Vasta aikuisena olen siis oppinut, että viikot ovat rikkonaisia. Vuorotyöläisellehän kaikki on rikki, mutta päivätyöläiselle arkipyhät rikkovat viikon. Miten viikko menee siitä rikki, että saa itselleen enemmän vappaa-aikaa? Hauskoja ilmaisuja asialle löytyy. Pätkäviikot, vajaat viikot, tuplalauantait, kaikissa kuitenkin sellainen sävy, ettei se muka olisi oikein. Vapaapäivät rikkovat työviikon, voihan nökkö. Minusta työpäivät rikkovat vapauden putken. Työstäni pidän, mutta teen sitä vain saadakseni avustuksia, joilla ylläpidän elämän muita nautintoja.
Miehen työpaikalla heitä pidettiin muutama vuosi koekaniinina. Kokeilivat erilaisia vuororytmejä löytääkseen sen, joka ihmistä vähiten rasittaa. Taustalla ajatus, että ihminen prosessityönsä äärellä olisi mahdollisimman tuottavainen. Yhtenä toteamuksena oli, että vuorotyö ei sovi ihmisen fysiikalle kuin äärimmäisen harvoissa tapauksissa. Tekijät itse äänestivät vielä lopuksi, että paras pituus työpäivälle on kaksitoista tuntia. Nyt heillä on kuukaudessa enemmän vapaapäiviä kuin työpäivä. Minkäs teet; energiaa tarvitaan, ihmisiä pitää hoitaa ja kansalaisten turvallisuudestakin on hyvä huolehtia katkeamattomana putkena, jotta me päivätyöläiset voimme rikkoa työviikkoamme arkivapailla. Siviilirekisterissä olevana pääsen osalliseksi kirkollisista juhlapyhistä, useinkaan en pyhitä niitä levolle. Mieluiten otankin vapaana, enkä lisääntyvinä veroina.
Tämän hiljaisuuden rikkoi harakan nauru, lämpimikseen varmaan lauluaan karautteli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti