Minulla on puolen metrin muisti. Kun irrotan esineen käsistäni ja käännän selkäni, en muista missä se on. Senkin asian kanssa oppii elämään. Kun jokin asia ei löydy, osaan asennoitua. Kaksi vaihtoehtoa; löytyy tai ei löydy. Ainoa mihin voi vaikuttaa on oman ketutuksen asteeseen. Arkistointiasennettani en enään osaa muuttaa. Oppii säveltämään ja selviämään. Kun tulostettu sähköinen lentolippu ei löydy, on aina ajomatka aikaa miettiä miten puhut itsesi koneeseen, varsinkaan kun aikaa ei aina ole lampaiden syötäväksi. Silmälasit katoavat, joskus väärässä maassa, silloin on toki hommattava uudet, mutta elämä jatkuu. Oppii olemaan kiintymättä esineisiin. Tosin sitä ei aina usko kaappeja siivotessa. Toisaalta maapallo on pyöreä, tuumaan usein, jossakin kohtaa tulen sen tilapäisesti näkymäalueen ulkopuolella olevan esineen luo. En siis hukkaa tavaroita, hetkittäin vain en saa yhteyttä. Olen hyväksynyt, että minun muistini avu on asioissa ei tavaroissa.
On mukava havainnoida asioita, jotka ovat selvästi unohtuneet. Tuota lepuuttajaa mietin, onkohan se hajonnut ja siksi unohtunut vai unohduttuaan hiljakseen tyhjentynyt. Missähän kaikkialla sekin on seilannut veneessä kiinni ollessaan. Joskus joku sitä ostaessaan oli tyytyväinen hankintaansa. Miksi juuri tuo ostettiin, eikä sitä viereistä? Miksei sitä ole laitettu roskiin. En ole asiantuntija, voihan tuosta vaikka pumppaamalla saada toimivankin. Miksi se on jätetty lojumaan talvitelakan laitamille, en tiedä. Onko uusi astunut kuvioon? Oioi, aiheesta löytyy satuja ja baletteja sekä elokuvia aikuisille. Vai nousevatkohan vain lelut kapinaan. Hotelliemäntänä toimiessani olin yhteydessä löytötavartoimistonkin kanssa usein. Kaikkea unohdellaan, sateenvarjon ymmärrän, tekohampaita hiukan ihmettelen. Sympaattista ja inhimillistä. Kiehtovaa on tarina niiden unohdettujen esineiden ympärillä, sehän on vapaasti ajateltavissa...Miten voi unohtaa vessanpöntön?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti