Pidän päiväperhoista

Olenhan minä sen aiemminkin kirjoittanut, että pidän perhosista. Nyt olen huomannut muutaman asian. Kuvaamisen myötä on niiden tutkimiseen ja lajimääritykseen tullut helppoutta ja samalla lisääntyvää mielenkiintoa. Tuo yläkuvan pihlajaperho lehahti pihalle tänään ensimmäisen kerran. Tunnistin sen heti lennosta. Viime kesänä se oli yksi valkoisista perhosista. Tummat suonet eikä pilkkuja, tyypillinen lajiansa edustava kaunokainen. Uros vai naaras, ei harmainta hajua, eroavat vain kokonsa puolesta. Se on yleisempi idässä kuin lännessä, ei kovin yleinen muttei huiman harvinainenkaan. Liihottelee kesäkuun puolenvälin jälkeen kuukauden verran ja kasvattaa kesässä vain yhden sukupolven.

Piippopaksupää. Kuvasin sitä viime sunnuntaina Porvoossa ja selvittelin silloin lajin. Mikä ihana tunne, kun tunnistin sen heti, sen istahdettua mökin sireenin lehdelle. Sain rapsittua kuvia ja siipien alla oli melko tunnistettavasti vihreää, eli voisi olettaa sen olevan koiras. Amatöörin varmuudella :) tunnistettu. Perhoskirjojakin on tullut hankittua jo neljä, lisäksi yksi ötökkäkirja. En aikanaan ymmärtänyt, kun mies osti ties kolmannen lintukirjan, nyt ymmärrän. Et yhden opuksen perusteella vielä pääse kuin alkuun. Kuvat ovat epätarkkoa, eri ikäkaudet ja sukupuolet ovat erinäköisiä. Toisissa kuvaillaan tarkemmin ominaisuuksia, esiintymisiä jne toisissa taas on huimasti tarkkoja kuvia. Niitä tietoja yhdistelemällä löytää maallikko maaliin. Toki aina on erhtymisen mahdollisuus.

Alla oleva suruvaippa yllätti minut. Istuin torstaina mökin pihalla töitä tekemässä, etäpäivä, heh. Pari viikkoa sitten kuvasin kahta suruvaippaa pihalla ja nyt tuo ilmestyi yksin. Tokaisin ääneen, että missäs sun kaverisi on. Tuon lento alkoi kiinnittää huomiotani. Se pyöri pihapiirissä, erityisesti tuossa paahteisen kaivonpumpun päällä. Totesin nopeasti, että se on jo hiukan raihnainen. Vastasin puhelimeen ja pölpötin tiukkana työasiaa, kun yhden äkin kuulin rapinaa pään päällä, jotakin tarttui hiuksiini! Vaistomaisesti huitasin ja perho lehahti vasemmalle. Sanoin puhelimeen, että sorry nyt, mutta perhonen istahti päälaelleni. Työkaveri meni mykäksi. Ojensin vasemman käteni ja perhonen istahti siihen! Tuijottelimme toisiamme. Sanoin kaverille, että soitan myöhemmin. Tuo suruvaippa istahteli päälaelleni, olkapäälleni, jalkaterälle, useaan otteeseeen kädelleni ja antoi tarkastella itseään pitkiä toveja. Kysyin, että oletko jäännyt leskeksi, kun ei kaveria näy. Kovin oli olemus repaleinen ja värit haalistuneet. Suruvaippahan on läheltä katsoen ruskea, mutta tämä vaikutti nokiharmaalta. Valkoinen reunus liki kokonaan poissa. Sanoin, että tulitko jättämään jäähyväiset. Oletettavasti. Perjantaina sen vielä kerran näin. Nyt se ei ole enään pihassa vieraillut. Oli ihana tutustua.