Kävellä ähellämme usein asuntoni vieressä olevilla kallioilla. Sinne on ihana mennä, astua helposti aivan erilaiseen maisemaan. Korkealta kalliolta on myös upeat näkymät joelle. Erilaisten lintujen määrä on ajoittain huikea.Suomen kallioperä on vakainta ja vanhinta koko Euroopassa. EU on todennut sen myös paksuimmaksi. Paikoitellen sitä on yli kaksisataa kilometriä, kuin minun mökkimatkani Porvoosta Ruokolahdelle. Kallio on mielenkiintoista. Kova ja karhea, monivärinen. Silti sen kovuus murtuu usein ja halkeamista pilkottaa isojakin puita. Sammaleet pehmentävät.
Ruokaa laitettaessa maustaminen on olennainen osa makua. Mietin sitä usein maistellessani suolaheiniä ja ketunleipiä metsässä. Niissä on kaikki kohdallaan, suolat ja pippurit. Pienet suolaheinän lehdet ovat ihanan makuisia kesäisesssä salaatissa. Mökillämme niitä on kellarin katolla kasapäin ja tuntuu, että poimimisesta ne vain innostuvat kasvamaan enemmän. Lisäksi ne syksyisin pukevat upean ruskapunan päälleen.
Ahvenvita, uposlehtinen. Mielenkiintoinen. Huonekasvit on helppo "hukuttaa" kastelemalla niitä liikaa. Sanotaan, että kasvien juuret vaativat happea. Kuitenkin maailma muovaa selviytymään, siksi varmaan ahvenvita on jalostunut muotoonsa. Sen lehdet ja varret ovat niin ohuita, että se lakastuu heti vedestä pois joutuessaan. Se elää vedessä, vain kukat pinnan yläpuolella. Kalojen turva. Lapsena etsimme aina ahvenvitaa onkipaikaksi. Niiden varsien suojissa lymysivät ne isot kyrmyniskat, joita emme koskaan saaneet. Siellä ne kuitenkin ovat. Pienet juuret riittävät sille, sillä se voi ottaa ravinteita lehdillään.
Mielenkiintoista, minä suon suolaheinän lehtiä ja ahvenvita syö lehdillään.
Mikähän tuosta lehahti pois?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti