Liplatus, ropina, lirinä, solina, pulputus, kohina, tip tip, niinpä niin, vesi liikkuessaan ääntelee. Vesi on rauhoittava elementti, laineiden leikkiä voisi katsella loputtomiin. Mietin usein rannalla, kun katselen aaltojen liikettä; rantaan, ulapalle, rantaan, ulapalle, että tuo liike jatkuu vuosisadastakin toiseen, rannalla istujat vaihtuvat, vesi jatkaa liikettään. Toki on alueita, joissa vesi lepää ajoittain jääpeitteen alla, mutta liike jatkuu tauon jälkeen. Virtaa purosta alas jokeen ja siitä mereen, haihtuu ja nousee ylös sataakseen alas puron alkujuurille ja lähtee soljumaan kohti isompia vesiä...
Virtaava vesi, on uoma sitten ihmisen tai luonnon muovaama, on kaunis näky. Vesi muodostaa kuvioita kohdatessaan esteitä. Yksittäistä kohtaa tarkkaillessani mietin usein, että miksi ajoittain tulee voimakkaampi liike. Miksi joka seitsemäs aalto on voimakkaampi? No, tuo on se Papillonin tuoma mielikuva, mutta pohjan muodot, tuuliolosuhteet ja erilaiset virtaukset tuovat aallot eri vaiheissa, osa aalloista kumoa toisia, osa vahvistaa. En tiedä onko tieteellisesti todistettu sille olevan joku täsmällinen sykli edes samassa paikassa, eikä sillä ainakaan minulle ole väliä, en ole matemaatikko. Vesihän muuttaa hiljakseen myös esim. pohjan muotojakin, joten kaitpa se rytmikin muuttuu jollakin aikajanalla. Siinä saa kulumaan tunnin jos toisenkin, kun heittää vaikka puupalan laineille ja yrittää arvioida mihin se päätyy. Päämäärä vai liike, kumpikohan niistä onkaan tärkeämpi. Tai vain yrittää seurata yksittäisen kuohun liikettä. Tunnustan, aikuinen nainen ja syljeskelen sillalta veteen vain nähdäkseni miten se käyttäyttyy. Vanha tarina ihmisen tarpeellisuudesta tällä pallolla, kasta sormi veteen ja katso miten kauan jälkesi näkyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti