Pidän laiskuudestani

Maaliskuun 18. ilmestyi porraskäytävään öttiäinen, jonka tunnistin perhoseksi siivet supussa. Ajatukset olivat lähinnä jossakin kiitäjssä tai yöperhosessa.

Kun aivot saavat olla laiskana, ne lepäävät mutta laiskistuvat. Näin se vaan on. Olisihan mun pitänyt tunnistaa tuo perhonen siivet supullaankin, vaan eiiii. Maaliskuun 22. päivä tuo kaunis nokkosperhonen levitti siipensä siinä karussa betoniporraskäytävässä ja osoitti minulle, että kannattaisi pitää aivosolunsa aktiivisena... No, ehkä vähän liiottelen, mutta kun aamulla roskia viedessäni näin tuon nokkosperhosen availevan siipiään, tajusin, että näin ne opitut asiat unohtuvat, jollei aktiivisesti pidä kiinnostusta yllä. Käyttäjän vastuu. Olen laiska, tai kuten asian mieluiten ilmaisen.. mukavuuden haluinen :) Tässähän on mennyt talvi mitään kirjaamatta. Kesäaikaan siirrytään ensi yönä. Hassua, en siirry vuoteessani minnekään, mutta olen aamulla kesäajassa.. ainakin kellon mukaan. Jospa tämä talviuni blogistaniassakin lähenisi loppuaan, ainakin tällä erää. Paljon on tullut eteen, mistä tiedän pitäväni, taidanpa kertoa niistä teillekin!

Pidän kaikenlaisista kokeiluista

Kaikkea pitää kerran kokeilla, paitsi kansantanhuja ja sukurutsaa, sanoi mummovainaa usein. Vinha perä. On olemassa useita tutkimuksia siitä, mitä ihminen katuu kuolemansa hetkellä. Se ei todellakaan ole se, mitä on tullut tehtyä vaan mitä tekemättä jäi. Miksen minä kuitenkin, olisikohan se, mitähän siitäkin olisi sitten tullut... No, isäni joskus tokaisee, että p**ka reissu, mutta tulihan tehtyä. Olen samaa mieltä. Eikä kaiken tarvitse olla elämää mullistavaa vaan ainoastaan vaikkapa mieltä virkistävää. Kokeilematta ei tiedä.

En ole mikään mansikan ystävä, enkä muutes hillankaan. Mustaherukka ja vadelma ovat minun suomimarjani. Samoin ovat hiukan vieraaksi jääneet nämä nykyilmiön smoothiet. Onkohan se monikkomuoto noin. Blendereitä ja tehosekottimia kyllä on, sillä tekniset apuvälineet keittiössä ovat pikku heikkouteni. Viime vuonna ostin, kun halvalla sain, kauniin punaisen blenderin mökille. Kotona jo lisälaitteena vastaava on, heh. Ratki rauhallinen mieheni sitten loihe lausumaan alkukesästä siitä blenderistä, että jos tuohon kukkia meinaat, niin pysyykös siinä vesi hyvin.  Oli sitten pakko sillä jotakin tehdä. Mansikoita oli laatikollinen, joista miehelle mehuja keittelin. Laitoin niitä pari desiä, 1rkl tomusokeria (se sekottuu paremmin), wanhanajan vaniljajäätelöä kunnon kimpaleen, lorauksen sitruunalimsaa sekä 8cl kossua pakkasesta. Sekoitin. Kas hassumpaa tuumasin. Nyt on kehitteillä mustikkaversio loman alkuun. Ajattelin sekaan kylmää kermaliööriä ja ja ja, hmmm

Se on myös uudistumista. Moni äsryyntyy, kun kauppias pistää kaupan järejstyksen uusiksi. Joutuu herättämään aivomössönsä, ei voi zombina poimia tuttuja ja turvallisia ostoskoriin ja mennä kotiin valittamaan, kun ei mikään maistu miltään. Ääh, kokeileminen on kivaa. Ainakin turvallisesti. Paastoamisesta kouhkattiin joskus nuoruudessani ja pitihän se silloin kokeilla, jotta tiesi mistä on kysymys. Olen sen jälkeen paastonnut jonkunkin kerran. Tunne sekä energisyys olivat mahtavat, mutta kiireessä sitä ei pidä kokeilla, sekin tuli kokeiltua. Avantouinti piti kokeilla, toista kertaa en ole mennyt, mutta ymmärrän täysin miksi siellä käydään. Lähden uudelleen heti, kun joku lähtee kanssani, huisia, mutta yksin olen saamaton.

Nyt on viimosen vuoden, ehkä pidempäänkin, kouhkattu karppaamisesta ja hiilihydraateista. Mielipiteitä, varsinkin asiaa tutkimattomien taholta, hutkittiin julkisuuteen eri foorumeissa varsin tuliseenkin sävyyn. Ollaan sitä ollaan tätä. Mietin, että lukiokesänä pudotin pillerien tuomat viisitoista kiloa jättämällä perunan ja leivänsyönnin pariksi kuukaudeksi. Ne palasivat ruokavaliooni, mutta paino pysyi kasassa viitisen vuotta, kunnes auton ostin... En karpannut, olinhan äitin ruuissa, mutta Atkinsin kirjan luin. Nyt tuo karppausjuttu on mietityttänyt sen verran, että olen lueskellut eri lähteitä ja foorumeita, puolesta ja vastaan. Koulukunnat ja yhden idiotismin palvonta ei ole mun juttuni, mutta ajattelin kokeilla. Ruuan ja leivän laatuun sekä määrään olen jo pari vuotta kiinnittänyt huomion. Valkoista riisiä ja pastaa en myöskään ole pariin vuoteen käyttänyt. No, en tässä lähde uskontoa asiasta julistamaan, mutta loput valkoiset jätin pois kevättalvella. Olo on hyvä. Parasta on rehellisesti sanottuna, että ei pieretä lainkaan, eikä turvota. En ole ollut ehdoton; viiniä juon, asiakkaiden kanssa ja juhlissa syön mitä eteen kannetaan. Olen oppinut miten voi hämätä. Ulkopuolisia. Lautanen täynnä vaikka pelkkää kermavaahtoa ei kiinnitä huomiota niinkään, kuin julistaminen; mä en syö sitä ja sit mä en saa syödä tätä jne. 

No, koko tämä pitkä prologi oikeastaan viimeisimpään kokeiluuni; karppaajan siemenleipä. Olen kovasti visiteerannut finelin sivuilla tutkien hiilaripitoisuuksia ja vertaillut olisiko jollekin korvaajaa. Koska leipä on mun "heikkous", sitä menee liikaa, ajattelin kokeilla korviketta. Tuo oli kertakaikkisen maukasta. Aamulla leivänpaahtimeen ja päälle kirnuvoita, kurkkua, tomaattia ja vaikka savusilakkaa. Jaksaa pitkään. Puhtaasta ruisleivästä ja puurosta en silti luovu! Pitihän se induktiokin kokeilla, kun tuosta Karppaus ja perhe -blogista sain kimmokkeen ja uskon helppouteen. Se oli helppoa, kun ei käyttänyt henkilöstöravintolaa. Paino putosi kolmisen kiloa, edellisen viikonlopun nesteet=punaviinit siis hyvin pois :)  Nyt rakentelen uutta tyyliä, johon olen kerännyt tietoa ja kokemusta. Tyyli ei voi olla dieettimäinen, sen pitää kestää tuulet ja tuiskut, talven ankeus ja väsymyksen hetket. Kuin parisuhde. Suhde itseen. Kokeillaan!

Pidän suvun tapaamisesta

Lähisukumme on pieni, mutta tapaa sitäkin harvemmin. Sopusointuinen joukko erilaisia maailmoja kuin tuo baaritiski. Jo toinen meistä neljästä ylitti puolen vuosisadan paalun. Tekstarin laitoin, välimatkaa liikaa ja nuo pahuksen aikataulut. No, pari vuotta sitten sain tammikuussa ko. veljeltä tekstarin viiskymppisonniteluksi; congrats, systeri, mä lähden rannalle. Nyt veli menee naimisiin. Ensimmäinen koko katraasta ja toi miniän isälle nähtäväksi. Kantaisä on edelleen suvun pää ja sitä päätä ei käännetä ;)  Siinähän se meidän sukumme onkin, siten kuin minä sen käsitän. Isä ja me neljä sisarusta puolisoinemme ja lapsinemme.  Serkuista ei havaintoa kymmeniin vuosiin ja äidistä sekä isovanhemmista on jo aika jättänyt. Pikkusisko on lauman kasaan kutsuva, muttei muuten mikään kanaemo. Vanha maalaistalo isoine pihapiireineen on myös käytännöllisen kokoinen isommallekin katraalle. Vuosien myötä puheenaiheet ovat samat, viimeisin tieto päivitetaan tavattaessa, mutta reseptilääkkeiden vertailu on hiipinyt mukaan keskusteluun.

Tapaamisemme syy ei ole vihkiäistilaisuus vaan se, että olemme kaikki alle kahden sadan kilometrin säteellä. Isällä ja miniällä ei ole yhteistä kieltä, mutta hauskaa tuntui riittävän ja asiat tulivat hoidetuksi. Niinpä niin, se sanallinen viestintä reilut kymmenen prosenttia, loput elettä ja ilmettä. Isä tuumasi, että hyvinhän meiltä aiemmin sujui kokkailukin, vaikka miniän kulttuurissa mies ei siihen osallistu. Chilin määräkin padassa oli varsin onnistunut, kompromissina kummallekin.

Maailma muuttuu, vai me ihmisetkö. Mietiskelin sitä pitkään aamulla, kun latasin kuvia nettiin ja laittelin linkkiä, että jokainen asianomainen voi niitä sieltä itselleen poimia muistoksi. Miniä tutustuu sukuun ja Suomeen muutaman viikon, lentää takaisin ja veli jää vielä muutamaksi kuukaudeksi töihin. Sitä ennen he käyvät yhdessä poikani isän luona Saksassa. Suku on sekä laajentunut, että kaventunut, mutta ketjun yksilöt pitävät yhteyttä. Minä  ja poikani toisen veljen entiseen puolisoon, veli minun poikani isään, sisko ja veljen entinen puoliso minun nykyiseen miesystävääni. Poikani isänsä uuteen sukuun, jossa nykyisin on ripaus turkkilaistakin. Serkukset tapailevat keskenään, ilman vanhempia ja siskon poika menee tyttöystävänsä kanssa miesystäväni mökille kahdestaan. Olennaista ei ole veriside, mutta se on ollut yhteensaattava tekijä. Oma maailma rikastuu, kun tutustuu suoraan tai välillisesti toisiin kulttuureihin. Siihen aidompaan, toki arkisempaan mutta omakohtaiseen. Yhteinen kieli helpottaa, mutta ei ole ehto viihtymiselle. Puhetta, pulputusta ja naurua riitti. Aina joku muisti jonkun sanan paremmin, siten se karjalanpiirakkakin tuli tutuksi thaimaalaiselle. Mieluisaa  syötävää oli, mutta yliveto olivat olleet mökkipihalta löydetyt metsämansikat.

Pidän kuvaamisesta

Onks valokuvaaminen vaikeeta, kysyi kaverini. Ei, vastasi savonmuan puoliskon sukujuureni. Ostat kameran, laitat virran päälle, tähtäät, laukaiset ja tadaaa, sulla on valokuva. Ääh, en mä tota tarkoittanut. Keskustelu rönsysti aiheessa ja aiheen vieressä, mutta jälkeenpäin mietin kuvaamista omasta kulmastani. Onkos se kuvaaminen vaikeaa, kyllä ja ei, no savolaista tuokin. Eniten mietin sitä, onko tekniikan hallinta tärkeää, jotta valokuvasta tulee hyvä. Siis millainen on hyvä valokuva.  Nuorempana kuvasin aika perinteisesti kuten; pönötyspotretteja ja vastarantaa, jossa horisontti on kallellaan. Kuvat olivat mielestäni hyviä, ne liittyivät tilanteisiin ja tunnelmiin, jotka halusin säilöä. Muistaa ikuisesti tai ainakin valokuvan säilymisien ajan. Nykyisin otan valokuvia, sillä itse kuvaaminen on minusta hauskaa, mukavaa, mielenkiintoista ja haastavaa. Se mitä haluan kuvata on muuttunut vuosien myötä ja aihepiirit vaihtuneet kokonaan. Sukupotretit ja vastaavat ottaa joku muu ja tässä iässä ei harrasta räävitöntä biletystäkään kovin usein eikä niitä halua kuvien kautta juurikaan muistella, joten luonto on valinnut minut.

Mikäs siinä kuvaamisessa sitten on niin mukavaa? Tallennetut muistot, fiilis, tekniikka, taituruus, haastavuus... mikä? Juttelimme paljon teknisestä osaamisesta, siis kameran nippelien ja nappelien hallinnasta. Onhan toisaalta tietynlaista tuhlausta ostaa järjestelmäkamera ja kuvata automaattiasetuksilla, vai onko. Kaikki eivät ole teknisiä, eivätkä edes kiinnostuneita siitä, mutta haluavat nauttia lopputuloksesta, mahdollisesti myös helppoudesta. Pertti Salolaisen omistautuminen luonnolle ja kuvaamiselle on upeaa. Kaikilla meillä ei edes ole mahdollista matkustaa maailman ääriin kuvamaan kotkan koukkunokkaa tai tiikerin silmäripsiä. Ihanaa, että joku tekee niin, jotta pääsemme niitä ihailemaan. Vahintään yhtä hurmaava kuva on vaikkapa valkotasapainolla säädetty mustavalkoinen kivikatukuva, josta keskellä purskahtaa keltainen voikukka.

Seuraan ja selaan paljon kuvaajien blogeja ja kirjoja, tunnustan; aika usein hiukan kademielellä. En mahdollisuudesta kuvata jotakin erikoista vaan siitä, miten tunnelma on saatu viriettyä mukaan. Mielestäni sopivalla tavalla epätarkka on upeampi kuin täysin pysähtynyt, teknisesti täydellinen valokuva. Minulle kuvaaminen on luonnossa liikkumista, luonnon tutkimista ja havainnointia. Saatan maata mahallani ja katsella lumoutuneena etsimen läpi suodenkorennon ruokailua kaislan varrella kuvaamatta. Innostuessani unohdan säädöt täysin. Olosuhteet saattavat muuttua, minä painelen menemään alkuasetuksilla, saattaa jäädä vaikkapa mustavalkoastus päälle... Otan usein myös pari kuvaa automaattiasetuksilla, jos kohde suostuu pysymään kuvattavana. Ajatuksen tarkastella jälkeenpäin mitä kamera ehdottaa asetuksiksi, verrata mitä itse olen käyttänyt ja yrittää ymmärtää, kun vaan ehtis... Opetteluvaiheessa siis vielä, eikä valmiiksi tulekaan. Arkojen aiheiden kuvaaminen myös kasvattaa luonnetta, kuin puutarhanhoito. Teknisesti kaikki halutulla tavalla ja outo ötökkä tähtäimessä, mutta tuulenvire keinuttaa heinää... minkäs teet. Juujuu, jatkuva tarkennus, pientä aukkoa... höpönpöpön ainakin minulle macrolla käsivaralta kuvatessa. Sitten vaan ihaillaan näkymää siinä hetkessä; lupa nauttia. Perhosen perässä ei kannata juosta vaan istua rauhassa ja odottaa, josko kaunotar suostuisi tulemaan lähelle. Oikein kun keskittyy, vasta jälkeenpäin huomaa itikanpuremat, nokkosenpolttamat ja naarmuiset tai jäätyvät raajansa. Siinä saa nollattua kiireet ja turhat murheet.

Pidän lomaviikon

Laukut ovat pakattuna ja osa jo autossa. Tervapääskyt kirskuvat yläpuolella ja pihlajanmarjojen kukat tuoksuvat. Taivas on hennossa pilvessä ja tuuli on lempeän lämmin. Koti pitää vielä ojentaa lomakuntoon, oikoa paikat, jotta on mukava viikon kuluttua palata. Oikoa paikat, onpa hassu sanonta, äidin perua... Mökki kutsuu, on levon ja loman viikko.

Mukavaa kesänalkua kaikille!

Pidän pikku lomasista

Mustalaisruhtinatar. Se sai minut tällä kertaa liikenteeseen lahden toiselle puolelle. Virkistävää piipahtaa vaikka vain yhdeksi yöksi. Kunhan seinien väri vaihtuu, tuntuu kuin energiavarat lisääntyisivät. Todellisuudessa on seuraava päivä aika nuutunut, vaikka liikkuu omalla autolla. Prosenttijuomat jäävät siis vähälle. Onko kyseessä mustikka vai mansikka, sitä en tiedä. Pohdiskelin jo lautalla mennessä, että sama perusralli jatkuu vuodesta toiseen, sukupolvet vain vaihtuvat. Pikavuoroilla tosin on ihmisillä tarve päästä perille, ei niinkään nollata muistia alkumatkasta. Perillä kyllä näkyi sitä perinteistäkin?! juhlimisen muotoa. Ystävättäreni yöpyi ensikertaa maissa ja tunnusti, että tähänastiset risteilynsä ovat olleet lähinnä uivassa kapakassa juhlimista, ei aina edes maissa käyntiä. Hmm. Nyt pisti keli meille parastaan ja nautiskelimme alkukesän vehreydestä urbaanissa ympäristössä. Nautiskelimme maisemia ja juomia 24.krs korkeudessa.

Reissunpäällä ollessa tulee aina mieleen, että miksi en useammin tempaise ja lähde. Kotona tulee nyhvättyä ja pyörittyä pyhässä kolminaisuudessa; työ, kauppa, koti. Bermudan kolmio paremminkin, aika hukkuu sinne, eikä takaisin tule. Auringon valon lisääntyessä tuntuu energia kuitenkin riittävän paremmin, saa aikaiseksi. En ole shoppailija, sen sijaan nautin aikatauluttomuudesta. Katselen ohi soljuvia ihmisvirtoja ja käpsehdin ihmettelemässä milloin mitäkin. Kotinurkissa mielessä pyörivät yleensä vain tekemättömät työt. Puolitoista vuorokautta ilman kellopeliä, paitsi näytöksen ajankohta. Nautinnollista. Tallinna on muuttunut vuosien myötä ja muuttuu yhä, onko kaikki parannusta, en osaa sanoa. Eikä ytimestä tarvitse kovin kauas tepastella, kun kontrastia alkaa havaita. Tasan ei hyvä jakaudu, mutta missäpä niin olisi. Minulle homma toimii lomasesta, palvelu on hyvää joka paikassa ja vaihtoehtoja on. Mielenkiintoista oli huomata, että nuoremman palveluhenkilöstön yleiskieli on englanti, suomi jää taustalle. Maailma muuttuu, haluaako olla muutoksessa mukana, se on toinen juttu.

Pidän kevään merkeistä