuusta

Viime yönä vaihtoivat päivän lisäksi kuukauden. Välillä harmittaa, kun tekevät sen aina ihmisten nukkuessa, ei meinaa muistaa mikä päivä on kyseessä. Marraskuusta minä pidän, en aina marraskuun säistä. Luontoon tulee erilaista kauneutta. Heinät ja heikommat kuolevat, tulevat martaiksi. Mikäs mukavampaa, marraskuun säät antavat jopa virallisen mahdollisuuden olla ärripurrina. Olla väsynyt ja saamaton, kun ulkonakin on märkää ja mälsää.


Mutta toisaalta, tilhet tulivat. Pihan pihlajanmarjat katosivat heliseviin nieluihin. Puiden latvat notkuivat tilhiparvista ja niitä hopeatiukuja kuuntelee mielellään. Vieläkin niitä on, viikon jo ovat viihtyneet. Kiusallaan kameran kantomatkan ulkopuolella.

Ensi lumi kävi lokakuussa, marraskuussa tullee lisää. Tuskin lopullisesti asettuu ainakaan tänne etelään ennen joulua. Pidän marraskuusta myös siksi, että se on perinteinen reissukuumme. Kauas ja lämpimään. Hiilijalanjäljestä piittaamatta. Siksikin odotan marraskuuta. Melkein kaikki muuttolinnut lie jo muuttaneet, siispä kohtahan niitä voi odotella takaisin. Marraskuun jälkeen tulee joulukuu. En niinkään joulua odota, mutta sen jälkeen lähdetään taas kohti uutta vuotta. Ajoittain tuntuu, että aika kiitää niin nopeasti, ettei ole enään olemassakaan kuin joulu- ja juhannuskiireet.

Marraskuussa löytää vielä sieniäkin. Löysimme suppilovahveroita monta litraa. Olevinaan herkkuakin herkumpaa, kun vielä saa tuoreista tehdä keittoa. Saan itseni lenkille helpommin syksyisin, luonto muuttuu silmissä, pakko päästä tarkkailemaan. Viikkoja pilvessä ollut aurinko näyttäytessään pisti suorastaan uhkumaan energiaa. Onpas ulkona kaunista. Kesään aurinko kuuluu liki itsestäänselvästi, marraskuulla se on harvinaista herkkua. Paistaa matalalta marraskuun aurinko. Sekään ei jaksa kiivetä korkealle.

Marrasherkku