Räntää tulla tulvahti taivaan täydeltä, mutta vain tunnin verran. Se laskeutuu kaikkialle, toisaalla se sulaa heti, toisaalle kerääntyy hetkeksi. Mielessä väikkyy, että kunpa se jäisi ja kunpa se sulaisi. Pieni lumikerros valaisee maiseman heijastaessaan sitä vähäistä valoa takaisin, märkä maa imee kaiken. Näin joulukuun puolella tulee jo kaipuu lumeenkin, eihän joulupukkikaan voi tulla, jollei jouluna ole lunta. Räntäsade enteilee lunta. Varsinkin Porvoossa olen jo tottunut, että hiekoitetaan usein ja aurataan harvoin. Ei ole mitä aurata, ellei heti hilppase pihalle ensi hiutaleiden leijuessa. Seuraavana päivänä räntälumesta ei ole jäljellä kuin liukas aavistus. Räntäkelilläkin tuoksu on talvinen. On mukava leipoa sisällä ja levittää lämmintä pullantuoksua vastapainoksi ulkoilmalle. Muistan kun poika oli pieni ja ulkona satoi kaatamalla, jotakin möksöttelin kelistä, kun poika tuumasi kesken leikkiensä, että äiti, sehän on tuolla ulkona. Lasten ja imeväisten... Tuota olen yrittänyt itselleni muistuttaa, mikäs se on lämpimästä katsella ulos tuiverrukseen. Jos pitää mennä ulos, pukeutuu sen mukaisesti. On ihmisiä joille nekään eivät nykymaailmassa ole mahdollisia. Ja ainahan meillä suomalaisilla on sauna, tiukanpaikan tullen kömmin sinne sulattelemaan varpaitani. Räntäsateessa vaeltelun jälkeen siitäkin nauttii eri tavalla.
Jäätyisikö vai sulaisiko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti