Pidän voikukista

Ammattikasvitietelijät eivät kuulemma tahdo perehtyä voikukkaan. Yksi syy 0n se, että voikukka pystyy lisääntymään ilman pölyttymistä. Apomiksisuus sallii pientenkin perimäpoikkeamien säilymisen. Lajeja on yli viisisataa, osa siis vailla tarkempaa nimeä. Lajikkeista osaa ei ole tieteellisesti tunnistettu. Niitä voidaan tutkia vain pääkukinnon aikana eli alkukesän parin kolmen viikon aikana. Ulkonäkö muuttuu kasvukauden myötä. Niinhän se on meillä ihmisilläkin.

Moni fanaattinen nurmikon kasvattaja vihaa voikukkia. Sen paalujuuri on syvällä tukevasti maassa. Isäni on eläkkeellä ja moni kysyy mitä hän harrastaa. Hän kertoo kasvattavansa voikukkia. Kehuu miten helppo niitä on kasvattaa ja miten kauniisti ne kukkivat. Kuulemma ei ole yhtään katovuotta tullut oli sitten sateinen tai paahteinen kesä. Minä pidän voikukista monestakin syystä. Suurin syy on, että se houkuttelee erilaisia siivekkäitä, se on hyödyllinen niin monille. Varsinkin alkukesästä se tuo väriä vielä hiukan haaleaan maisemaan ja niiden myötä tulevat nuo erilaiset mettä hyödyntävät kaunokaiset. Kun näkee voikukkapeltoja teiden varsilla, ne ovat kauniita. Pieniä aurinkokenttiä. Emäntäkoulussa tein niistä simaa. Keräsimme sangollisen keltaisia kukintoja ja kaadoimme ne kippikattilaan. Muistan aina sen kuhinan, kun pieniä mustia ötököitä alkoi kiivetä kattilan sisäpintaa pitkin päästäkseen pois kuumenevasta vedestä. Mutta sima oli maukasta, se maistui auringolle. Jotkut tekevät siitä viiniä, sitä en ole maistanut, mutta voikukkasiirappi maistui myös auringolle. Olemme voikukan kanssa tulleet hyvin toimeen sen jälkeen, kun myönsin itselleni, että se on osa suomen luontoa ja aloin katsella sitä toisin silmin.

Kaksi lempiluontokappalettani yhdessä!