Hörvelön KuvaHavainnot

Pidän kaikenlaisista kokeiluista

2011-07-20T18:00:00.000+03:00

Kaikkea pitää kerran kokeilla, paitsi kansantanhuja ja sukurutsaa, sanoi mummovainaa usein. Vinha perä. On olemassa useita tutkimuksia siitä, mitä ihminen katuu kuolemansa hetkellä. Se ei todellakaan ole se, mitä on tullut tehtyä vaan mitä tekemättä jäi. Miksen minä kuitenkin, olisikohan se, mitähän siitäkin olisi sitten tullut... No, isäni joskus tokaisee, että p**ka reissu, mutta tulihan tehtyä. Olen samaa mieltä. Eikä kaiken tarvitse olla elämää mullistavaa vaan ainoastaan vaikkapa mieltä virkistävää. Kokeilematta ei tiedä.

En ole mikään mansikan ystävä, enkä muutes hillankaan. Mustaherukka ja vadelma ovat minun suomimarjani. Samoin ovat hiukan vieraaksi jääneet nämä nykyilmiön smoothiet. Onkohan se monikkomuoto noin. Blendereitä ja tehosekottimia kyllä on, sillä tekniset apuvälineet keittiössä ovat pikku heikkouteni. Viime vuonna ostin, kun halvalla sain, kauniin punaisen blenderin mökille. Kotona jo lisälaitteena vastaava on, heh. Ratki rauhallinen mieheni sitten loihe lausumaan alkukesästä siitä blenderistä, että jos tuohon kukkia meinaat, niin pysyykös siinä vesi hyvin. Oli sitten pakko sillä jotakin tehdä. Mansikoita oli laatikollinen, joista miehelle mehuja keittelin. Laitoin niitä pari desiä, 1rkl tomusokeria (se sekottuu paremmin), wanhanajan vaniljajäätelöä kunnon kimpaleen, lorauksen sitruunalimsaa sekä 8cl kossua pakkasesta. Sekoitin. Kas hassumpaa tuumasin. Nyt on kehitteillä mustikkaversio loman alkuun. Ajattelin sekaan kylmää kermaliööriä ja ja ja, hmmm

Se on myös uudistumista. Moni äsryyntyy, kun kauppias pistää kaupan järejstyksen uusiksi. Joutuu herättämään aivomössönsä, ei voi zombina poimia tuttuja ja turvallisia ostoskoriin ja mennä kotiin valittamaan, kun ei mikään maistu miltään. Ääh, kokeileminen on kivaa. Ainakin turvallisesti. Paastoamisesta kouhkattiin joskus nuoruudessani ja pitihän se silloin kokeilla, jotta tiesi mistä on kysymys. Olen sen jälkeen paastonnut jonkunkin kerran. Tunne sekä energisyys olivat mahtavat, mutta kiireessä sitä ei pidä kokeilla, sekin tuli kokeiltua. Avantouinti piti kokeilla, toista kertaa en ole mennyt, mutta ymmärrän täysin miksi siellä käydään. Lähden uudelleen heti, kun joku lähtee kanssani, huisia, mutta yksin olen saamaton.

Nyt on viimosen vuoden, ehkä pidempäänkin, kouhkattu karppaamisesta ja hiilihydraateista. Mielipiteitä, varsinkin asiaa tutkimattomien taholta, hutkittiin julkisuuteen eri foorumeissa varsin tuliseenkin sävyyn. Ollaan sitä ollaan tätä. Mietin, että lukiokesänä pudotin pillerien tuomat viisitoista kiloa jättämällä perunan ja leivänsyönnin pariksi kuukaudeksi. Ne palasivat ruokavaliooni, mutta paino pysyi kasassa viitisen vuotta, kunnes auton ostin... En karpannut, olinhan äitin ruuissa, mutta Atkinsin kirjan luin. Nyt tuo karppausjuttu on mietityttänyt sen verran, että olen lueskellut eri lähteitä ja foorumeita, puolesta ja vastaan. Koulukunnat ja yhden idiotismin palvonta ei ole mun juttuni, mutta ajattelin kokeilla. Ruuan ja leivän laatuun sekä määrään olen jo pari vuotta kiinnittänyt huomion. Valkoista riisiä ja pastaa en myöskään ole pariin vuoteen käyttänyt. No, en tässä lähde uskontoa asiasta julistamaan, mutta loput valkoiset jätin pois kevättalvella. Olo on hyvä. Parasta on rehellisesti sanottuna, että ei pieretä lainkaan, eikä turvota. En ole ollut ehdoton; viiniä juon, asiakkaiden kanssa ja juhlissa syön mitä eteen kannetaan. Olen oppinut miten voi hämätä. Ulkopuolisia. Lautanen täynnä vaikka pelkkää kermavaahtoa ei kiinnitä huomiota niinkään, kuin julistaminen; mä en syö sitä ja sit mä en saa syödä tätä jne.

No, koko tämä pitkä prologi oikeastaan viimeisimpään kokeiluuni; karppaajan siemenleipä. Olen kovasti visiteerannut finelin sivuilla tutkien hiilaripitoisuuksia ja vertaillut olisiko jollekin korvaajaa. Koska leipä on mun "heikkous", sitä menee liikaa, ajattelin kokeilla korviketta. Tuo oli kertakaikkisen maukasta. Aamulla leivänpaahtimeen ja päälle kirnuvoita, kurkkua, tomaattia ja vaikka savusilakkaa. Jaksaa pitkään. Puhtaasta ruisleivästä ja puurosta en silti luovu! Pitihän se induktiokin kokeilla, kun tuosta Karppaus ja perhe -blogista sain kimmokkeen ja uskon helppouteen. Se oli helppoa, kun ei käyttänyt henkilöstöravintolaa. Paino putosi kolmisen kiloa, edellisen viikonlopun nesteet=punaviinit siis hyvin pois :) Nyt rakentelen uutta tyyliä, johon olen kerännyt tietoa ja kokemusta. Tyyli ei voi olla dieettimäinen, sen pitää kestää tuulet ja tuiskut, talven ankeus ja väsymyksen hetket. Kuin parisuhde. Suhde itseen. Kokeillaan!

Pidän suvun tapaamisesta

2011-07-10T11:48:00.003+03:00

Lähisukumme on pieni, mutta tapaa sitäkin harvemmin. Sopusointuinen joukko erilaisia maailmoja kuin tuo baaritiski. Jo toinen meistä neljästä ylitti puolen vuosisadan paalun. Tekstarin laitoin, välimatkaa liikaa ja nuo pahuksen aikataulut. No, pari vuotta sitten sain tammikuussa ko. veljeltä tekstarin viiskymppisonniteluksi; congrats, systeri, mä lähden rannalle. Nyt veli menee naimisiin. Ensimmäinen koko katraasta ja toi miniän isälle nähtäväksi. Kantaisä on edelleen suvun pää ja sitä päätä ei käännetä ;) Siinähän se meidän sukumme onkin, siten kuin minä sen käsitän. Isä ja me neljä sisarusta puolisoinemme ja lapsinemme. Serkuista ei havaintoa kymmeniin vuosiin ja äidistä sekä isovanhemmista on jo aika jättänyt. Pikkusisko on lauman kasaan kutsuva, muttei muuten mikään kanaemo. Vanha maalaistalo isoine pihapiireineen on myös käytännöllisen kokoinen isommallekin katraalle. Vuosien myötä puheenaiheet ovat samat, viimeisin tieto päivitetaan tavattaessa, mutta reseptilääkkeiden vertailu on hiipinyt mukaan keskusteluun.

Tapaamisemme syy ei ole vihkiäistilaisuus vaan se, että olemme kaikki alle kahden sadan kilometrin säteellä. Isällä ja miniällä ei ole yhteistä kieltä, mutta hauskaa tuntui riittävän ja asiat tulivat hoidetuksi. Niinpä niin, se sanallinen viestintä reilut kymmenen prosenttia, loput elettä ja ilmettä. Isä tuumasi, että hyvinhän meiltä aiemmin sujui kokkailukin, vaikka miniän kulttuurissa mies ei siihen osallistu. Chilin määräkin padassa oli varsin onnistunut, kompromissina kummallekin.

Maailma muuttuu, vai me ihmisetkö. Mietiskelin sitä pitkään aamulla, kun latasin kuvia nettiin ja laittelin linkkiä, että jokainen asianomainen voi niitä sieltä itselleen poimia muistoksi. Miniä tutustuu sukuun ja Suomeen muutaman viikon, lentää takaisin ja veli jää vielä muutamaksi kuukaudeksi töihin. Sitä ennen he käyvät yhdessä poikani isän luona Saksassa. Suku on sekä laajentunut, että kaventunut, mutta ketjun yksilöt pitävät yhteyttä. Minä ja poikani toisen veljen entiseen puolisoon, veli minun poikani isään, sisko ja veljen entinen puoliso minun nykyiseen miesystävääni. Poikani isänsä uuteen sukuun, jossa nykyisin on ripaus turkkilaistakin. Serkukset tapailevat keskenään, ilman vanhempia ja siskon poika menee tyttöystävänsä kanssa miesystäväni mökille kahdestaan. Olennaista ei ole veriside, mutta se on ollut yhteensaattava tekijä. Oma maailma rikastuu, kun tutustuu suoraan tai välillisesti toisiin kulttuureihin. Siihen aidompaan, toki arkisempaan mutta omakohtaiseen. Yhteinen kieli helpottaa, mutta ei ole ehto viihtymiselle. Puhetta, pulputusta ja naurua riitti. Aina joku muisti jonkun sanan paremmin, siten se karjalanpiirakkakin tuli tutuksi thaimaalaiselle. Mieluisaa syötävää oli, mutta yliveto olivat olleet mökkipihalta löydetyt metsämansikat.

Pidän kuvaamisesta

2011-06-17T08:54:00.000+03:00

Onks valokuvaaminen vaikeeta, kysyi kaverini. Ei, vastasi savonmuan puoliskon sukujuureni. Ostat kameran, laitat virran päälle, tähtäät, laukaiset ja tadaaa, sulla on valokuva. Ääh, en mä tota tarkoittanut. Keskustelu rönsysti aiheessa ja aiheen vieressä, mutta jälkeenpäin mietin kuvaamista omasta kulmastani. Onkos se kuvaaminen vaikeaa, kyllä ja ei, no savolaista tuokin. Eniten mietin sitä, onko tekniikan hallinta tärkeää, jotta valokuvasta tulee hyvä. Siis millainen on hyvä valokuva. Nuorempana kuvasin aika perinteisesti kuten; pönötyspotretteja ja vastarantaa, jossa horisontti on kallellaan. Kuvat olivat mielestäni hyviä, ne liittyivät tilanteisiin ja tunnelmiin, jotka halusin säilöä. Muistaa ikuisesti tai ainakin valokuvan säilymisien ajan. Nykyisin otan valokuvia, sillä itse kuvaaminen on minusta hauskaa, mukavaa, mielenkiintoista ja haastavaa. Se mitä haluan kuvata on muuttunut vuosien myötä ja aihepiirit vaihtuneet kokonaan. Sukupotretit ja vastaavat ottaa joku muu ja tässä iässä ei harrasta räävitöntä biletystäkään kovin usein eikä niitä halua kuvien kautta juurikaan muistella, joten luonto on valinnut minut.

Mikäs siinä kuvaamisessa sitten on niin mukavaa? Tallennetut muistot, fiilis, tekniikka, taituruus, haastavuus... mikä? Juttelimme paljon teknisestä osaamisesta, siis kameran nippelien ja nappelien hallinnasta. Onhan toisaalta tietynlaista tuhlausta ostaa järjestelmäkamera ja kuvata automaattiasetuksilla, vai onko. Kaikki eivät ole teknisiä, eivätkä edes kiinnostuneita siitä, mutta haluavat nauttia lopputuloksesta, mahdollisesti myös helppoudesta. Pertti Salolaisen omistautuminen luonnolle ja kuvaamiselle on upeaa. Kaikilla meillä ei edes ole mahdollista matkustaa maailman ääriin kuvamaan kotkan koukkunokkaa tai tiikerin silmäripsiä. Ihanaa, että joku tekee niin, jotta pääsemme niitä ihailemaan. Vahintään yhtä hurmaava kuva on vaikkapa valkotasapainolla säädetty mustavalkoinen kivikatukuva, josta keskellä purskahtaa keltainen voikukka.

Seuraan ja selaan paljon kuvaajien blogeja ja kirjoja, tunnustan; aika usein hiukan kademielellä. En mahdollisuudesta kuvata jotakin erikoista vaan siitä, miten tunnelma on saatu viriettyä mukaan. Mielestäni sopivalla tavalla epätarkka on upeampi kuin täysin pysähtynyt, teknisesti täydellinen valokuva. Minulle kuvaaminen on luonnossa liikkumista, luonnon tutkimista ja havainnointia. Saatan maata mahallani ja katsella lumoutuneena etsimen läpi suodenkorennon ruokailua kaislan varrella kuvaamatta. Innostuessani unohdan säädöt täysin. Olosuhteet saattavat muuttua, minä painelen menemään alkuasetuksilla, saattaa jäädä vaikkapa mustavalkoastus päälle... Otan usein myös pari kuvaa automaattiasetuksilla, jos kohde suostuu pysymään kuvattavana. Ajatuksen tarkastella jälkeenpäin mitä kamera ehdottaa asetuksiksi, verrata mitä itse olen käyttänyt ja yrittää ymmärtää, kun vaan ehtis... Opetteluvaiheessa siis vielä, eikä valmiiksi tulekaan. Arkojen aiheiden kuvaaminen myös kasvattaa luonnetta, kuin puutarhanhoito. Teknisesti kaikki halutulla tavalla ja outo ötökkä tähtäimessä, mutta tuulenvire keinuttaa heinää... minkäs teet. Juujuu, jatkuva tarkennus, pientä aukkoa... höpönpöpön ainakin minulle macrolla käsivaralta kuvatessa. Sitten vaan ihaillaan näkymää siinä hetkessä; lupa nauttia. Perhosen perässä ei kannata juosta vaan istua rauhassa ja odottaa, josko kaunotar suostuisi tulemaan lähelle. Oikein kun keskittyy, vasta jälkeenpäin huomaa itikanpuremat, nokkosenpolttamat ja naarmuiset tai jäätyvät raajansa. Siinä saa nollattua kiireet ja turhat murheet.

Pidän lomaviikon

2011-06-02T10:46:00.000+03:00

Laukut ovat pakattuna ja osa jo autossa. Tervapääskyt kirskuvat yläpuolella ja pihlajanmarjojen kukat tuoksuvat. Taivas on hennossa pilvessä ja tuuli on lempeän lämmin. Koti pitää vielä ojentaa lomakuntoon, oikoa paikat, jotta on mukava viikon kuluttua palata. Oikoa paikat, onpa hassu sanonta, äidin perua... Mökki kutsuu, on levon ja loman viikko.

Mukavaa kesänalkua kaikille!

Pidän pikku lomasista

2011-05-23T21:41:00.000+03:00

Mustalaisruhtinatar. Se sai minut tällä kertaa liikenteeseen lahden toiselle puolelle. Virkistävää piipahtaa vaikka vain yhdeksi yöksi. Kunhan seinien väri vaihtuu, tuntuu kuin energiavarat lisääntyisivät. Todellisuudessa on seuraava päivä aika nuutunut, vaikka liikkuu omalla autolla. Prosenttijuomat jäävät siis vähälle. Onko kyseessä mustikka vai mansikka, sitä en tiedä. Pohdiskelin jo lautalla mennessä, että sama perusralli jatkuu vuodesta toiseen, sukupolvet vain vaihtuvat. Pikavuoroilla tosin on ihmisillä tarve päästä perille, ei niinkään nollata muistia alkumatkasta. Perillä kyllä näkyi sitä perinteistäkin?! juhlimisen muotoa. Ystävättäreni yöpyi ensikertaa maissa ja tunnusti, että tähänastiset risteilynsä ovat olleet lähinnä uivassa kapakassa juhlimista, ei aina edes maissa käyntiä. Hmm. Nyt pisti keli meille parastaan ja nautiskelimme alkukesän vehreydestä urbaanissa ympäristössä. Nautiskelimme maisemia ja juomia 24.krs korkeudessa.

Reissunpäällä ollessa tulee aina mieleen, että miksi en useammin tempaise ja lähde. Kotona tulee nyhvättyä ja pyörittyä pyhässä kolminaisuudessa; työ, kauppa, koti. Bermudan kolmio paremminkin, aika hukkuu sinne, eikä takaisin tule. Auringon valon lisääntyessä tuntuu energia kuitenkin riittävän paremmin, saa aikaiseksi. En ole shoppailija, sen sijaan nautin aikatauluttomuudesta. Katselen ohi soljuvia ihmisvirtoja ja käpsehdin ihmettelemässä milloin mitäkin. Kotinurkissa mielessä pyörivät yleensä vain tekemättömät työt. Puolitoista vuorokautta ilman kellopeliä, paitsi näytöksen ajankohta. Nautinnollista. Tallinna on muuttunut vuosien myötä ja muuttuu yhä, onko kaikki parannusta, en osaa sanoa. Eikä ytimestä tarvitse kovin kauas tepastella, kun kontrastia alkaa havaita. Tasan ei hyvä jakaudu, mutta missäpä niin olisi. Minulle homma toimii lomasesta, palvelu on hyvää joka paikassa ja vaihtoehtoja on. Mielenkiintoista oli huomata, että nuoremman palveluhenkilöstön yleiskieli on englanti, suomi jää taustalle. Maailma muuttuu, haluaako olla muutoksessa mukana, se on toinen juttu.

Pidän kevään merkeistä

2011-05-15T11:14:00.003+03:00

Pidän mietintämyssyä

2011-04-27T17:31:00.001+03:00

Kerran vuodessa pitää tappaa rakastettunsa. Kuvainnollisesti tietenkin. Katselin Pirkko K.Koskisen henkilökuvaa jokin aika sitten ja hän sanoi, että kokemuksen ja kalkkeutumisen ero on veteen piirretty viiva. Tässä keväällä väkisinkin näkee kuoriutumista, uusiutumista, nahanluomista. Tai se ei ole edes väkinäistä, mielellään katselen luonnon puhkeamista täyteen loistoon. Tuttavani kanssa juttelimme, että aikanaan sitä ajatteli että joskus sitten vanhempana, koska silloin hidastuu muutoinkin, vuodetkin tuntuvat pidemmiltä. Kuinka vähän sitä tiesikään silloin. Taas on kevät ja kohta juhannuskiireet, vastahan.. hmmm. Aika valuu kuin hiekka sormien välistä, vaikka kuinka puristaisi kättä nyrkkiin. En tässä aio elämän rajallisuutta pohtia, mutta taas muuttolintu? sisälläni pohtii, että onko nykytyö mun juttuni. Onhan se juu, omalta tuntuu, vaan voisiko sitä vielä tehdä jotain muutakin. Tai siis mitähän sitä voisi vielä, voisiko sitä luoda nahkansa, miten loisi nahkansa ja mitä sitten voisi...

Nokia ilmoitti tänään toimenpiteistään. Insinöörit kommentoivat, että tiedettiinhän tämän tulevan, tästä lähdetään eteenpäin. Eteenpäin muutoksesta, niin. Minullakin tuo; mitäs minusta isona tulee -ajatus iskee määrävälein. Ero nuoruuteen on, että nyt en tee asialle mitään. Aikanaan mietiskelin, että tuotapa en ole vielä kokeillutkaa ja hups vaan kohta sitä kokeilin. Minulla on parikymmentä työtodistusta ja koskaan en ole ollut työttömänä. Edellisestä työpaikastani sain potkut yrityskaupan jälkeen, mutta aloitin nykytyössäni ennenkuin irtisanomisaikani päättyi. Minulla on seitsemän vuoden kriisi. Vain yksi tätä pidempi työsuhde, se mikä ostettiin alta. Kriisi on liian vahva sana, mutta syklissä kulkeva vuotuinen pohdinta on pari astetta vakavampaa. Realismi ei ole vahvuuteni ajatuksissa, vaikka olenkin pragmaatikko toimissani. Kulmakerrointa tuo se, että en pohdi mitä vaan miten, jos....

Mukavuudenhalu. Tapasin piiiitkän paussin jälkeen ystävätärtäni ja päivitimme parinkymmenen vuoden kuulumiset. Hän on kolmatta kertaa naimissa ja sanoi suorasukaiseen tyyliinsä, että seuraavaksi en enään ota ketään vaivoikseni.... Minä nauroin, että vaikka vaihtamalla joskus paranee, nyt en koe tarvetta siihen lainkaan. Voisinpa eka kerran elämässäni jopa pariutua virallisesti, tai no, enpä tiedä. Enkä viitsisi enään edes aloittaa kaikkea alusta; vatsa sisään, nollaa muisti ja leiki tyhmää. No, se oli vitsi, mutta totta toinen puoli. Olisiko työssäkin helpompi vaan antaa viimoset vuodet mennä omalla painollaan vai hakisiko vielä haasteita uuden muodossa ja kokeilisi siipiensä kestämistä. Hmm, molempi houkuttaa. Toisaalta olen jo usein itselleni todistanut, että siipeni kantavat. Mutta minäpä pidän tätä myssyä vielä päässäni, ihan vaan vaikka kalkinpoistona...

Mitähän miettii tämä keväinen, juuri kuoriutunut, neitoperho tulevaisuudestaan...

Pidän omasta ajastani

2011-04-14T07:10:00.001+03:00

Tee treffit itsesi kanssa, varaa aikaa vain itsellesi. Parisuhdetta on hyvä vaalia, yhtä tärkeätä on huolehtia itsestään. Kukaan muu ei sitä tee. Niinpä. Olen aina ollut hiukan lonely rider. Laumassa viihtyvä erakko. Lörpöttelevä tarkkailija. Täydentävätkö vastakohdat toisiaan, en tiedä. Jopa työkuviot ovat muotoutuneet perusluonteen mukaan. Olenko ajautunut vai hakeutunut on katsantakulmasta kiinni. Nykytyössänikin ratkaisee ryhmän kokonaistulos, mutta omasta osastani olen yksin vastuussa. Saan tehdä sen omalla tavallani. Tuota parkkitilaa katsellessani tuli mieleen kalenteri. Jokaiselle tunnille on avaimensa ja minä päätän minkä tunnin vapautan muiden käyttöön, onhan se minun kalenterissani. Kiire on järjestelykysymys. Voit järjestää itsellesi kiireen, kun et anna itsellesi tilaisuutta tehdä asioita. Yleensä kaiken sen ehtii, mitä haluaa. Mutta kun on tehtävä sellaistakin, mitä ei halua, se tuo haasteelle kulmakerrointa.

Horisontti on vinossa, siksi pidän tuosta kuvasta, meri valuu syliin.

Laumassa, ruuhkassa ja kerrostalossa voi olla yksin. Yksin, niin, onko myös yksinäinen. Oma valinta siinä mielessä, että ainahan voi itse tehdä aloitteen. Helppoa se ei aina ole, sitä en väitä. Eikä sataprosenttista totuutta ole olemassa. Olen usein itsekkäästi yksin, en jaa itseäni. En ole aina tavoitettavissa. Siviilikännykkäni soi aika harvoin, mutta tekstareita tulee. En kaipaa tunnetta, että mikään ei toimi ilman minua. En kaipaa sitä enään, nuorena sitä janosi. Kaikki langat käsissäni ja sätkynuket kontrollissa. Riittämättömyys ja kiittämättömyys. Miksi teemme asioita? Siksi että niitä on pakko, vai kun niitä on kiva tehdä vai siksi, että joku kiittäisi. Huomaisi miten hyvä olen ja kehuisi. Kenelle teemme työtämme, kerjäämmekö kiitosta? Kuka minun elämääni ohjaa? Tamara Lundilta kysyttiin joskus vuosikymmeniä sitten, että mitä on rakkaus. Hän sanoi, että sisäinen rauha. Olen samaa mieltä itserakkaudestakin.

Viikko meni viikossa.

Pidän terveydestäni

2011-03-24T21:33:00.000+02:00

Muistutus kuolevaisuudesta. Kukaan ei halua sitä, vaikka lisääntyvien ikävuosien myötä rajallisuuden sanomattakin tiedostaa. Varpaidensa olemassaoloa ei muista ennenkuin potkaisee ne kunnolla piirongin jalkaan. Aikuisiän diabetes, diagnoosi miehelleni. Sukurasite ja vuorotyöläisen omenavatsa. Vääjämättä aloin kuulostelemaan omaa kroppaani. Pidän terveydestäni, mutta en kyllä kovin ole pitänyt siitä huolta, olen pitänyt sitä itsestäänselvänä. Korviensa välissä ei vanhene, on olevinaan edelleen se kuolematon kahdeksantoistavuotias. Ylipainoa on, sitä mukavuuden mukanaan tuomáa. Ravinto on monipuolista, väittäisin jopa keskivertoa monipuolisempaa, kasviksia ja kalaa syön himooni. Painon saa alas, mutta jostakin syystä uupuu motiivi pitää se siellä. Aperitiivi, keitto ja valkoviini, pihvi ja punaviini, juusto ja punaviini, kahvi ja konjakki. Normi lauantai-ilta. Saunalonkero. Juureksia ja homejuustodippi, katkarapuja ja aiolia kerallaan pullo punkkua puoliksi, helposti. Ajatus ruokavaliosta on kuin tulppaanien kauneus kalterien takana; jotakin kaunista kielletään.

Pohdintaa ja punnitsemista, arvojärjestyksiä. Vielä ehtii, mutta mitä viitsii. Juu, syy on hyvä, mutta pitää olla realisti. Kiire, taas tuo siunattu tekosyy. Ei uuden oppiminen ole vaikeaa vaan vanhasta pois oppiminen. Tietoa on, mutta tarttis tehdä jotakin, muutakin kuin meinata. Moni asia sai selityksen; jatkuva jano, hikoilupuuskat ja lihasmassasta laihtuminen. Ei siitä rasvamasusta. Työnantajan terveystempaus; kaikilta työntekijöiltä verikoe ja terveystarkastus. Se saa suomalaisen miehenkin tapaamaan työterveyshoitajaa, laiskathan ne vaan sairastavat. Omppumasuinen työnsankari on hiljainen, tuumivainen. Lupaudun samaan ruokaremonttiin, mitä ikinä lääkäri ensi viikolla kertookaan. Minut huolitaan siihen kimppaan. Saas nähdä, minäkin pidän terveydestäni. Jospa alkaisin aidosti sitä myös vaalimaan.

Pidän valinnan vapaudesta

2011-03-12T07:16:00.001+02:00

Elämä on vähän kuin tuo juurespihvi. Minulla on valta päättää mitä juureksia siihen raastan, mitä mausteita laitan ja lisäänkö luomukananmunia, mutta samalla minulla on vastuu siitä miltä se tulee maistumaan. Minulla on valta olla käyttämättä viljatuotteita siinä, mutta minun vastuullani on silloin koostumus ja minun pitää huomioida se kääntäessäni pihviä. Pitää olla helläkätisempi, sillä koostumus on pehmeä. Haluan pehmeän, joten siedän sen hiukan haastellisemman kääntämisen hetken. Panos ja tuotos. Aivan toinen asia on mitä juureksia ja minkä laatuisia minulla on valittavissani. Se ei aina ole minun vallassani. Siirrankö vastuun mausta silloin muualle?

Mua ärsyttää suunnattomasti sanonta; jokainen on oman onnensa seppä. Mielestäni sitä usein käytetään syyllistämiseen tai perusteluna välinpitämättömyyteen; joku on syyllineen omaan kehnoon jamaansa. Tämä elämä vaan antaa niin pahuksen erilaista rautaa taottavaksi ja joillakin on ahjot ja pelit ympäristön puolesta, joillakin vain kuonahakku.

Ruokakeskusteluissa kuuma peruna on ruokien kotimaisuus, lisäaineet ja ekologisuus. Painopiste välillä vaihtelee ja näkökulma puhujan mukaan. Minulla on valta päättää mitä raaka-aineita ruokaani käytän, mutta minun pitää suhteuttaa se "pörssini" raameihin. Kiire on tätä päivää, tosin sen tuottamisessa ihminen on päämestari. Kiire on usein tekosyy tarttua helppoon vaihtoehtoon. Se ei vapauta vastuusta. Valinta on tehty, mutta seuraavalla kerralla voi valita toisin. Pahinta on syyllistäminen. Minulla on taito sekä aikaa yhden ihmisen ruokien kokkailuun ja auto hakea tarvikkeet vaikka kivensilmästä, näin ei suinkaan ole kaikilla. En saa mitata muita itseeni. Ymmärrän täysin kiireisen, työssäkäyvän vanhemman tuskan, kun rahaa sekä aikaa on rajallisesti ja lapsilla on nälkä. Nyt kouhkataan, miten ruokateollisuus hämää muuttamalla nimikkeitä, johtaa kuluttajia kotimaisuudesta harhaan lain suomin keinoin. Minulla on valta käyttää niitä tuotteita, mutta minulla on vastuu ottaa niistä selvää. Kiire, tuo ihana tekosyy. Ei kaikkia maailman ongelmia tarvitse yhden ihmisen poistaa. Kannattaa miettiä vain oman vallan ja vastuunsa vaakatasapainoa. Ostanko tuoretta tonnikalaa neljänkympin kilohintaan vain monikäyttöistä, kotimaista haukea alle kympillä kilo? Sardiini vai silakka? No heh, minä en edes osaa ajatella vaihtoehtoa, että ostaisin valmiita kalapullia. Olen eineksien suhteen täysin uusavuton.

Pidän yllätyskukkakimpuista

2011-03-06T08:07:00.000+02:00

Pidän minä lapsistakin, mutta en katko niiden päitä maljakkoon. Näin väitetään kukkia ja kauneutta rakastaneen Oscar Wilden kommentoineen leikkokukkia. Perustelu ruukkukukkien puolesta on mieleenjäävä. Ostaessani tai saadessani leikkokukkia se vääjämättä tulee mieleeni. Kukka uhrataan, jotta saajalla on hetki kauneutta maljakossaan. Se ei silti poista leikkokukkien kauneutta, ehkäpä ne siksi ovatkin niin kauniita, ne panostavat siihen pieneen hetkeen, jonka ovat elossa. Pyyteetöntä kauneutta. Odottamatta saatu kukkakimppu lämmittää mieltäni. Kalenteririitteihin pohjautuvat kukkakimput olen jo vuosia ohjannut toisenlaisiin lahjoihin.

Miehelle tuli viidellä jaollinen työvuosien määrä täyteen ja työnantajansa tarjoaa tuolloin päätähden valitseman menun sankarin valitsemassa ravintolassa. Sankari myös päättää vieraiksi kutsuttavat työyhteisön jäsenet. Hyvin miesvaltaisen tusinan loppuilta oli noudattanut pitkää kaavaa eli omaehtoista huvinpitoa Porvoon yössä.

Seuraavana päivänä piipahtaessani asunnolleen vastassa oli leppoisa mies, jolla oli terve, elämänhaluinen puna silmissään. Hän kertasi illan tapahtumat ja sanoi, että hänen pitää käydä ravintolassa, jossa he illastivat. Työpäiväni jälkeen neljän ruuhkassa jonottelu ja vanhan kaupungin kapeilla kujilla autoilu ei väsyneitä niskojani innostanut, mutta mies piti pintansa. Siispä odottelin rihkamatorin parkissa miehen käyntiä ravintolassa. Olin sanonut, että jos lakki tai käsineet jäivät, saisihan sen myöhemminkin, mutta ei, puoliskoni on yhtä itsepäinen kuin minäkin. Ja sieltä hän viimein saapui valtaisan kukkakimpun kera silmät loistaen. Eihän se olisi käynyt laatuun, että hän olisi seikkaillut yössä valtaisan sellofaanipaketin kanssa. Hän oli jättänyt sen ravintolaan ja nouti sen nyt. Ihan vaan minua varten. Välitön esimiehensä on nainen, joten onnittelujen yhteydessä hän sai kukkakimpun. Miespomot kuulemma antavat lahjakortin urheiluvälinekauppaan. No, hän sai myös sen ;) Ja minä sain yllättäen kauniin kukkakimpun kera miehisen rakkaudentunnustuksen: "Muisku, mä toin sulle tän, sä osaat arvostaa tätä enemmän."

Pidän ihmeiden ihmettelystä

2011-02-20T08:14:00.000+02:00

Oli surullista kuulla Egyptin vallankumouksen pienistä sivujuonteista. Kuvan ruskea, matala rakennus on Egyptiläinen museo. Tuhansittain upeita muinaisesineitä. Valtaosa mielenosoittajista käyttäytyi rauhallisesti, mutta joukossa oli pikku porukoita, joille vandalismi oli pääasia. Museoon oli tunkeuduttu ja esineitä oli särjetty, ehkä haluttiin ryöstää aitoja ja arvokkaita kultaesineitä. Mielenosoittajat olivat asettuneet barrikaadiin ja estäneet isommat tuhot, kunnes virkavalta oli tullut paikalle. Ehdimme nähdä Gizan pyramiidit, Sfinksin ja saimme aavistuksen aavikosta. Talvinen hiekkamyrsky sotki aikatauluja, mutta onnistuimme. Kameraa ei museoon ymmärrettävästi saanut viedä, ei sitä tosin saanut viedä pyramiidiikaan sisälle, mutta japanilaiset kuvasivat aina kun vartijan silmä vältti. Kun kuulee, että jokin esine on monta tuhatta vuotta vanha, ei sitä oikein hahmota, ymmärtää vain, että tooosi vanha. Kun näkee rakenteita, joita on suunniteltu ilman tietokoneita, rakennettu pelkällä lihasvoimalla ja ne ovat kestäneet sodat ja maanjäristykset tuhansien vuosien ajan, ei voi kuin hämmästellä mykkänä.

Mittakaava hämää, kun etäisyys kohteeseen kasvaa. Kivien korkeudesta saa kuitenkin mielikuvan, kun vertaa noihin muutamiin ihmisiin kävelemässä. Ja ne pinottiin siis ihmisvoimin, mittavirhettä ei tullut, ovathan ne pystyssä vieläkin. Yhden teorian mukaan savesta? tehtiin vierelle luiska, jota pitkin lihasvoimin kivet hilattiin yhä ylemmäs ja ylemmäs. Totuutta rakennustavasta ei tiedä kukaan. Kalkkikivilohkareet painavat huikeasti. Oikean puoleinen Kheops lisäksi päällystettiin graniitilla, joka tuotii Niiliä pitkin kauempaa.

"Pyramidin vieressä on hauta-alue, jossa on muun muassa suorakulmaisia mastaba-hautoja sekä pienempiä pyramideja. Pyramidin pääsisäänkäynnin lähellä oli kuolintemppeli, johon johti Niilin rannan laaksotemppelistä aikoinaan katettu käytävä. 1954 pyramidin eteläisen muurin luota maahan kaivettuna löytyi valtava puinen laiva (pituus 43 m, leveys 6 m) ja sitten vielä toinenkin Kheopsille kuulunut alus. Löydön teki Kamal el-Mallakh ja restauroinnin suoritti Hag Ahmed Yussef Mustafa. Laiva valmistui näyttelykuntoon 1968 ja se on esillä pyramidin lähelle rakennetussa ilmastoidussa hallissa.

Pyramidin sisällä kapea tunneli vie ylöspäin viettävään korkeaan käytävään, niin sanottuun Suureen galleriaan, jollaisia ei ole löydetty muista pyramideista. Pyramidin alla on niin sanottu Maanalainen kammio, sitten Kuningattaren kammio ja lopuksi Kuninkaan kammio. Kuninkaan kammion päällä on pinomainen graniittilohkareista koostuva rakennelma, jota käytetään painon tasaamiseen. Kuninkaan kammiosta johtaa kapeita ilmakanavia pyramidin pinnalle. Tukitut kanavat löysi ja avasi pyramidia tutkinut eversti Howard Vyse vuonna 1837."

Äimän käkenä näitä ihmettelimme, tuhansien muiden keralla. Alakuva kuolintemppeliltäpäin kuvattuna.

Pidän haasteista

2011-02-16T21:14:00.003+02:00

Mistähän on muuten tullut tapa sanoa ongelmia haasteiksi. Ei meillä töissä ole asiakkaiden kanssa ongelmia, on haasteita tai kun asiakkaalle selitetään, että tuotannossamme on ongelma sanotaan, että haastellista tässä on sejase... Ei asia muuksi muutu, ketä siis halutaan huijata.

No, en halua puhua ongelmista enkä työhaasteista ylipäätään, ainakaan nyt. Kuuntelin pikku luentoa omien rajojen rikkomisesta ja mukavuusalueen ulkopuolelle menemisestä. Luin myös Anssi Vanjoen kolumnin Lumejohtajista Talouselämästä 5/11. Aloin miettiä, taas kerran. Miksi toiset ihmiset pitävät haasteista, omien rajojen kokeilusta ja toisille status quo, vai oliko se status quo antem, on se halutuin olotila. Eniten mua siinä kiehtoo omien rajojen löytäminen, en niinkään koe sitä rikkomisena. Aikanaan koulussa pidettiin esitelmiä, joitakin hermostutti ja kait muakin jotenkin jännitti, ei siinä. Suomen kielen opettajamme antoi kuitenkin neuvon, jonka muistan varmaan koko ikäni. Ajatelkaa sitä edessä olevaa yleisöä alastomana. Murkkuikäisinä tirskuimme kyllä, mutta hän jatkoi, eivät he ole sinua kummempia. Samanlaisia kuolevia ja sinä esitelmän pitäjänä tiedät aiheestasi enemmän, joten sinun tarvitsee vain saada heidät innostumaan. Minulle homma loksahti kerrasta, olenhan vanhin neljästä lapsesta ja savokarjalaisilla juurilla varustettu. Esiintymistä en pelkää, joskus leikittelin ajatuksella, että mikähän olisi se ihmismäärä, joka pistäisi hermostumaan. Jännitystä on aina välillä vieläkin, mutta se pysyy kurissa, pidän oikeastaan enemmän heikolla jäällä kulkemisesta henkisessä mielessä, kuin varman päälle pelaamisesta. Yllätysmomentti on elämän suola, elämä on opettanut, että paras suunnitelma on plan B; hyppää tyhjään, elämä kantaa.

Nyt minulla on kuitenkin yhdenlainen haaste mielessä. Mies oli nettaillessaan löytänyt sivun, jossa oli luokiteltu ruokavalioita eettisin perustein. Siis erilaiset kasvissyöjät, vegaaniit, fruitaristit jne. Tiukin hedelmien syöjä syö vain kasvista pudonneita hedelmiä. No, tästäpä taas lempiaiheemme. Mietimme, että pärjäisikö sitä kasvissyöjänä. Tarkemmin, mikä kasvissyöjän laji saattaisi onnistua. Olemme sekasyöjiä, mutta usein olemme leikkineet ajatuksella, että pidämme kasvisruoka viikon. Onnistuisiko se ja miten. Ei mitään hurahdusta minnekään, ihan vaan luonnehaasteena. Päädyimme lakto-ovo-vegetaristi linjalle. Minä tinkasin pitkään, että kalaa pitää saada, koska rakastan kalaa. Mies tyrmäsi, että jos linjamme on, etteivät eläimet ole meille mitään pahaa tehneet, mitä pahaa kalaeläimet ovat tehneet. Mitäs siihen sitten sanot. Mies sanoi, ettei kuitenkaan ala viikkoa heiniä syömään. Eli tässä vaiheessa olimme jo päättäneet kokeilla yhden viikon. Olen samaa mieltä, ruokaa pitää syödä. Koska annoin periksi kalasta, sain periksi, että lisäämme kulmakerrointa ja käytämme vain lähi- tai luomuraaka-aineita. Tässä vaiheessa minua, himokokkaajaa, alkoi innostaa ihan vietävästi. Mukava haaste pääkopallekin. Hommassa on kuitenkin yksi mutta, se ei tätä kaada, mutta hidastaa. Me kun emme miehen kanssa vieläkään, yli kymmenen vuoden yhteiselonkaan jälkeen, asu samassa osoitteessa. Siispä päätimme, että vietämme yhden kesälomaviikon, jonka taatusti olemme mökillä, lakto-ovo-vegaanina, raaka-aineet lähi- ja kotitoreilta Ruokolahden ympyröistä. Miksi mä tämän teille kerron. Täten en pääse siitä luistamaan, en tosin haluakaan. Alamme "metsästää" ostososoitteita mökin ympäriltä, tosin paljon on jo tiedossakin. Ajattelin myös tämän pinkeän kevättalven hankkia ja testailla erilaisia reseptejä, en halua koko viikkoa syödä ekaa kertaa kaikkea. Moon innoissani! Ei meillä tässä siis mitään yleviä motiiveja tai maailmanparannusta ole mielessä. Kaikkea pitää kerran kokeilla, paitsi kansantanhuja ja sukurutsaa, sanoi mummovainaa aina. Olen samaa mieltä. En aio tästä tehdä ruokablogia, mutta ajattelin matkanvarrella kertoilla mitä testailemme ja sen mökkiviikon ruokapäiväkirjan laitan johonkin näkyville, kuvien kera, kuinkas muuten. Tulis nyt jo kesä!

Lähemmin tarkasteluna moni asia näyttää ihan erilaiselta, kuten tämä tesmaperhonenkin, onneksi!

Pidän laiskottelusta

2011-02-13T07:55:00.000+02:00

Vie mennessäs, tuo tullessas, tee siellä ollessas. Näinhän meistä useimmat on kasvatettu. Ei huono lähtökohta, sillä ainakin tehokkuutta arvostetaan entistä enemmän. Less is more tarkoittaa tiukempaa työtahtia. Ei turhia liikkeitä, kellotetulla tarkkuudella. Kustannustehokkaasti. Työelämästä häviävät kylähullut, eksentrikot, persoonat. Sellaiseen ei ole aikaa. Näen omassa työssäni puhuvia pukuja pilvin pimein, aina vaan nuorempia ja nuorempia. Kravattikaulaisia vaihetyöntekijöitä. Työvaiheet projektoidaan, kalenteroidaan ja tuottavuus tarkastellaan viimeistään quarttaaleittain ja rullavilla budjeteilla. Jokaisella osasuorittajalla on mittarit, joilla tehokkuus mitataan. Henkistä liukuhihnaa, jos joku kaatuu tilalle saadaan nopeasti uusi, uranälkäinen fraasiaasi. Minä tykkään heittää hiekkaa rattaisiin. Omiinikin.

Minä olen opetellut olemaan laiska. Suurin haaste on ollut huomata miten paljon itse vaatii itseltään. En ole koskaan ollut kiltti tyttö, joka elää kiitoksella, mutta saan vieläkin itseni kiinni huonosta omatunnosta kun en suorita. Olla läsnä myös rentoutumisessaan, omassa laiskuudessaan, ei ole ihan helppoa. Naisille tyypillistä on kutoa tai virkata teeveetä katsellessa, niin oli minullakin. Laiska töitään luettelee pistää hiljaiseksi. Yhteiskunta ei helpota asiaa. Kun ruoka on syöty, mies ottaa lehden ja pitelee sohvaa selässään, nainen aloittaa keittiön raivaamisen. Fysiologisesti mies tekee paremman valinnan. Työelämässäkin asiat muuttuvat pikkuhiljaa, kiire ei ole enää sukupuolijuttu. Kaikki suorittavat, ruuhkauttavat kalenterinsa, ovat tehokkaita. Kotityöt jaetaan, mutta enemmän ja enemmän ahnehditaan vapaa-ajallekin aktiviteetteja. Minä olen jo pitkään miettinyt, että miksi enkä ole hyvää syytä löytänyt. Mutta en onneksi enään eläkään ruuhkavuosia. Niillekin on pitänyt keksiä termi, jotta ihmiset saadaan uskomaan, että niin pitää olla. Elämän kaari ymmärretään vieläkin gaussin käyrän muotoisena, siellä korkealla kolmekymppisenä ja keskellä on kaikki onni ja autuus, kunnes laskeudutaan keski-ikään ja vihon viimeiseen vanhuuteen. Kaari on myös jatkuvasti ylöspäin kaartuva ja nouseva. Siten minä elämän näen. Vielä kun oppisin elämään sen mukaisesti. En ole enään kiinnostunut muiden mielipitiestä, kissa elää kiitoksella. Tai ei kyllä elä kissakaan. Soas mie tien mitä pittää, mutta kivilöitä en enää asettele pomojen polkuvieriin. Ja milläs nuoret miespomot saavat keski-ikäisen, hommansa osaavan ja verkostoituneen naisen tekemään enemmän, eivät millään. En juokse euroilla enään. Yksinhuoltaja-aika on takana. Keskityn nauttimaan elämästäni ja revin työstänikin huumoria. Minulla on onni työskennellä yrityksessä, jossa vielä sallitaan yksilöllinen tapa toimia, kunhan lopputulos on asetettujen tavotteiden mukainen.

Mites tästä nyt tämmönen tuli? Huomaatteko, miten vaikeaa on vieläkin tunnustaa, että otan nykyisin päivätirsat, vaikka tiskit ovat tiskaamatta. Villakoirat näykkivät nilkkoja, mutta minä seikkailen naamakirjassa. Työssä en huolinut enää lisää haasteita, en tarvitse enempää arvostusta. Kolikon toinen puoli tulee aina mukana ja se ei kiinnosta. Laiska en ole, mutta mukavuudenhaluinen. Sama asia, mutta kuulostaa paljon paremmalta, heh. Tämä muutos on yhteiskunnassa näkyvissä. Keski-ikäiset naiset nauttivat elämästään, emmekä edes häpeä sitä tunnustaa. Arvostamme palvelua ja olemme siitä valmiita maksamaankin. Osaamme sanoa ei. Harrastamme omia juttujamme, vaikka niille nauraisivat aidanseipäätkin. Peilistä löytyy se, jolle pitää perustella tekemisensä, ei muille. Minä pidän laiskottelusta!

Pidän bloggailusta

2011-01-29T07:18:00.001+02:00

Jäin yx ilta miettimään kotiäidin kommenttia kommentoinnista. Mietiskelin miksi pidän blogeja. Totesin, että kommentit kirjoituksiin tuntuvat mukavilta, en siis ihan itselleni kirjoita. Päässäni näen tarinoita, mutta pöytälaatikkoon en koskaan ole kirjoittanut. Siviilielämässäni esiinnyn suht paljon ja pidän siitä. Ihmisshakiksi sitä kutsun, lauman manipulointia... Toisaalta mietiskelin, että missä tilanteissa itse kommentoin toisten blogeja. Jäin sitten saunan lauteilla tuumailemaan, että miksi ylipäätään blogeja pidetään ja varsinkin miksi itse ne aloitin. Onneksi on sähkökiuas, olisi tainnut elävä tuli hiipua.

En muista mistä ja miten kiinnostuin blogeista ylipäätään, en ole mikään tietsikka friikki. Liityin joku vuosi sitten kotikokkeihin pojan vinkattua, että siinä olis sun näkönen foorumi. En koskaan oikein ole löytänyt itseäni suomi kaksnelosista tms. Kokkailu on kiinnostanut mua aina ja oli viehkoa tutustua saman henkisiin ihmisiin. Tutustua, hmm, tarkoitan huomata, että on olemassa varsin heterogeeninen joukko, jota yhdistää kokkailu tavalla tai toisella. Mutta laittaa oma resepti kaikkien nähtäville, se oli jännää. Nyt ajatus lähinnä huvittaa, sillä ohjeita on kymmeniä tuhansia. Jotaan se hiveli kuitenkin, pikku narsisti kun olen. Toinen kynnys oli jo hiukan helpompi ylittää, eli osallistua keskusteluihin saitin palstalla. Keskustelun aiheet rönsyilevät kuten elämä itse.

Miksi aloin pitää blogeja? En ole varma. Alusta asti oli selvää, että haluan kuviani mukaan, siksi paljon on kamera kasvanut kiinni elämääni. Huomaan usein katselevani asioita kameran etsimen lailla, nauttien rajatuista pikku yksityiskohdista. Olen ekstrovertti tarkkailija. Olen esikoinen. Pidän omasta äänestäni, mutta aikuisempana olen oppinut jo hiukan sordiinon käyttöä. Ihmettelen usein mikseivät muut ihmettele. Hmmm, niin, olen myös nykyisen mieheni treffannut netissä, yli kymmenen vuotta sitten, mutta se on oma stoorinsa ;)

Minulle bloggailu harrastuksena, siksi tätä kait voi sanoa, on kaksijakoinen keino saada asioita ulos itsestäni. Kuva ja sana. Tämän blogin punaiseksi langaksi päätin ottaa tuon pitämisen. Mielestäni maailmassa on niiin paljon positiivisia asioita, jotka eivät silti ole itsestään selviä. Nykymaailmassa negatiivisuus on helpompaa. Nautin verbalistien seurasta, rakastan sanan säilää. Jossakin vaiheessa tuli kuitenkin tarve vähän nasauttaa, päästää höyryjä, tiivistää, niinpä aloitin toisen. Molempiin kuvat ovat mulle tärkeitä. Aihe lähtee päästä vaikkapa kuvatiedostoja selatessani. Joskus otan kuvan, kun kohteesta purskahtaa aihe päähän. Kirjoittelu omia aikojaan niitä näitä höpisten on hyvää vastapainoa työlleni, olen puhetyöläinen; tarkkaan harkitut sanat powerpointilla tai ilman. Keskittyminen kirjoittamiseen saa työasiat päästä pois tai ainakin taka-alalle. On terapeuttista höpistä kummallisuuksia. Työvaatteiden kera puen päälleni roolin, joka ei täysin vastaa minua, harvalla sellainen onni onkaan.

Blogistania on ihmeellinen. On ihana lukea energisten ja aikaansaavien ihmisten blogeja. Vastavuoroisuutta. Täytyy varmaan lämmittää sauna uudelleen, ei mulle täysin avautunut, miksi bloggailen, mutta mukavaa tämä on.

Pidän ihmisten erilaisuudesta

2011-01-22T08:28:00.000+02:00

Mikähän siinä on, että useimpia arveluttaa, jopa pelottaa tuntematon. Miten jokin asia voi toiselle herättää uteliaisuuden ja toiselle liki kauhu hiipii selkärankaan? Toisille rutiini on turvaa ja toisille kuolemantuomio. Sanotaan lapsille saman toistamisen, kuten toiminnot nukkumaan mennessä, tuovan turvaa ja samarytmisyys auttaa. Auttaa ketä? Olen kasvanut "tehtaan varjossa" paikkakuntaa leimaa vieläkin kolmivuorossa toimivat tehtaat, eikä meilläkään ruoka varmaan koskaan ollut kello yksitoista. Miksi "nine to five" ja viisi kaksi -rytmit ovat joillekin niin haluttuja? Kellokorttipäivätyötä olen tehnyt kolme vuotta koko elämästäni. Viimeiset viisitoista viikonloppuvapaalla, mutta rankasti liukuvalla työajalla ja liikkuvaa työtä. Tuoa aika sisältää kolme työntantajaa. Mietin vaan, kun työpaikalla henkilö, joka on pakotettu (freudilainen lapsus minulta!) koneen ääreen koko työpäivän ajaksi ja aloittaa joka ikinen aamu seitsemältä ja lopettaa neljältä loihe lausumaan, että hän ei voi edes kuvitella tekevänsä muutoin. Hän on asiakaspalvalutyön tukitiimissä. Toinen hänelle kauhun paikka, kuulemma, on jos hänen pitäisi soittaa asiakkaalle. En viitsinyt kysyä, että mitäs jos ihan joutuisit semmosen kanssa kasvotusten, sieltä se sunkin palkkasi tulee.

Että mua sitten nolottaa nuo hurrit, kun ne kailottaa joka paikassa suureen ääneen -tuumasi nainen bussissa takapenkillä. Ajattelin mielessäni, että mua nolottaa tuommoset lausunnot, että meissä suomalaisissa löytyy vielä noinkin tyhmiä. Ehkä häntä häiritsi ylipäätään, että jotkut keskustelevat bussissa selvinpäin. Miksi käännämme katseemme, kun humalainen tulee kohti... eikait se nyt vaan mulle tule selittään mitään! Mummot ja lapset saavat höpötellä omiaan ja kysellä suoraan, muita karsastamme, ties mitä hörhöjä ovat...

Ehkä eniten mua häiritsevät stereotypiat ja sitä kautta ihmisten luokittelu. Koulussa hyvät oppilaat ovat hikipinkoja, ei niiden kanssa voi jutella. Muistan aina Tiinan hikoavat kämmenet, ei se helppoa tainnut olla. Maalaiset on juntteja ja kaupunkilaiset pinnallisia, jep. Kummallisinta on, että lokeroajattelu vaikuttaa niin paljon käyttäytymiseemme, että emme aina edes ymmärrä. Kaverini osti asunnon ja kerroin siitä tuttavalleni, eikös se ole yksinhuoltaja, oli vastaanotto. Hörppäsin viiniä ja jäin pohtimaan, että mitenkähän nuo liittyvät toisiinsa. Onko erilaisuuden pelko kateutta? Uskaltaisinpa minäkin tehdä tuommoista. Moni ottaisi toisen elämästä näkemänsä hyvän, muttei vaihtaisi koko palettia, jos se hänelle avattaisiin. Rusinat pullasta kelpaisivat, loppu saisi kuivaa lautaselle. Lottounelmia. Hmm, no minä en pidä rusinoista, enkä kyllä vaihtaisi osaanikaan. Ne harmaan sävyt...

Pidän Reilun Kaupan tuotteista

2011-01-09T11:11:00.000+02:00

Mikä on Reilua kauppaa? Tietoa on, mutta miksi ihmiset lukevat vain iltalehtien "uutisointia", joissa omistajatahot todistavat sen olevan ei ehkä niin -reilua? Miksi ihmiset tietävat parhaiten silloin, kun eivät tiedä? Varmimmat mielipiteet saa usein tahoilta, jotka eivät ole perehtyneet kuin yhteen näkökulmaan. En ala tässä saarnaamaan tms. tuon enempää, mutta kerronpahan vain, että minä pidän "niist" tuotteista. Kuulen nimittäin usein kysymyksen, että ai onks noikin niit!! tuotteita. En minä sillä maailmaa paranna muttei se ainakaan täten pahene. Jos se on Ane kauppaa jonkun mielestä, olkoon. Yläkuvan puun runko oli aikanaan kylän suurin puu. Sen alla kylänvanhin ja kylän miehet keskustelivat päivät pitkät kylän asioista ja mahdolliset ongelmat ratkottiin siinä. Maailma muuttuu.

Koulutus on tärkeää, mutta kouluja on niin erilaisia. Suomessa kohuamme luokkakoosta, kun määrät kohoavat yli kahden? kymmenen oppilaan ja hyvä niin. Monessa maassa ryhmät ovat yli viisikymmenhenkisiä, eikä välttämättä ole edes yläkuvan luokkahuonetta, vain puunvarjo. Opettaja saattaa olla saman koulun oppilas ja iältään kaksitoista vuotias. Meidän ajattelemamme peruskoulun jälkeen on hyvä jos oppilas osaa kirjoittaa ja lukea. Dekkareita ei ole, jotta voisi "lueskella". En paasaa tästäkään enempää, mutta usein ihmiset lähtevät ajettelussaan siitä, että kaikilla on vähintään se mitä on itsellä. Näin ei valitettavasti maailmassa ole.

En minä tästä tahdo tehdä synkkää yksinpuhelua etusormi tanassa, en. En ole käynyt todella kurjissa oloissa, mutta olen päässyt vierailemaan ihmisten kotehin ja kouluihin, joissa ei ole meidän mukavuuksiamme. Mutta siellä on iloa sekä vieraanvaraisuutta, jaetaan vähästäkin vieraalle. Teetä juovat ensin vieraat, jotka ihmettelevät, kun muut eivät juo. No, annettuamme pikku lasit pois, ne pestiin, ja sitten joivat isäntä ja afrikkalainen ystävämme. Ei ollut käytössä kuin kaksi lasia. Tunsimme itsemme tolloksi, mutta seuraavassa paikassa joimme teemme nopeammin. Kuulen usein, että maailmantuska on muotia. En jaksa nykyisin kuin hymähtää, typerämpiäkin muoti-ilmiöitä on olemassa ja joistakin muotijutuista tulee jopa klassikoita.

Pidän vuoden vaihtamisesta

2011-01-03T19:49:00.002+02:00

Ministerin mielestä junaliikenteen on toimittava myös talvikeleillä, aloitti uutisten lukija. Vr:n mukaan asiaa helpottaisi, jos rakennettaisiin rata, jolla ratapiha voidaan ohittaa. Gizan pyramidit rakennettiin vajaa 5000 vuotta sitten ja ovat vieläkin pystyssä. Kivet tehtiin tismalleen saman kokoisiksi, jotta ne pysyisivät kasassa. Kaksikymmentä vuotta niitä ladottiin kekoon. Ei tullut mittavirhettä, taitaa olla todistettuna. Meillä on insinöörit, supertietokoneet ja entisaikojen kokemukset... Silti talvi yllättää autolijan Suomessa joka vuosi. Ihminen käy kuussa alvariinsa, mutta valtion rautateillä on ongelmia kun on kylmä, kuuma tai märkää. Osamme laskea etäisyyden auringosta joka kiertotähdelle, mutta kun operaattorilla on ongelmia niin puolen suomen isojen yritysten tietoliikenneyhteydetä ovat kontallaan puoli työpäivää. Sähkön hinta nousee, jos vettä sataa liikaa tai sitä sataa liian vähän. No, on turvallista, kun on asioita, jotka pysyvät.

Kun uppotukin pätkässä on reikä, alkaa mielikuvitukseni laukkaamaan. Puu on ajautuneena Porvoon jokisuiston hiekkarannalla. Suistosta purjehtivat aikanaan kaikki puiset valtamerien matkaajat lasteineen. Mihinkähän tuokin on joskus kiinnitetty... Uutuuttaan hohtavana. Ehkä sillä on ollut tärkeä tehtävä reitin ohjaajana, kytkettynä paksuilla kettingeillä toisiin samanlaisiin. Ajaton. Vuodet näkyvät, mutta eivät poista mielenkiintoa. Mitä tällä kaikella on vuoden vaihtumisen kanssa tekemistä, ei mitään... Silti on aina mukava aloittaa uusi vuosi. En vaihtaisi omaani kenenkään kanssa.

Pidän pyjamabileet

2010-12-24T08:46:00.001+02:00

Mieli on Egyptissä, vaikka jaloissa on toppakengät. Porkkanat kiehuvat, teeveestä tulee suloisen surullinen musikaali Nine. Maisema parvekkeen lumien takana on talviaamun sinihämäräinen. Saattasin tehdä -listalla on vielä pari asiaa. Saan nuorenparin joululounaalle ja mieskin ehtii mukaan ennen yövuoroon menoaan, poistuvat takavasemmalle ennen iltaa. Silloin laskeudun pyjamabileisiin.

Minulle joulu on kiireettömyyttä, tuoksuja, kynttilöitä, torkahtelua, shaali jalkojen päällä ja hyvä kirja. Se on myös pelastusarmeijan patoja, joululauluja ja eläinten ruokintaa!

Lasillinen portviiniä tai kaksi sekä muutama pala hyvää juustoa.

Nautinnollista oloa itse kullekin säädylle!

Pidän lomalöhöilystä

2010-12-01T09:21:00.000+02:00

Aamukampa näyttää harvahampaiselta mummolta. Keskittymiskyky on rajoitteinen, ajatus lipsahtaa katseen mukana ikkunasta ulos. Tosin ajatus jatkaa ohi tuon lumisen, hyytävän maiseman. Hiekkaa varpaisiin, pliis. Nuorempana kailotin suureen ääneen, että minä en pidä auringossa makaamisesta, lämmin on kiva, mutta heittäytyä selälleen ja tehdä... eimitään; ei mun juttuni ollenkaan. Naisella on oikeus muuttaa mieltään, eikö. Viime keväänä kokeilin ja totesin, että kyllä minä jaksan aurinkotuolissa löhötä ja lukea dekkareita, välillä pitää tosin saada pulahtaa veteen ja siiderin pitää olla kylmää. Nestehukka ei ole lempieläimeni ollenkaan.

Saas nähdä onnistuuko mieheltä sama. Hän on poika varjoisilta kujilta, paahdetta pakoileva. Kovasti tuo vannoo lukevansa varjon alla ja tekee samalla empiiristä tutkimusta egyptiläisten oluiden laadusta. Tuo ei ole leikin asia. Entinen olutseuran tappi. Voin kuvitella muutaman "luennon" kuulevani, ei haittaa, se onnistuu silmät ummessakin.

Tänä syksynä jopa asiakkaatkin ovat kommentoineet, että varsin kummallinen syksy. Kummallinen siksi, että asiat kasaantuvat ja ovat monikerroksellisempia kuin totutusti. Kaikilla on kiire jonnekin, epämääräinen lähtölaukaus on ammuttu, mutta kukaan ei tiedä milloin ollaan maalissa. Pää humisee vielä pitkään kotiin päästyä. Jaahas, mikähän se aurinkorasvatilanne onkaan. Mikäs on elviksempää, kuin mennä sivuapteekkiin ostamaan kovasti kertoimia, kun pakkanen paukkuu nurkissa. Viimeksi apteekin myyjätär kaivoi tiskin alta afters sunin ja sanoi, että tämän sai kesällä kaupantekijäisiksi, mutta saat sen nytkin. Tarjous oli ohi, mutteivat ne enään olleet hittituotteita. Mieluiten ostettiin pakkasvoiteta poskenpäihin. Lauhtuvaa ja lumisadetta ennustellaan. Pyramiidien juurella hipoo kolmeakymmentä lämpöastetta. Kaksi työpäivää, kyllä mä ne jaksan.

Pidän Paroni von Münchhausenin tarinoista

2010-11-23T16:01:00.001+02:00

Aina loka-marraskuun iskiessä tajuntaani keksin sijaistoimintoja. Ihmisillä on lukuisia sijaistoimintoja. Esimerkiksi hämmentävissä tilanteissa ihminen usein ryhtyy pureskelemaan kynsiään. Hermostuksissaan monet alkavat hypistellä käsillään esineitä ja asioita, mahdollisesti ryhtyvät polttamaan tupakkaa. Toisinaan saattaa eläimelle tulla eteen tilanne, jossa pitäisi laueta kaksi vastakkaista vaistomaista toimintoa. Tällöin kumpikaan toiminto ei purkaudu ja syntyy jännitystila, mikä aiheuttaa jonkin tilanteeseen kuulumattoman reaktion eli sijaistoiminnon. Esimerkiksi meriharakka saattaa taistellessaan pesimispiiristä uhkaavasti elehtiessään ruveta nukkumaan. Mä ymmärrän tota meriharakkaa. Pimeä kaatuu päälle ja mä haluan vain nukkua.

Joku kuvasi kerran syksyn pimeyttä, että valas tulee ja nielaisee ja siellä vatsassa on pimeä. Tunnen sen luissani. Töihin, kauppaan, kotiin, töihin, kauppaan kotiin. Nykyisin ajattelen sen niin, että akkukin pitää aina välillä tyhjentää kokonaan, jotta se varaa taas uutta energiaa koko kapasiteettinsa verran. Sitten muistelen 1700 -luvun Karl Friedrich von Münchhausenia. Otan itseäni hiuksista kiinni ja nostan itseni ihmisten ilmoille. Se alkaa sijaistoiminnoilla; tahdon nukkua ja pitäisi siivota, mutta virittelen kynttilälyhtyjä, valokimppuja, tuikkuja. Pitäisi mennä kauppaan ja tyhjentää astianpesukone, mutta tuijottelen taivaanrantaan putoavaa aurinkoa. Imen joka säteen. Nyt tuli lunta! Valoa on heti paljon enemmän. Saan jo tehtyä suunnittelemiani asioita, tosin suunnittelen vain mukavia tekemisiä :) Rosmariini sinnittelee parvekkella ja minä lasken aamuja lomaan. Itsenäisyyspäivänä nykäisen itseni irti maasta ja lähden kohti aurinkoa.

Pidän säilöämisestä

2010-09-28T21:17:00.000+03:00

Ei ole syksyn vika, että perässä seuraa pimeä marraskuu. Syksy on näyttänyt tänä vuonnakin parhaat puolensa. Kelit ovat olleet kauniita ja jopa lämpöisempia ajoittain kuin huonoina kesinä. Yöt Porvoossa ovat vielä olleet leppeät vaikka lämpöasteilla ollaan enään nenän verran pinnan yläpuolella öisin. Olen hamsteri luonne, kerään tavaroita ja rakastan talven varalle säilöämistä. Kellaria ei ole ja yhden, vai pitäisikö ilmaista puolentoista, hengen taloudessa ei suurtalouden periaatteilla tarvitse säilötä. Vaan se siinä onkin viehättävää, voi laittaa pieniä herkkueriä kaikenlaista mielenkiintoista. Omenahilloa rakastan. Se on minulle lapsuuden maku. Omenapuita meillä ei ollut, mutta aina omenia saatiin ja äiti teki niistä hilloa. Muistan kun veivasin sosemyllyä selkä vääränä. Hillossa oli omenapalasia sattumina ja sellaista teen itsekin. Lettuja ja omenahilloa, pullapohjaista omenahillopiirakka. Taikinassa pitää olla paljon kardemummaa. Pikkupullia, joihin painetaan lasinpohjalla kuoppa, joka täytetään omenahillolla. Siinä minun herkkuni, aina ja varmaan ikuisesti. Keitetyn omenan tuoksu ilmassa!

Puolukkaa rakastan ja puolukkamehu on ykkösmehu. Teen laiskan lailla ja laitan sokerit mehustimeen samalla ja hyödynnän jäljelle jääneen mäskinkin. Pakastan sen, vaikka siinä on sokeria, tilanpuutteen vuoksi. Ihanaa vispipuuroainesta, olisi haaskausta heittää se pois. Omenan tuoksuun ilmassa sekoittuu puolukkaa. Tänä vuonna lisäsin pieneen omenahilloerään tuoretta inkivääriä ja tulipas hyvää. Yleensä laitan sitä raparperihilloon, englantilaisittain. Luumuista kiehuttelin chutneya, pieni chilipotku taustalla. Kelpaa vaikka sellaisenaan paahtoleivän päälle. Omenachutney on vielä työn alla, omenia on vielä, ajasta on pulaa. Seuraavaksi sienipikkelssiä ja nappirouskuja ja ja ja

Pidän kissoista

2010-09-11T22:52:00.002+03:00

Olen koiraihminen. Miksiköhän sitä muuten asia ilmaistaan noin. Lapsuuden kodissani oli koiria, olen oppinut elämään niiden kanssa. Pojan ollessa pieni, minulla oli collienarttu. Tiedän oudostakin koirasta nopeasti missä mennään. Kissat ovat jääneet mulle vieraaksi, vaikka eläimistä toki pidän lajista riippumatta. Poikkeuksena hirvikärpäset.

Poika lähti miniän kanssa isäänsä tapaamaan Hampuriin ja minä sain heidän karvatassunsa liki viikoksi. Monni ja Rölli. En ole koskaan noin montaa yötä viettänyt samassa asunnossa kissojen kanssa. Hurmaavia! Minut ne toki tuntevat, mutta asunnossani olivat ensimmäistä kertaa. Minua hiukan jännitti, en tiennyt miten sopeutuvat. Heh, kun henkilökunta jaksaa passata, eihän näillä hätää ole, huomasin. Pikkuisempi Monni on sosiaalisempi, otti tavakseen tulla sohvalla niskani taakse nukkua tuhisemaan. Öisin se nukkui vierssäni. Mietin, että laskenko makuuhuoneeseen lainkaan, mutta kotonaan kuulemma nukkuu vieressä, enkä raattinut tehdä toisin.

Rölli on itsenäisempi, rakasti saunanlauteilla nukkumista, yöt se vietti sänkyni alla, kuten kuulemma kotonaankin. Aamuja rakastin. Herättyäni aamukahvinkeitto oli mukavaa, kun kaksi silkkiturkkia kiehnäsi jaloissa, hipoivat jalkoja hännällään ja pökkivät hennosti nilkkoja. Saatuaan ruokakipot eteensä, nuuhkaisivat ja painuivat omille teilleen. Tieto ruuasta taisi riittää. Parina aamuna satoi kaatamalla ja mietin, että koiran kanssa olisi pitänyt mennä ulos. Hyrisin tyytyväisyydestä, kun käperryinkin sohvan kulmaan nauttimaan aamukahvia. Monni suhahti niskan taa ja puski korvaani. Rölli kulki jalkojen edessä edes takaisin, hipoi hännällä jalkojani ja suostui hetkeksi pysähtymään niskanrapsutukselle. Miauu, meillä oli mukavaa.

Pidän patsaista

2010-08-30T21:45:00.001+03:00

Missä tahansa liikkuukin, ainahan löytyy patsas. Esittävä tai symboolinen. Ja ne pitää kuvata. Tai ainakin minä kuvaan. Monestakin syystä. Useinhan se on elvistely todistus, että olenpa käynyt täällä. Jokainenhan Anne Frankin tietää. Mutta jos yläkuvassa olisi nimi Eduard Douwes Dekker, kovinkaan moni suomalainen ei kuvauttaisi itseään patsaan vierellä. Ei tiennyt alankomaalainen siirtomaavirkamies ja kirjailija latinan tekstiä "Olen kärsinyt kovasti" salanimeksi vääntäessään, että suomalaisen, varsinkin mies, päästää huudon ja haluaa tulla kuvatuksi patsaan vierellä. Tahaton suomihuumori toimii.

Patsaat, varsinkin jos tapaan niitä hiukan poikkeuksellisessa ympäristössä, viehkottavat minua kovin. Kuva tulee otettua, vaikkei aihetta ehkä ymmärrä tai tekijä on minulle tuntematon. Nuo Kuhmon karhupatsaat uimarannalla muistan varmaan aina. Tai kuvaustilanteen; tuona päivänä tehtiin Suomessa lämpöennätys. Joka paikka hehkui ja kuumotti, ilma ei liikkunut lainkaan. Uimarannallakin oli varsin vähän uimareita, varmaan suurin osa vietti aikaa sisätiloissa. Parasta oli ajella ilmastoidulla autolla, niin kummalta kuin se tuntuikin. Hetken päästä matkasimme Nurmekseen ja auton mittari näytti kolmekymmentäseitsemän astetta. No, saksalaisella tarkkuudella tehtynä uskon sen olleen varsin totta, tosin Liperi pisti muutaman tunnin päästä pari desimaalia lisää.

Kekkonen oli varsinainen kuvataiteilijoiden insipiraation lähde, symboliikka tosin ei minulle ihan aukea.

Pidän lankkupoluista

2010-08-21T20:19:00.003+03:00

Luontopoluilla kävely on aina ihastuttavaa. Aamulla mies tokeni, että lähdetääs sinne Ruskikselle ihmettelemään. En muuta tarvinnut, olin jo kamera kaulassa ovenraossa menossa. Ruskis on yksi Porvoon suiston alueista. Muutama kilometri keskustasta sairaalalle päin. Aivan tien vieressä. Se on joensuistoa, entistä merenpohjaa. Parkkipaikan vieressä oli lepäilemässä ylämaan karjaa, ruskeita ja mustia. Ne ovat Porlammin kartanon omaisuutta ja auttavat suiston maisemanhoidossa laiduntamalla sen alueella. Muhkeitä möhköjä ovat.

Koko matka on leveää lankkupolkua, sillä pohja on kosteikkoa ja korkeamman veden aikana hyvinkin märkää. Reitti lintutornille on erittäin hyvä kävellä.

Rantakukkaa oli reunoilla ja keskellä ruovikkoakin aika paljon. Perhosista oli runsaslukuisena lanttu- ja kaaliperhoset, muita en sitten bongannutkaan. Yksi liihotteli vierelläni lankkuja pitkin astellessani, kunnes pysähtyi. Jäin ihmettelemään mitä ihmettä se kieppuu heinikossa ja astahdin pois lankuilta. Maantien puolelle saattoi astua, se ei ole kosteaa ja toisaalta toinen puoli on lisäksi sähköaidattu karjan vuoksi. Perhonen löysi tiensä pään hämähäkin seitistä. Hetken katselin sen pyristelyä ja viimein hämähäkin ruiskutus tainnutti sen, en jäänyt loppua seuraamaan.

Sudenkorentoja oli hurmaavan paljon. Elokorentoja, syyskorentoja pääasiassa.

Lintutornista on hienot maisemat ympärille, tosin vastarannan Sikosaaren reitiltä monipuolisemmat. On silti huimaa, että aivan kaupungin keskustan kainalossa on näin luonnontilainen paikka. Alue on luonnonsuojelualuetta ja osana Naturaakin. Vilkas maantie suhisee muutaman sadan metrin päässä. Alue on vanhaa ravinteikasta merenpohjaa. Tuolla karja nautiskelee tuoretta kortta ja heinää. Kait niillä jokin taju on, sillä tarpeeksi taivaltaessaan päätyisivät Porvoonjokeen.

Hiukan yläkuvasta vasemmalle näkyy alakuvan taustalla, kun "helsinkilääset tuloo" eli tuossa kulkee Porvoonjoen uoma, joka soljuu halki kaupungin keskustan. Runebergillä tulee innokkaita päiväturisteja. Pelkän makrolinssin kanssa kuvatessa kauas, ei kantama riitä...

Korennot olivat halukkaita tekemään tuttavuutta. Tämä on ilmeisesti tumma syyskorento ja siinä se pörräsi polven korkeudella. Vissiin mietti, että mikähän tuohon minun lentoreitilleni nyt tuli. Ne istahtelivat ojennetulle kädelle ja hyvin luontevasti myös kameran linssille. Ota siinä sitten kuvia :) Hurmaavia.

Keli oli lämmin, miltei kuuma. Tuo kuvaa sitä hyvin. Pilvet olivat mustanpuhuvia, toisaalta oli kirkasta sinitaivasta ja tuuli oli melkoisen voimakas. Onneksi tuuli oli vielä aivan kesäisen pehmeä ja lämmin.

Peikon jalatko?

Korentoja paistatteli auringossa pitkin lankkupolkua kymmenittäin.

Tämä hymy vaan niiiiin hurmaa minut.

Pidän hennon punaisesta

2010-08-20T09:14:00.001+03:00

Ei ole olemassa "hyviä" tai "huonoja" värejä. Väreillä on myönteinen tai kielteinen vaikutus sen mukaan, millaisissa yhteyksissä niitä käytämme ja miten henkilöt niitä kokemustensa perusteella tulkitsevat. Värin sävy vaikuttaa voimakkaasti millaisena väri nähdään. Spektrissä punaisten värisävyjen keskivaiheilla se nähdään uhkaavampana tai muutoin voimakkaampana kuin lähempänä oranssia oleva sävy; vaaleanpunaiseen vivahtava on puolestaan näitä kumpaakin rauhallisempi väri. Vaaleanpunainen on rauhoittava sävy.

Löysin kerran taulukon, jossa väreille annettiin kaksi puolta. Niitä käyttävät hyväkseen mm. mainonnan ammattilaiset. Ei ole ollenkaan merkityksetöntä minkä sävyinen mainos on tai tuotteen paketti. Tulkinta toki lähtee tilanteesta ja katsojasta itsestään. Keltainen on iloinen väri, mutta lääkärille saattaa merkitä sairautta... Värien avulla voidaan vaikuttaa ihmisten alitajuntaan ja saada aikaan tietynlaisia tuloksia myös monilla muilla elämänalueilla kuin mainonnassa. Mainoshan toimii, kun se miellyttää tai ärsyttää.

Valkoinen on puhdas, viaton ja aito. Toisaalta kylmä, tyhjä ja steriili. Punainen koetaan voimakkaana, rohkeana sekä intohimoisena. Samoin vaarallisena, aggressiivisena ja hallitsevana. Keltainen kuvaa onnellisuutta, ystävällisyyttä ja optimistmia, toisaalta Raukkamaista, ärsyttävää, jopa röyhkeää. Ruskea on lämmin, maanläheinen, kypsä, toisaalta likainen, surullinen, halpa. Vihreä on luonnollinen, rauhallinen, rentouttava, mutta myös kateellinen, kokematon, ahne. Sinisen koetaan olevan voimakas, luotettava, arvovaltainen, toisaalta kylmä, masentava jopa synkkä.

Lupiinin sävyt rauhoittavat minua.

Pidän kamerakierrokseni kesän päättäjäisiä

2010-08-15T15:11:00.001+03:00

Aamupäiväinen kamerakierrokseni kesti pitkään. Matka ei kestänyt, vaan ihasteltavaa oli paljon.

Tämän jälkeen poistun mökiltä pariksi viikoksi.

tämä kaunotar jää talvelle tunnistettavaksi

Varpaiden juuren lehahti loistokultasiipi ja sai aikaan varjon.

Tästä sanoisin, että hyvät perät:)

Pistiäisen touhua reikäisellä lehdellä seurailin pitkään, se pujotteli aukoista kuin jotakin etsien.

Hämähäkki pyllisteli huojuvalla mäkikuismalla.

Lounastauko

Sinisiipiä oli ilmestynyt aukealle puolenkymmentä. Kauniita ja nopeita ovat.

En tiedä onko tuo lehtosinisiipi, mutta ilmeisesti se asettui munimaan ja minä annoin hänelle rauhan.

Aina niin kaunis nokkosperhonen oli varsin runsaslukuisena liihottelemassa.

Hiukan tuli haikea olo, seuraavan kerran syyskuulla sitten.

Pidän luteita kauniina

2010-08-14T18:11:00.004+03:00

Hemiptera. Nivelkärsäisten lahkoon kuuluva niveljalkainen hyönteinen. Minulla on aina vaikeuksia tuon hyönteinen luokan kanssa. Mielikuvana hyönteinen on hento ja hötöinen, kuten vaikka itikka. Marja- ja muita luteita tunnetaan Suomessakin viitisensataa, enkä suurinta osaa niitä kovin hentoisena pidä. Hyönteisiä ne kuitenkin ovat ja monen värisiä sekä kauniita mielestäni. Tuohon yläkuvan ylänurkkaankin se lujahti, vaikka kohteenani oli aamulla tuo kaunis nokkosperhonen.

Tuo on mielestäni aivan ketunpään näköinen kuvio, eikös vaan.

Suurin osa niistä käyttää kasvien nesteitä ravinnokseen. Se imee niitä ja levossa ollessaan pitää imukärsäänsä masunsa alla piilossa. Ne eivät ole kovin isoja sentin kahta puolta. Monia niistä en näe paljain silmin tarkasti, mutta kamera on hyvä suurennuslasi. Aamulla seurasin yhden viherluteen touhuja kukkavarrella. Jalat vipelsivät ja tuntosarvet heiluivat. Hyvin se tarraa kiinni jaloillaan. Tuuli tuiversi kovaa ja kasvi heilui, mutta sen pyöriminen oli vakaata. Käsivaralla ei kuvista tullut tarkkoja, mutta touhuja seuratessa meni pitkä tovi.

Tuosta koivuluteesta näkee hiukan sen rakennetta. Aikuisen hyönteisen etusiipi on useimmiten tyviosastaan kova ja nahkamainen kun taas siiven kärkiosa on kalvomainen. Siiven nahkamainen tyviosa, samoin kuin keskiruumis ja siipien väliin jäävä kolmiomainen scutellum ovat yleensä värikkäitä. Myös kalvomaiset takasiivet ovat hyvin kehittyneet ja toimivat lentämisessä.

Pidän tutuista näkymistä

2010-08-09T20:07:00.001+03:00

Päätin lähteä Käpälämäkeen. En suinkaan mitään pakoon vaan kahville. Teitä pitkin parikymmentä kilometriä mökiltä. Kylä on nimeltään Pohja-Lankila. Perusajatus oli pysähdellä matkalla metsälampien rannalle korentoja katsastelemaan. Korentoja olikin vielä varsin runsaasti. Ajaessa teki pahaa, kun niitä tuli autoakin kohti, mutta taiturimaisesti ne aina väistivät. Puolen matkan jälkeen alkoi maisema näyttää oudolta. Arvaatte varmaan, edellisen myrskyn jälkiä. Järkytyin näyistä. Baarin pihassakin lentopallokenttä oli täynnä kaatuneita, katkenneita puita. Minulla vain macro kiinni, mutta jotenkin ei tehnyt mieli isommin kuvatakaan. Tiedätte tuhot, mun ei tartte niitä vatvoa. Onneksemme me saimme vain reunaman sadetta. Heräsi taas kunnioitus luonnon voimaa kohtaan. Ihminen haluaa mestaroida ja olla herrana kaikessa. Kerrankin pidän sukupuoleen viittaavasta ilmaisusta... Ihminen on hyttysen pissaa, kun niikseen saattuu, sano isäni usein, niinpä.

Mökkillä on tullut tavaksi tehdä aamuisin ja usein iltaisinkin kamerakierros. Aina, aina löytyy jotakin ennenkuvaamatonta. Eikä niihin tuttuihinkaan kyllästy. Perhosia oli vielä vaikkakin selkeästi on määrä taantunut keskikesästä. Sitäkin kauniimpia ovat nuo harvalukuiset tai ovat muutoin sykähdyttäviä haaleina ja repaleisina. Sisiliskoja on paljon, usein niitä paistattelee aittojemme seinillä ja yleensä ovat vielä pää alaspäin. Olen ajatellut, että onkohan se varotoimi, jotta syöksyvät turvalliseen suuntaan vaaran uhatessa. Sisilisko on pohjoisin matelijamme. Toinen matelija, joka Suomesta löytyy, on vaskitsa. Niitäpä en tänä vuonna ole vielä nähnytkään. Tai monasti metsälampien reunamilta jotakin liukuu sulavasti karkuun, mutta ei niistä ehdi lajia määrittelemään. Hyvä niin, sillä kesäisin tulee liikuttua nilkat avoimenpana. Luin jostakin, että sisiliskot voivat elää kymmenenkin vuotta. Teoriassa ensimmäiset Ruokolahdella kohtaamamme poikaset voivat olla elossa. Vanhoina ja viisaina jälkeläisiään paimentamassa. Jälkipolvea ovat ainakin, mukava ajatus.

Kas, kas siinähän on viherkaskas!

Pidän porraskäytäväni pikku siivekkäistä

2010-08-05T09:50:00.003+03:00

Kuvaamani perhoset ovat pääosin Ruokolahdelta, mökkipaikkakunnaltamme. En kovin pitkiä bongausmatkoja ole siellä tehnyt, vielä. Porvoo on silmiinpistävästi suppeampi tarjonnaltaan. Täällä en tosin vielä "saalistus" mielessä ole pitkällä liikkunutkaan. Muutaman kerran olen pahrustellut uuden macroni kanssa intoa täynnä kuin ilmapallo ympäri Hamaria ja kamppulaa, melko laihoin tuloksin perhosmielessä.

Pari iltaa sitten kapusin viereiselle kalliolle suistomaisemaa kuvailemaan. Harjoittelen pitämään käsivarassa horisontin suorassa, siis näkymässä:) ja kittilinssini laajapäällä näkymien vangitsemista. Siis kamerassa oli kiinni 18-55mm kitti, ei kovin valovoimainen. Asun luhtitalossa, jossa yhdessä porraskäytävässä on neljä asuntoa. Asun toisessa yläkerran huoneistoista. Tulin kotiin ja mitäpä olikaan porraskäytävä pullollaan...

Ylimmän oletan olevan pihamittarin ja tässä alla olevan pihavarpumittarin, varma en ole. Kaksi siinä välissä, ei hajuakaan. Ensin jo luulin karhusiilikkääksi, mutta ei, ei.

Tästä alemmasta ei minulla ole edes suuntaa mistä etsisin. Haasteellista oli kuvata portaikossa, kun etäisyyttä sai vain vinosti. Kaikesta tiedosta olen ikikiitollinen, nämä ovat tunnistamattomieni listalla.

Tätäkään en tunnista

Ilmeisesti heinäkoisa

Mutta tämä se sitten oli paras. Ruokolahdella näkyy kiitäjiä aina silloin tällöin, mutta en todellakaan ole ehtinyt perään, ovat aina päässeet yllättämään. Aika kultaa muistot, silloin kun ei kameraa ollut, nehän likipitäen söivät kädestä. Heh, no ei todellakaan. Siis eivät ilmesty, kun olen terassilla passissa kiikarin ja kameran kanssa :) Alakerran pikkuisen rattaiden pyörän vieressä odotteli horsmakiitäjä. Ei hermostunut kuvaamisesta, mutta en uskaltanut siirtää rattaita, että olisin saanut kuvan edestäpäin. Ajattelin jo suruissani, että onkohan menehtynty lasiportaikossa. Sinne välillä eksyy kaikenlaista, varsinkin lintuja, mutta yleensä osaavat ovien edustojen avoimesta tilasta takaisin luontoon. Aamulla oli kadonnut. Möllötti siinä iltaunillaan ilmeisesti ja otsallaan oli lappu; kävit sitten merta edempänä kalassa!

Pidän kukkakärpäsistä

2010-08-02T21:53:00.011+03:00

Syrphidae. Nälkä kasvaa syödessä ja maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Alkukesästä ostin Jani Kaaron kirjan Ötököitä Suomen luonnossa. Jo sen nimi oli vapauttava. Joidenkin hyönteisfoorumien säännöissä kielletään nimittämästä näitä kaunokaisia ötököiksi. Eihän nimi miestä, sanoo fraasiaasi. Takakannen teksti alkoi, että tiesitkö että ilman polttiaisia ei olisi suklaata. Pakkohan se oli ostaa ja olen aivan täpinöissäni tuon kirjan kanssa. Se kertoo kaikkea ihastuttavaa ötököiden sielunelämästä, ei niinkään tieteellisiä faktoja. Tässä vapaasti lainailen hänen tekstiään liittyen kukkakärpäsiin, joihin olen hurmaantuntut täysin.

Ne saavat medestä energiaa, mutta tarvitsevat siitepölyä lisääntyäkseen. Sillä ilman syömänsä siitepölyn proteiinia kukkakärpästen munasarjat jäävät kehittymättä. Muutoin aikuisten kukkakärpästen elämästä tiedetään aika vähän.

Lajinimetkin ovat ihastuttavia. Rusomuurusurrari, eikö jo pelkkä nimi ole hykerryttävä. Sen toukka elää muurahaispesässä pari vuotta syöden muurahaisen toukkia. Muurahaiset eivät välitä limaklönttiä muistuttavan toukan läsnäolosta. Naaraat ovat kotopaikkauskollisia; palaavat syntymäpesäänsä munimaan. Kokeellisesti todettiin, että jos nuo munat siirrettiin vieraaseen pesään, muurahaiset söivät ne! Parvikirvarit puolestaan eivät talvehdi Suomessa vaan amiraaliperhosen tavoin vaeltavat tänne alkukesästä. Heh, näen ne sieluni silmin rinnakkain tulossa valtameren yli tuulen tuivertaessa, mutta palava tahto on tulla Suomeen...

Parvikirvarin toukat syövät kirvoja. Naaraat osaavat arvioida laskemiensa munien määrän kirvayhteiskunnan koon mukaan. Se on elinehto toukkien selviämiselle. Siitäkin oli tehty koe. Naaraan arviointi kyky perustuu ilmeisesti hajuun eikä näköhavaintoon. Vaikka kirvayhteisö oli poistettu kokonaan, naaras muni silti. Niittykirvarit esiintyvät parhaiten aamuisin. Ne istuvat kukilla ja surisuttavat. Toiminnon tarkoitus on ilmeisesti lämmittää lentolihakset toimintakuntoon. Mietiskelin pitkään tuon luettuani niitä lentolihaksia, onkohan näilläkin jossakin kukkaniityllä kuntosali...

Kukkakärpäsiä voi houkutella vaikkapa mökkitontille järjestämällä tuulensuojia, se suosii munimiseensa suojaisia paikkoja. Ja voiko näin kaunista näkyä vastustaa!

Pidän pikku piilottelijoista

2010-07-27T18:44:00.009+03:00

Eiväthän nämä mitään piilottele. Siellähän ne hyörivät, pörisevät ja surisevat koko ajan. On vain käveltävä hitaammin. Haluttava nähdä, oltava utelias, saa jumitella paikoillaan. Ihminen on usein niin kärsimätön. Pitää saada extremeä, mieluiten nopeasti ja naapureita enemmän. Pitkä viikonloppu Roomassa ja puhutaan kuin tuntisi omat taskunsakin huonommin, niinpä niin. Onneksi lomalla on aikaa tai ainahan aikaa on, nyt emme ole sitä ohjelmoineet. Isäntä huuhailee toisaalla kiikarin kanssa ja tähyää kauas kauniita siivekkäitä. Minä kyykin ja ähistelen etsimen läpi huimaavia näkyjä. Tuo alakuvan harsokorennon toukka oli ensin vain joku siinä pietaryrtin kukalla. Pitäs ne lukulasit kuljettaa mukana, ei jaksa. Tarkennettuani totesin sen viehkeän kauneuden. Tuuli tuiversi, ettei kohdistus oikein osunut. Näin kuitenkin sen vahvat leuat. Toisaalta voiko noin sirosta puhua vahvana.

Laitatimme toissa vuonna vedet mökille. Saunalle ja talon vierelle kaivettiin muhkeat kuopat ja ne eivät oikein täyttyneet kunnolla niistä poistetulla maa-aineksella. Hassua sinänsä. Tilasimme kasan multaa, josta loppukasa jäi sijoilleen. Se on maisemoitunut kauniisti kaikella mahdollisella villikasvustolla, isolla ja pienellä. Ne puolestaan houkuttavat toinen toistaan ihmeellisempiä öttiäisiä. Koiranputken rungolla muurahaiset paimentavat karjaansa, kirvoja varmaan. Kuhinaa oli kuin Ruokolahdella toripäivänä.

Kukkakärpäsiä näkee usein pörräämässä paikoillaan. Jos menet kohti, se lehahtaa pois ja palaa pian tismalleen samaan paikkaan takaisin pörräämään. Ilmeisesti se vahtii reviiriään. Kaksisiipisiin kuuluvia kukkakärpäsiä on vaikka minkälaisia. On mustia keltaisin raidoin ja keltaisia mustin raidoin, joillain on punaisia pisteitä joillakin valkeita vöitä. Niitä sotketaan usein ampiaisiin. Jotkut lajit jopa pitävät eturaajoja edessään antaakseen vaikutelman ampiaisen pitkistä tuntosarvista. Mainioita jäljittelijöitä.

Ne ovat myös kauniita, eikö totta.

Pidän kivikkoisista kalliorannoista

2010-07-20T21:33:00.012+03:00

Kalliolle, kukkulalle, heh, jokainen meistä taitaa tietää tuon vanhan kansallislaulun. Suurin osa varmaan Kaj Chydeniuksen ansiosta. En minä majaa ollut rakentamassa, vaan nauttimassa sunnuntaisesta merituulesta. En tiedä onko se erilainen kuin arkisin, sillä tajusin, etten vielä aiemmin ollut Emäsalon kärjessä kolunnutkaan. Kerta kymmeneen vuoteen syytä käydä. Tuossahan se on vieressä, kait liian lähellä.

Kallioiset rannat ovat osa lapsuuteni kesiä. Äitini oli järvenrannalta kotoisin ja mummolan venepaikka oli kaksimetrinen hiekkaranta kahden kallionkielekkeen välissä. Talo oli kilsan päässä mäellä metsän reunassa. Ranta on suojaisa pikku lahdenpoukama. Kallioilta kalasteltiin, hypittiin veteen ja liu'uttiin leväistä pintaa pitkin suoraan syvään veteen. En muista miten opin uimaan, kait siellä muitten seassa. Äiti ei uinut ja harvoin jouti rannallekaan.

Opin soutamaan ennenkuin opin ajamaan polkupyörällä, väittää isäni. Eno opetti soutamaan. Silloista B-olutta tissutteleva peräkamarin poika, nyt jo pitkään maanpovessa ollut. Soudettiin usein tarkistamaan järven pinnan korkeus ruosteisista mittareista. Enon palkkatyö. Metsurikin ja kalastaja. Kalapaikat opetettuna isältä pojalle, rannan maamerkeistä ne aina paikannettiin. Parhaimmille paikoille ei koskaan verkonmerkkejä. Sain päästellä kalat verkon alareunoista. Ahvenet olivat hankalia, kunnes joku neuvoi pujottamaan pää edellä piikkieviä myötäillen. Tuoretta kalaa oli aina ja vastasavustettu syötiin lämpimänä, suolarakeet vain hampaissa narskuivat. Juhannuskokko poltettiin kallionkielekkeen edessä, vedessä. Suku ja kylää ympärillä. Perunoita tungettiin kuumaan tuhkaan ja aamulla niillä herkuteltiin. Mummo laittoi auringon polttamaan selkään maidon päältä kuorittua kermaa, voi että se viilensi ihanasti. Korvasärky parannettiin laittamalla kuumaa vettä littanaan pulloon, pullo villasukkaan ja se korvaa vasten. Olisin halunnut pullon kotiini mukaan, helpotus oli niin iso. Niinpäniin.

Hei, herätys, käännähän kuvettas, poltat vielä ittes, äääh takaisin vuoteen 2010...

Pidän vuodenaikojen vaihtelusta

2010-07-14T12:39:00.010+03:00

Suolainen on suolaista ja makea makeaa. Terveellinen leivos ja vähäsuolainen silli eivät ole minua varten. Jos aina pitää juhlavaatteita, milloin saa kuningatar elämyksen? Kun syö porkkanakakkua, porkkanaperunamuussia, porkkanalettuja, lisää lihapullataikinaankin porkkanaraastetta... Maistuvatko uudet porkkanat herkullisilta? Noo, ehkäpä ponttini ymmärrätte.

Asuin perheessä englannin kesätyöni aikana ja toisessa huoneessa asui austraalialainen nainen. Hän kyseli usein miltä tuntuu neljä vuodenaikaa. Oli sen verran Suomeen perhehtynyt. Milläs sen selität? Suomalaiselle se on ruisleipää, itsestään selvää... Usein vaan käy niin, että itsestäänselvyyksiä ei osaa arvostaa. Siinähän se äiti aina on höpöttämässä villasukista ja puhdasta vettä riittää tuhlattavaksi asti. Vai?

Nyt kun meillä on reilun viikon ollut yli kaksikymmentä ja pari päivää jo yli kolmekymmentä lämpöastetta, nurkista kuuluu vali vali. Terveet ihmiset! Sadetta pitäs saada. Kuka edes muistaa viimetalven pakkasia ja lumisateita. Silloin haluttiin kunnon auringon paistetta ja kesäisiä kelejä. Niin, niin, mutta kun ei ole sitä lomaa juuri nyt... Talvella kun nautitaan elämästä, lähdetään etelään. Sitten työpaikan kahvipöydässä kerrotaan suureen ääneen, miten oli koko viikon melkein neljäkymmentä astetta. On se sitten ihanaa!

Nautitaan nyt, eikä vain sitku...

p.s. mä lähden nyt pakastimeen hetkeksi!

Pidän mielettömästi näistä pikku öttiäisistä

2010-07-12T20:13:00.012+03:00

Helle helli mökkiviikonloppuna niin, että iso osa ajasta meni rannalla lueskellessa. Jopa mies pulahteli veteen, eli on todella kuumaa. Luonnossa kuitenkin öttiäiset ahertavat kuumuudesta piittaamatta, vaikka ovat verhoutuneena turkkiin. Kimalaiset ovat aina ollet mielipörriäisiäni, kun tiedän etteivät ne pistä. Allaolevan kimalaiskuoriaisen näin ensimmäisen kerran lauantaina, vaikka se on niin yleinen. Se rohmusi purtojuurta kuin olisi ollut kurnivassa nälässä, tai sitten se touhusi sokerihumalassa.

Rämeen reuna oli niitetty, josta käyn kyllä mutisemassa tuolla toisessa blogissani, joten minun piti katsastaa muita maisemia. Olemme antaneet mökin pihapiirin reunojen olla melko rauhassa. Kukkivat vuohenputket ovat kauniin pitsisiä ja ne houkuttavat mitä ihmeellisempiä vierailijoita. En tiedä mikä tuo alakuvan perhonen on, mutta nauratti nuo sen punnerrusesitykset. Siinä se killui yhden jalkansa varassa. Pitäähän sitä kunnostaan huolehtia.

Isäntä hihkaisi; kamera! Heinäsirkka tahtoi katsastaa mökin lukitusjärjestelmän. Hiukka alkaa jo epäilyttää turvayhtiöiden rekrytoinnit. Ei vainee. Tuo kiipesi kameran rätisemisestä piittaamatta ylöspäin. Siirryin sivulle, jotta saisin kuvaa naamasta. Hui hemmetti mikä fiilis tuli, se käänsi päänsä mua kohti ja tuijotti liskomaisesti yhdellä silmällään. Miljoonat vuodet sen oloa maapallolla vilahti mielessäni! Mä lopetin räpsimisen, pyysin anteeksi häiritsemistäni ja se jatkoi lukon kunnon tutkailua. Siitä se sitten aikanaan otti upean loikan alas ja ylätasanteelta pihalle. Siellä se soittelee.

Skorpioonikorento. Ikinä ennen en ole nähnyt, saati tiennyt sellaisia olevankaan. Nimestään huolimatta aivan harmiton. Myös se viihtyi vuohenputkien kukissa. Olen antanut synninpäästön vuohenputkille tänä kesänä. Nehän ovat kauniita kukkiessaan. Leviämisen saa pidettyä kurissa.

Omat fiilikseni viikonlopusta kruunasi kotiin päästyäni auringonlasku Porvoossa yhdentoista huittelilla, mittari näytti +27C. Miksi täältä pitäisi päästä etelään?

Pidän ojanpientareiden pikku jutuista

2010-07-04T21:56:00.009+03:00

Puoli kuuta peipposesta :) Aurinko oli noussut, mutta kuu kapinoi, eikä tahtonut mennä nukkumaan. Aamukahdeksalta hipoi mittari jo kahtakymmentä. Kamera kuopi lähtövalmiina ja päätinkin ottaa aamukävelyn kevyesti pukeutuneena, joten ei metsään menemistä. Masokisti kun en ole. Päätin kävellä kuuskakkosta ensin toista tienviertä tarkkaillen ja takaisin vastapuolella ihmetellen. Tuli ihastuttava retki. Tässä osa aamun saaliista.

Nokimittareita oli sadanmetrin matkalla kymmeniä ja taas kymmeniä. Varmaan oli jokin isompi kuoriutumiserä vuorossa, niitä lepatteli sykäyksittäin varjoisan puolen heinikossa laumana. Se on käytännössä Suomen ainoa musta perhonen, vain nuo etusiipien etukulmien siipiripset ovat valkoiset. Mittareista se on aamuvirkku. Kiva tavata sielunsiskoja.

Jonkun sortin lutikat pitivät joukkomajoitusta kortteen varrella,

runko aivan notkui niiden painosta.

Kuuma päivä tulossa, kun lintukin on jättänyt höyhenpeitettään narikkaan.

Kovin oli tunkua päivänkakkaralle. Loistokultasiipi taisi ehtiä ensin.

Ihan vikoperittepäittee.

Tunkua oli kesämaitiaisellakin.

Isona minusta tulee karhunputki, kait.

Ja minusta tulee kukka, ellei tuo toukan pahus ehdi syödä mua ensin. Tai jospa se on vain odottamassa kuoriutumistaan ja suoriutuu siitä muualle.

Sydämellinen siankärsämö, se hiukan harvianisempi, vaaleanpunainen versio.

Pidän Tommy Tabermannin runoista

2010-07-03T09:54:00.005+03:00

Älä sano ehkä, jos voit sanoa kyllä.

Älä sano katsotaan huomenna

jso voit jo tänään sanoa ei.

Älä sano lintu kuin lintu,

sano pääskynen tai haukka.

Älä sano kukka kuin kukka,

sano keltavuokko, Anemone

ranunculoides ja kissankello.

Älä sano, no olkoon, jos voikukista

aletaan keittää heikoille keittoa

ja kissankelloilla halutaan soittaa

muurhaisillekin sapeli kouraan.

Älä sano, samapa tuo, silläkin uhalla,

että sinut heitetään vailla

vettä ja paitaa, pimeään, kylmään.

Älä pelkää yksinäisyyttä, ehkä se

on pelkkä tauko ennen loppusoiton

pitkää, kiivasta syleilyä.

Älä huokaa jos sinun on huudettava.

Älä huuda jos kuiskauskin rikkoisi

kurkiaurat matkalla rinnasta rintaan,

särkisi ikuisesti aran astiamme.

Älä, älä koskaan suutele otsalle

jos voit suudella suoraan suulle.

T. Tabermann R.I.P.

Pidän rämeen reunamaista

2010-06-30T19:10:00.010+03:00

Juhannuksen jälkeinen sunnuntai valkeni aurinkoisena, mutta kylmänä. Puuhailin pihalla ja totesin, että pitkähihaista tarvttiin, jotta tarkeni viileässä tuulessa. Hmm, tuulella ei ole ystävää lauletaan, muttei silloin ole itikoitakaan. Siispä saappaat jalkaan ja lähirämettä tutkailemaan. Voi miten siellä olikin elämää, hopeatäpliä, sinisiipiä, ruutu- ja muitakin mittareita ja kaikkea muutakin ihanaaa. Ensi töikseni huomasin luonteelleeni tyypillisen piirteen, en ollut tarkistanut akun varaustilaa ja eka kuvan jälkeen alkoi välkyttely. No, napsin sen mitä ehdin ja nautiskelen maisemista sitten muuten vaan. Tupasvillat kukkivat samoin maariankämmekkää oli kaikkialla.

Tesmapehonen suostui kuvattavaksi, toki moni muukin. Katselin kuvaa koneelta ja nauratti tuo verkkosilmä, ihan kuin olisi silmä pullollaan katsonut touhujani epäillen.

Hennot vaaleanpunaiset kukat huomasin sattumalta, kun ähelsin upottavassa rahkasammalikossa. Karpalo kukki tuhansin pikku kukin. Oi, pitääpä syksyllä muistaa, toki ottaija varmaan on muitakin. Aikani tarvottua astuin sammalmättäälle ja jäin ihmettelemään, mättäät olivat täynnä pieniä nuppineulanpään kokoisia valkoisia palleroita. Kukkia. En muista niitä aiemmin nähneeni. Vasta kamera minut on aikuisena saanut suolle pahruamaankin. Sekin seurannainen, on tämä luonnon ihmettely moninaisesti etenevä tauti:)

Maariankämmeköiden kanssa kukkivat kurjenjalat kilpaa. Jahkas minä sen makron... Vaan kaunis tuo on tältäkin etäisyydeltä.

Rämeen reunassa oli vyöhyke saraa, sillä kosteus oli siinä ojamaisesti. Notkelma on lisäksi pengerretty. Siitä onkin jyrkkä nousu, nykyiselle metsänhoitoalueelle. Siis kun ihminen hoitaa metsää, se tarkoittaa tyhjäksi kaluttua ja myllerrettyä mäkeä, josta määrävälein töröttää männyn taimi. Tosin koko rinne oli laajoilta alueilta ahomansikan valtaamana. Kypsiä, makeita ja ihanan punaisia. Ei niin pientä pahaa, ettei jotaan hyvääkin. Ahomansikkakin on maisemien muutoksen myötä katoamassa. Täällä se vielä voi hyvin ja minä sain suuni makeaksi. Vetistä saraojaa ylittäessäni piti tarkkaan katsoa mihin astuu ja siinähän tuo musta kaunotar sitten huojui lehdellä. Rantahämähäkki. Minua perehtyneemmän kertoivat kuvasta, että sillä on munapussi vatsansa alla, jälkikasvu jota se kantaa. Voi ole emo rauhassa, otan sinusta pari kuvaa ja menen yli hiukan tuonnenpana. Istahdin kannon nokkaan syömään keräämiäni mansikoita mietiskellen. Mitähän kaikkea tuo pieni räme sulkeekaan syleilyynsä. Minä palaan.

Pidän päiväperhoista

2010-06-26T17:39:00.005+03:00

Olenhan minä sen aiemminkin kirjoittanut, että pidän perhosista. Nyt olen huomannut muutaman asian. Kuvaamisen myötä on niiden tutkimiseen ja lajimääritykseen tullut helppoutta ja samalla lisääntyvää mielenkiintoa. Tuo yläkuvan pihlajaperho lehahti pihalle tänään ensimmäisen kerran. Tunnistin sen heti lennosta. Viime kesänä se oli yksi valkoisista perhosista. Tummat suonet eikä pilkkuja, tyypillinen lajiansa edustava kaunokainen. Uros vai naaras, ei harmainta hajua, eroavat vain kokonsa puolesta. Se on yleisempi idässä kuin lännessä, ei kovin yleinen muttei huiman harvinainenkaan. Liihottelee kesäkuun puolenvälin jälkeen kuukauden verran ja kasvattaa kesässä vain yhden sukupolven.

Piippopaksupää. Kuvasin sitä viime sunnuntaina Porvoossa ja selvittelin silloin lajin. Mikä ihana tunne, kun tunnistin sen heti, sen istahdettua mökin sireenin lehdelle. Sain rapsittua kuvia ja siipien alla oli melko tunnistettavasti vihreää, eli voisi olettaa sen olevan koiras. Amatöörin varmuudella :) tunnistettu. Perhoskirjojakin on tullut hankittua jo neljä, lisäksi yksi ötökkäkirja. En aikanaan ymmärtänyt, kun mies osti ties kolmannen lintukirjan, nyt ymmärrän. Et yhden opuksen perusteella vielä pääse kuin alkuun. Kuvat ovat epätarkkoa, eri ikäkaudet ja sukupuolet ovat erinäköisiä. Toisissa kuvaillaan tarkemmin ominaisuuksia, esiintymisiä jne toisissa taas on huimasti tarkkoja kuvia. Niitä tietoja yhdistelemällä löytää maallikko maaliin. Toki aina on erhtymisen mahdollisuus.

Alla oleva suruvaippa yllätti minut. Istuin torstaina mökin pihalla töitä tekemässä, etäpäivä, heh. Pari viikkoa sitten kuvasin kahta suruvaippaa pihalla ja nyt tuo ilmestyi yksin. Tokaisin ääneen, että missäs sun kaverisi on. Tuon lento alkoi kiinnittää huomiotani. Se pyöri pihapiirissä, erityisesti tuossa paahteisen kaivonpumpun päällä. Totesin nopeasti, että se on jo hiukan raihnainen. Vastasin puhelimeen ja pölpötin tiukkana työasiaa, kun yhden äkin kuulin rapinaa pään päällä, jotakin tarttui hiuksiini! Vaistomaisesti huitasin ja perho lehahti vasemmalle. Sanoin puhelimeen, että sorry nyt, mutta perhonen istahti päälaelleni. Työkaveri meni mykäksi. Ojensin vasemman käteni ja perhonen istahti siihen! Tuijottelimme toisiamme. Sanoin kaverille, että soitan myöhemmin. Tuo suruvaippa istahteli päälaelleni, olkapäälleni, jalkaterälle, useaan otteeseeen kädelleni ja antoi tarkastella itseään pitkiä toveja. Kysyin, että oletko jäännyt leskeksi, kun ei kaveria näy. Kovin oli olemus repaleinen ja värit haalistuneet. Suruvaippahan on läheltä katsoen ruskea, mutta tämä vaikutti nokiharmaalta. Valkoinen reunus liki kokonaan poissa. Sanoin, että tulitko jättämään jäähyväiset. Oletettavasti. Perjantaina sen vielä kerran näin. Nyt se ei ole enään pihassa vieraillut. Oli ihana tutustua.

Pidän luonnon tarkkailusta

2010-06-20T20:47:00.021+03:00

Suomen luontoliiton sivuilla Ikkuna suomen luontoon, on erilaisia kuvagallerioita. Käyn niitä katsastelemassa säännöllisesti. Kevätseurantaankin tulee vieläkin havaintoja, vaikka on kesä. Tänään vietetään luonnonkukkien päivää ja eritystarkkailussa on ahomansikka. Löysin itsekin useita, laajoja alueita, missä se oli jo täydessä kukassaan.

Tämä koivun runko on varsin muodokas, en osaa arvioida miksi se on noin kasvanut. Vieressä on pelto ja mietin, että ovatkohan nuo paksunnokset lannotuksen aikaansaamia. Tiedä häntä.

Horsmat aloittelevat kukintaansa aurnikoisilla paikoilla.

Kaikkialla kukkivat vuohenputket ja koiranputket. Niiden pitsimäiset kasvustot ovat huikaisevan kauniita. Teiden vieret ovat pitsiä tulvillaan.

Tämä perho kaunotar levähti auringossa, muttei tahtonut levittää siipiään. Täytyy mökillä katsastaa perhoskirjat, josko saisin lajinimen hänellekin.

Varpusiahan ovat, varsinkin kaupunkien, pensasaidat pullollaan, mutta pikkuvarpusta on alkanut näkyä Porvoossakin viime vuosina. Sen tunnistaa tuosta ruskeast päälaesta ja posken mustasta täplästä. Tämä katsasteli varjosta nurmikon maisemia.

Kottarainen on lintu, joka tuntuu hävinneen maisemista sitten lapsuuteni päivien. Aina sykähdyttää erityisesti, kun niitä sattuu näkökenttään. Tässä on jo jälkikasvukin mukana. Poikanen on tuo vasemmanpuoleinen, sillä ei vielä ole emon upeaa väritystä. Sieltä ne tuntuivat pihanurmikosta lounasta löytävän, sillä touhua riitti pitkäksi tovin.

Kävimme Hamarin kallioilla ihalemassa maisemia. Kalliokielot olivat jo kukkineet ja mäkitervakotkin liki kaikki, paitsi tämä yksi kaunotar. Kallio on niin aurinkoinen paikka, että siellä luonto on ainakin viikon edellä alempiin ja varjoisampiin paikkoihin nähden.

Nämä kalliot eivät ole karut. Miltei jokaisessa notkelmassa kasvaa heinää, sammalta, jäkälää ja maksaruohoa tai toinen toistaan kauniimpia kukkia. Maksaruoho aloittelee kukintaansa ja keltaisia läiskiä näkee jo kaikkialla.

Joku vuosi sitten näin ensimmäisen kerran Porvoossa harmaahaikaroita. Nyt ne ovat pysyvä kesäinen näky. Ne pesivät viereisessä vanhassa metsässä ja niiden uljasta liihottelua näkee usein.

Metsän siimeksissäkin kukki vanamoa kaikkialla. Se on aina niin herkän kaunis.

Oletan tämän olevan vaaksiaisen, mutta on siinä joka tapauksella sääskellä kokoa. Varsin pitkäsäärinen sulotar, sanoisin!

Pidän voikukista

2010-06-11T07:52:00.010+03:00

Ammattikasvitietelijät eivät kuulemma tahdo perehtyä voikukkaan. Yksi syy 0n se, että voikukka pystyy lisääntymään ilman pölyttymistä. Apomiksisuus sallii pientenkin perimäpoikkeamien säilymisen. Lajeja on yli viisisataa, osa siis vailla tarkempaa nimeä. Lajikkeista osaa ei ole tieteellisesti tunnistettu. Niitä voidaan tutkia vain pääkukinnon aikana eli alkukesän parin kolmen viikon aikana. Ulkonäkö muuttuu kasvukauden myötä. Niinhän se on meillä ihmisilläkin.

Moni fanaattinen nurmikon kasvattaja vihaa voikukkia. Sen paalujuuri on syvällä tukevasti maassa. Isäni on eläkkeellä ja moni kysyy mitä hän harrastaa. Hän kertoo kasvattavansa voikukkia. Kehuu miten helppo niitä on kasvattaa ja miten kauniisti ne kukkivat. Kuulemma ei ole yhtään katovuotta tullut oli sitten sateinen tai paahteinen kesä. Minä pidän voikukista monestakin syystä. Suurin syy on, että se houkuttelee erilaisia siivekkäitä, se on hyödyllinen niin monille. Varsinkin alkukesästä se tuo väriä vielä hiukan haaleaan maisemaan ja niiden myötä tulevat nuo erilaiset mettä hyödyntävät kaunokaiset. Kun näkee voikukkapeltoja teiden varsilla, ne ovat kauniita. Pieniä aurinkokenttiä. Emäntäkoulussa tein niistä simaa. Keräsimme sangollisen keltaisia kukintoja ja kaadoimme ne kippikattilaan. Muistan aina sen kuhinan, kun pieniä mustia ötököitä alkoi kiivetä kattilan sisäpintaa pitkin päästäkseen pois kuumenevasta vedestä. Mutta sima oli maukasta, se maistui auringolle. Jotkut tekevät siitä viiniä, sitä en ole maistanut, mutta voikukkasiirappi maistui myös auringolle. Olemme voikukan kanssa tulleet hyvin toimeen sen jälkeen, kun myönsin itselleni, että se on osa suomen luontoa ja aloin katsella sitä toisin silmin.

Kaksi lempiluontokappalettani yhdessä!

Pidän tästä kuvasarjasta

2010-06-06T19:40:00.013+03:00

Lähdimme sunnuntai ajelulle aikamme kuluksi Lintuinmaalle. Pysähdyimme myös Siikalahden viimeisellä parkkipaikalla. Tien molemmin puolin on mahtavat lintualueet. Kaksi tiiraa istuskeli kaikessa rauhassa kyltin päällä meistä välittämättä. Hetken kuluttua etummainen lehahti lentoon. Kaivoimme kiikarit ja laitoimme takkia päälle, sillä keli oli tuulinen. Toisaalta tuulen tyyntyessä itikat istahtivat surutta imemään. Hetken kuluttua kyltille jäänyt aloitti kirkumisen ja tajusimme sen olevan poikasen.

Viereisessä kosteikossa alkoi tapahtua, tiiraemo nappasi vedestä kalan ja toi sen näkäiselle poikaselleen.

Poikanen ei kalaa kauan hotkaissut. Hetken linnut istuskelivat vierekkäin, emo suki poikastaan. Sitten se ravisteli itseään. Höyhenpeitteeseen oli ilmeisesti jäänyt kosteutta sukelluksesta. En edes huomannut pisaroita, ennenkuin koneelta. Mietin vain miksi lintu heilui, heh.

Saatuaan vedet ravisteltua, emo lehahti lentoon. Hakemaan lisää kalaa nälkäiselle poikaselleen. Kesti hetken ja poikanen alkoi äännellä, emo vastasi kirkuen, syöksyi veteen napaten kalan ja toi sen poikaselleen... Kiertokulku jatkui...

Pidin pikku paussia

2010-05-10T21:46:00.006+03:00

Toiset ahertavat aamusta iltaan väsymättä, toiset vetäytyvät lataamaan akkuja. Minä päätin karsia kaikenlaista ylimääräistä, jottei jaksaminen lopu ja kirjoittaminenkin jäi hetkeksi taka-alalle. Kuvaaminen ei jäänyt, päinvastoin, kävely kameran kanssa lataa akkuja paremmin kuin moni muu asia. Nyt alan kuitenkin poistella seittejä näppiksen päältä.

Pidän mustista koppiksista

2010-04-21T21:27:00.007+03:00

Kampaseppä, Cetnicera pectinicornis

Lapsena luettiin satua Kaislikossa suhisee, Nykyisin tuntuu, että ruohikossa sitä vasta suhiseekin. Kameran myötä ovat heinäkasat ja pöheiköt alkaneet elää. Muutamia vuosia napsin kuvia jos jonkinmoisista ötököistä. Ihailin niitä näytöltä, arkistoin ne ja siinä kaikki. Nyt on iskenyt himo selvitellä hiukan tarkemmin sitä, mitä on tullut kuvailtua. Kyllä tuo netti on ihmeellinen, sitäkauttahan tuntuu, että kaiken voi selvittää. Laittaa kuvan tai kysymyksen eri foorumeille ja vastaus napsahtaa yllättävänkin nopeasti. Kaikkeen tietoon löytyy aina joku, joka tietää tarkemmin. Se on hienoa.

Luonnon monien lajien joukosta ehkä kasvisto on minulle tutumpaa, mutta esimerkiksi kuoriaiset liki tuntemattomia. Perus koppakuoriaiset ehkä tunnen ja leppäkertun, muu onkin sitten kysyttävä toisilta. Nämäkin kaksi mustaa komistusta ovat aivan hurmaavan näköisiä. Mietityttää mitä kaikkea tämä pallomme päällään kantaakaan. Nämäkin ovat omalta mökkipihaltamme kuvattuja mönkijöitä. Tuiki tavallisia luonnossamme, mutta en kumpaakaan muista aiemmin nähneeni. Enkä oikein usko, että ilman kameraharrastusta olisin niitä noteerannukaan. Kuva ei hämärry ajan saatossa, kuten muistikuva, saat tarkan kuvauksen ja jäljittäminen on huomattavasti helpompaa. Vaan eivätkö nuo ole kauniita omalla tavallaan?

Sinitoukohärkä, Meloe violaceus

Pidän lähtevistä jäistä

2010-04-10T09:20:00.011+03:00

Tänään se tapahtui. Porvoonjoki kuori jääpeitteensä.Ihastuttava, jokakeväinen näytelmä. Lähdin aikani kuluksi keskustaan ja onneksi otin pikkukameran mukaan. Eihän sitä koskaan tiedä mitä eteen tulee. Jäin pois ennen vanhaa siltaa bussista ja heti korvaan tarttui matala kumina. ajattelin, että iso rekka tulla jyristelee. Vilkaisin yläjuoksulle ja yläkuvan näky aukeni eteeni. Pari tuntia aiemmin oli näytelmä alkanut. Sillan alapuolella oli vielä lauttoja ahtautuneena.

Väkeä oli kerääntynyt rannoille kuvailemaan tai muuten vaan ihmettelemään tuota keväistä näytelmää. Itse onnistuin saamaan Paahtimon terassilta oikein istumapaikankin. Siinä minä siemailin terästettyä kaakaota ja ihmettelin ohi virtaavaa näytelmää. Muutamassa tunnissa myös ylemmän kuvan jäät olivat kaikonneet kävelysillalle asti. Yön aikana se eteni alamutkaan. Seuraavan aamuna kävin asuntoni lähellä katsomassa tilannetta Hamarin selällä. Siellä oli pieni aavistus yläjuoksulla aukeavasta vedestä, mutta pääosin vesi oli vielä katteen alla. Vesilintuja jo uiskenteli sulapaikoilla ja lokit kirkuvat täyttä päätä. Huikaiseva auringonpaiste vielä lisäsi kevään tuntua. Ei mene kauaa, kun koko joki taas virtaa avoimena. Tervetuloa kevät!

Pidän Amsterdamista

2010-03-19T06:28:00.016+02:00

Pidän jääpuikoista

2010-03-15T14:53:00.007+02:00

Onkohan suomessa viiskymppistä ihmistä, joka ei joskus olisi imeskellyt jääpuikkoja? No, varmaan, mutta eiköhän ainakin suurin osa niitä nuoleskellut, salaa tai luvan kera. Jääpuikot tuovat vääjämättä kevään mieleen. Auringon lämpö sulattaa lunta, joka varsinkin yön tultua jäätyy. Ne syntyvät kuin tippukivet. Sisältä, varsinkin isot, ovat usein onttoja. Ihmeellisiä luonnon muodostumia. Osa niiden viehätystä on varmaan taka-alalla oleva tieto, että kevät on koittanut. Huikaisevassa auringon paisteessa ne ovat kaunis näky. Luonnon kristallia. Jotenkin ne unohtuvat ja hämmästyttävät aina uudestaan ja uudestaan joka kevät.

Suomikevät!

Pidän ahvenista

2010-03-14T16:26:00.007+02:00

Madonnakin sai Suomessa käydessään ahvenia syötäväkseen. Tarina ei kerro pitikö hän niistä, yhtä kaikki, herkkua ovat. Olen lapsena tottunut syömään kalakeiton kirkkaaseen liemeen tehtynä. Meillä keitto tehtiin aina pyyntipäivänä ja yleensä se tehtiin ahvenista. Siika- ja matikkakeitto toki poikkeuksena, mutta niitä tehtiin harvoin. Muistan, kun melko isona olin kaverilla kylässä ja kutsuivat ruokapöytään. Sanoivat, että ahvenkeittoa... Se oli maitoliemessä. Olin kotona ihmetellyt suureen ääneen, että miksiköhän ne ei ole opetelleet tekemään kunnon kalakeittoa. Kalatkin olivat nimittäin ilman päitä ja nahkoja siinä keitossa. Eihän siinä maistunut muu kuin maito ja tilli, ei sitä kalan makua lainkaan, johon olin tottunut.

Aikojen myötä olen toki oppinut tekemään kaloista vaikka mitä. Mummo vainaakin sanoi, että ei se ole emäntä eikä mikään, joka ei tee silakasta kahtasataa eri versiota. Silti mikään ei maistu paremmalta kuin kunnon valurautapannulla voissa paistettu, tuore ahven. Se on minulle jokin lapsuuden makumuisto, josta en halua edes luopua. Tuoreet ahvenet vaan tuntuvat olevan kiven alla.

Masut yrttejä pullollaan!

Pidän ravun pyrstöistä

2010-03-11T20:18:00.011+02:00

Kyllä minä ravuistakin pidän, kerran vuodessa, mutta pyrstöt ovat miltei pakkomielle. Nykyisin niitä onneksi saa miltei mistä vaan. Herkullista ja helppoa pikaruokaa. Tuota kymmenjalkaista äyriäistä tunnetaan kuutisensataa lajia, enkä tiedä onko niillä kaikilla kiitinikuorensa alla yhtä herkullinen pyrstölihas, mutta jokiravunpyrstökin riittää minulle. Niitä saa mm. pakastettuna siten, että varsinainen pyrstökuori on jätetty niihin kiinni. Muistan, kun aikanaan harjoittelin pienillä katkaravuilla ja yritin imaista pyrstölihaa kuoresta. Silloin en uskonut, että koskaan pidän tuosta herkusta, sillä minua puistatti se rouske, joka tuli hampailla kuoreen osuessa. Isäntä naureskeli ja pyöritteli päätään. Vaan sitten, kun makuun pääsin niitä meneekin pussillinen helposti. Puoli rasiallista jokiravunpyrstöjä uppoaa vaikka aamiaismunakkaaseen. Sillä kyllä jaksaakin pitkälle iltapäivään.

Katkarapuja olen varmaan syönyt aina. Ne olivat olevinaan herkkua, kunnes siis maistoin jotakin niin paljon parempaa. Enään en "surviaisen toukkia" juurikaan käytä, sillä pyrstöjäkin on. Siskolla kesti varmaan viisi vuotta, että koski edes katkarapuihin. Huvittavaa, sisko ei edes avannut mun jääkaappia joskus aikanaan, kun tiesi siellä olevan homejuustoa. Kolmas mitä kammosi olivat sienet. Nyt sillekin uppoaa kaikki. Sai eka työkseen paikan ravintolasta ja kaikkia annoksia piti maistaa. Siellä ei voinut kitistä kuin pikkulapsi, että en määää. Maistettuaan totesi usein, että turhaa pelkoa. Mikähän siinäkin on, että usein meillä on vankin mielipide asiasta, josta emme tiedä mitään. Ennakkoluuloja, niitähän meillä on kaikilla. Lapsena meillä oli kotona linja, että maistaa pitää, pakko ei ole tykätä. Ei ollut paha oppi elämää varten lainkaan.

Pyrstöpastaa

Pidän kaapriksista

2010-03-10T21:12:00.007+02:00

Kapparis pensaan avautumattomat kukkanuput, suolaliemessä. Oliivin kokoisia, yleensä suolaliemessä. Pirtsakka lisä moneen ruokaan ja salaattiin. En muista milloin olen maistanut kaapriksia ensimmäisen kerran, mutta onko sillä väliä, pidän niiden sitrusmaisesta mausta. Hämmästykseni oli suuri, kun joskus aikanaan tajusin, että varrelliset kaaprikset tosiaankin ovat kukkanuppuja. Olen nähnyt kotikokissa ohjeen, jossa vastaavaa on tehty krassin siemenistä, eli niitä on säilötty mausteiseen suolaliemeen. En osaa mausta sanoa mitään. Kaprispensasta kasvaa välimeren maissa ja varsinkin etelä Ranskassa sitä viljellään paljon. Kukkien ei anneta kukkia vaan ne poimitaan pippurin kokoisina, jolloin niiden maku on parhaimmillaan. Ne säilötään pääasiassa suolaliemeen, mutta olen maistanut etikkaiseen suolaveteen säilöttyjäkin. Maku on ihanan pirtsakka. Korsitelun lisäksi ne ovat mm. wieninleikkeen sekä lindströmin pihvin olennainen mauste, sillin seuralainen. Kalaruokiin ja äyriäisten seuraksi se passaakin varsin hyvin.

Ihana kesäherkku on sekoittaa valkosipulia oliiviöljyyn, valuttaa sitä laakealle astialle grillattujen paprikoiden päälle, pilkkoa sekaan hyvälaatuista anjovista sekä ripotella kaapriksia. Mausteeksi hiukan rouhittua mustapippuria ja halutessa ohuita parmesanlastuja. Sopii vaikka grillimakkaralle.

Pidän partsilla istumisesta

2010-03-09T21:22:00.010+02:00

Porvoossa löytyy muutama paikka, jossa on terassi auki läpi vuoden. Toki varmaan jotakin kelivarausta, mutta kaasukäyttöset lämmittimet ja kunnon viltit helpottavat tarkenemista. Istujia riittää. Varsinkin, jos on ulkoilemassa, tulee pieni nihkeys pintaan ja silloin istuu mieluummin pihalla kuin sisällä. Hiki tulee nimittäin yleensä vasta pysähdyksen jälkeen ja ulkona kahvi kupposen juotuaan ei ehdi vilu yllättämään. Kauniilla aurinkoisella kelillä, mikäs on istuessa, kunhan on muutoin tilanteeseen sopivasti pukeutunut.

Kesähelteella partsit ovat kuin ammuttuna, kaikki haluavat olla ulkona ja kasvot aurinkoon päin. Kevään viikonloppujen jäljiltä aina välillä havaitsee yksilöitä, jotka eivät ole huomanneet vaihtaa paikkaa auringon mukaan. Partsiapinat! Keväinen aurinko on petollista, iho ei ole vielä harjaantunut säteille ja palaa helposti. Yksi työkaveri ilmestyi eilen vasen puoli kasvoista punaisena, ainoa koriste oli aurinkolasin sangan muodostama valkea poikkirantu silmältä korvalle. Nolona selitteli, että innostuivat keskustelemaa syvällisiä ja hän ei huomannut lainkaan, kun kasvot olivat jo palaneet. Sattuuhan sitä. Minäkin nautin suunnattomasti istuskellessani kylmän tai lämpimän juoman kanssa katselemassa maailman menoa. Olet näkyvillä, mutta hukut massaan, sinua ei huomata. Aurinkolasit auttavat, ettei katseesi kohde heti huomaa olevansa mielenkiinnon alla. Ohi lipuvaa elämää on mielenkiintoista tarkkailla. Henkilökuntakin on pihalla rennompaa, ei voi olla niin kireä ja tiukan asiallinen, kun tuuli sekoittaa hiukset ja pöllyttelee tavaroita pitkin pöytiä. Huumorilla selviää. Hauskinta lienee se tarkkailijan osa. Toki monet ammattilaisetkin sanovat, että partseilla istuvat asiakkaatkin ovat rennompia. Niinhän se metsä yleensä vastaa, kuin sinne huutaa.

Kohtahan se sesonki alkaa!

Pidän sinisistä hetkistä

2010-03-08T21:21:00.010+02:00

Sininen hetki. Tiedän, se on talvinen ilmiö illalla auringon juuri laskettua. Tällöin auringon valoa siroaa edelleen ilmakehän kautta, ja koska siroavassa valossa korostuvat etenkin matalat aallonpituudet, on valon väri sinertävä. Sironta on fysikaalinen prosessi, missä säteily, esimerkiksi valo tai liikkuva hiukkanen, muuttaa suuntaansa kohdatessaan esteen tai tiheyden muutoksen aineessa, jossa se kulkee. Tuon lunttasin. Tarkoitan enemmänkin kuvainnollisesti sininen hetki, aika haaveiluun. Talvipäivät ovat usein sinisiä sävyltään, lumi heijastaa sinisenä ja värittää koko yleisilmeen, olipa ilta tai aamu. Mies ajattelee usein sinisiä ajatuksia; sohvalla pitkällään.

Sininen on kylmä väri, mutta miellän sinisen hetken ajatuksenaan melko lämpimäksi ja positiiviseksi ilmiöksi. Kaik on hiljaa mun ympärilläin -tyyliin. Lumen kuvaaminen muutes on haasteellista. Eri sävyjen esiintuominen on vaikeaa. Vieläkään en ole kovin syvällisesti perehtynyt tuohon valotukseen. Päätän jomman kumman ja annan sitten kameran hoitaa toisen. Kunnioituksella katselen aina Pekka Halosen talviaiheisia maalauksia. Suomalaisena aistii milloin kireän pakkasen ja milloin keväisen suojasään. Siinä on sinisten hetkien kuvauksien aatelia. Kamerallahan vain kopioidaan mallista ei luoda itse. Tunnelman välittäminen onkin mielenkiintoista. Sininen hetki voi väreiltään olla muutakin kuin sinistä. Ainakin minulle.

Kylmä hiipii metsäntakaa

Pidän poron lihasta

2010-03-06T06:26:00.008+02:00

Puolitoista vuotta sitten työkaverini kysäisi, että haluatko ostaa poronlihaa suoraan tuottajalta. Hänellä oli vuosien kokemus ja kertoi, että myytävänä on vähintään neljännes, joka on valmiiksi paloiteltu ja pakattu sekä tuodaan Helsinkiin umpijäisenä. Saatavilla sitä on poroerotuksen jälkeen. Kiinnostuin, en ollut sitä ennen suoranaisesti maistanut poroa kuin käristeenä, valmistamisesta puhumattakaan. Tilasin takavartin ja sain kymmenen kiloa jäistä lihaa vakuumisti pakattuna. Olin hiukan selaillut paliskuntien sivuja ja löytänyt toinen toistaan herkullisempia ohjeita. Siispä kokkailemaan.

Ensimmäinen kokkauksemme oli toissa jouluna uuniluut. Sekaan juureslohkoja, sipulia ja mausteeksi suolaa sekä kokonaisia maustepippureita. Muutama tunti uunissa ja voi taivas, mikä herkku. Kesällä teimme muurikalla paistista kasvisvokkityyppistä, eli sipulia, porkkanaa, valko- ja kukkakaalia, mausteena suolaa ja pippuria, nesteeksi kuviaa sherryä. Herrrrkullista. Tuossa vaiheessa olin ja hurahtanut makuun ja päätynyt siihen, ettei poron ominaismakua kannata peittää vahvoilla mausteilla. Lapaa keitin muutaman tunnin ja laitoin luuttomat lihat rosmariinikastikkeeseen, ne sopivat upeasti yhteen. Onkohan naamakirjassa poronlihan fanklubia, voisin liittyä. Ei vaan, totta puhuen, poron liha on tullut meidän ruokapöytäämme jäädäkseen. Sitä ei saksanhirvi korvaa mitään kautta. Maku ratkaisee.

Öljyä, punaviiniä, valkosipulia ja pippuria, vuorokausi ja paisti uuniin!

Pidän oksilla oleilevista

2010-03-04T20:43:00.009+02:00

Kevään edistymisen tarkasteluretkellä oli ilo havaita lisääntyvä oksilla hyppelehtivien lintujen määrä. Laulua kuuluu kaikkialta ja kestää hetken saada paikallistettua millä oksalla laulaja kulloinkin aariaansa esittää. Vaikka vielä ei kilpailu ole kova, on laulujen voimakkuus valtava. Aivan korvanjuuresta luulee laulun tulevan ja sirkuttajat ovat pitkällä ja korkealla latvuksissa. Pikku teitä kävellessäni ihmettelin hiljaisia ja rauhallisia lintuja puiden oksilla, kunnes huomasin, että taitelija oli käynyt. Pihan puuvanhuksen koloihin ja oksille oli laitettu kivipöllöjä ohikulkijoita tarkkailemaan. Hauskoja ovat. Värit olivat varsin maltillisia, joten sointuivat mukavasti kevään vielä melko harmaanruskean maisemaan. Mitähän kissat noista eläjistä pitävät. Nuo eivät ainakaan lehahda karkuun. Mukava idea.

Pidän roskattomasta luonnosta

2010-03-03T07:44:00.011+02:00

Mikähän siinä onkin, että enemmän kuin kerran olen miettinyt tyhjien pakkauksien painoa. Miten jokin tuote tyhjennyttyään tulee painavammaksi, sitä ei jakseta viedä pois tai edes siirtää asialliseen paikkaan. Tänä talvena on lunta tullut hirmusti ainakin Porvoon suunnalla, lumi on "siistinyt" maiseman säännööllisesti. Itse olen http://www.roskapaivassa.net/ liikkeen henkinen jäsen. Facebookissa olen fani saadakseni tietoa missä liike menee, käytännön arjessani siirrän eteeni tulevia roskia niille kuuluviin paikkoihin, jäsenmaksua en ole maksanut. Lumet katoavat tänäkin vuonna vääjämättä, viimeistään ennen juhannusta väitän. Luontomme on yhteinen asia. Kaikki ei maisemoidu. Yritän omalla esimerkilläni viestiä tapaani ajatella, lajittelen omat roskani ja tarvittaessa myös toisten unohdukset.

Täten haastankin Sinut; siirrä eteesi tullut roska sille kuuluvaan paikkaan, mieluiten päivittäin, mutta ainakin kun niitä eteesi tulee, ei stressiä eikä marttyyrejä.

"Roska päivässä ja syvempi mielihyvä"

tätä ajattelin seurata, mitä sille tapahtuu, viemärityöt alueella ovat päättyneet

Pidän Savonlinnasta

2010-02-27T07:33:00.005+02:00

Pietari Brahe korotti Savonlinnan kaupungiksi jo 1639. Alkuaan asutus kertyi Olavinlinnan ympärille ja siitä on kertynyt asukkaita nykyiseen liki kolmeenkymmeneentuhanteen. Meille se on kesäkaupunki, kuten niin monille muillekin. Kesällä sen ympäröivät vesistöt pääsevät edukseen. Kolmannes pinta-alasta on vettä ja kokonaisuuteen kuuluu myös paljon saaria. Yksi meille "pakollinen" on vierailu Olavinlinnassa. En ole oopperaihminen, toki ymmärrän linnan vetovoimaisuuden erilaisena ympäristönä, mutta samalla rajoitetaan muun yleisön pääsyä moneen paikkaan linnan parhaan sesongin aikana. Toisaalta oopperan perässä juoksevat varmaan jättävät enemmän euroja kaupunkiin, kuin me kotiin yöksi menevät muikun syöjät.

Olen seurannut ristiriitaisin tuntein julkisuuden keskustelua ohitustiestä. Ulkopuolisena en tahdo sitä kommentoida, nähtäväksi jää. Suomalaiset kesäkaupungit elävät turismilla. Oopperakauden loppuvaiheessa savonlinnalaiset tunnustavat olevansa väsyneitä. Ravintoloissa kohtaa tuolloin monenlaista palvelua kaikkensa antaneilta palveluntuottajilta. Kaksi päivää päättymisen jälkeen tuntuu, että koko kaupunki on koomassa, paikallaan ja hiljalleen palautumassa. Viime kesänä vierailumme sattui vielä sateiselle päivälle, tuli heikko aavistus marraskuisesta Savonlinnasta. Olemme kuitenkin miettineet sitä yhtenä vaihtoehtona eläkepäiviemme kesäaikojen kotipaikkakunnaksi. Siellä täyttyy monta astettamaamme kriteeriä; kohtuullisen kokoinen, toimivat palvelut ( ainakin ulkopaikkakuntalaisena ajatellen) hyvät yhteydet ja ennenkaikkea; vettä on ympärillä. Sieltä löytyy myös valtaapitävien ketjujen lisäksi piskuisia yksityisiä ravintoloita. Se on mielestäni turistille bonusta, ei ne ketjujen tarjoamat. Jotakin alueelle omaleimasta löytyy tarjottavaksi jopa asiakkaiden lautaselle. Enkä tarkoita vain sitä muikkua.

tutustumisen arvoinen

Pidän pahvilaatikkoviineistä, joskus

2010-02-26T18:52:00.009+02:00

Heti piti laittaa jo otsakkeeseen pieni varaus. Joitakin vuosia sitten, kun noita aikusten pillimehuja alkoi tulla markkinoille, mietin mikä on perustelu, paitsi suurkulutus. Epäilys mausta ja säilyvyydestä hiipi myös mieleeni. Selkeästi ne ovat kuitenkin tulleet jäädäkseen ja monet arvostetutkin viinitalot tuottavat niitä. Kumpi sitten ohjaa kysyntä vai tarjonta, en tiedä. Varsinaisen maun suhteen viineissä luotan vain ja ainoastaan omaan suuhuni. En pidä siitä pönöttävästä purskuttelukulttuurista, mihin viinien maistelu usein halutaan kytkeä. Asiantuntijuuteen. Ihastuttavasti jo nykyisin löytyykin viinien asiantuntijoistakin henkilöitä, jotka puhuvat tuota "arvovaltaa" vastaan. Innolla seurailen mm. porvoolaisen Ilkka Sirenin kommentteja http://www.viini.tv/ sivuilla ja muuallakin. Lähtökohtaisesti viinien maistelulle ajatus; lupa läikyttää, on minun filosofiaani sopiva.

Laatikkoviineistä löysin kuitenkin itsellenikin käyttöä. Naislauma pitämässä hauskaa. Siis se suurkulutus monen käyttäjän muodossa. Ihastuttavaa on seurata kaveripiirin ammattitaitoa sen "pippelin" eli hanan esilleottoon. Käyttäjiä siis on! Kesäiset, ja miksei talvisetkin, piknikit ovat laatikkoviinille ihanteellisia. Ei ole mitään särkyvää ja takaisin kuljetettaessa, joka monista luonnon roskista päätellen on se hankalin homma, ne ovat kevyitä. Pahvithan voi jo polttaa nuotiossa. Makujen suhteen en viineistä ole löytänyt mitään moitittavaa, maallikon suulle kelpaavat hyvin. Säilyvyyden suhteen niille pussinpohjille ei ole tullut ongelmia, tuhoan ne ruuanlaitossa. Ne; pakasta loppuviini jääpalakuutioina -ohjeet eivät ole minua varten. Laatikoiden hanojen toimivuuden suhteen minulla on monta asiaa hampaankolossa, mutta olen ratkaissut asian siten, että käytän karahveja. Samalla viinit saavat hengittää ja minä nautin viinin värin tarkastelusta, lasikarahvissa saa sen visuaalisen nautinnon. Karahvi on myös toimivampi ruokapöydässäkin. Hyvä ystäväni kertoi pari päivää sitten, että oli viime syksynä ollut miehensä kanssa marjametsällä. Seuranaan hänellä oli ollut kahden litran pillimehu. Oli ollut kätevä kantaa ja käyttää vaihtelevissa maasto-olosuhteissa. Luonnon kannalta edelleen pidän lasia, sen korkean kierrätysasteen vuoksi ja luonnonkorkkia maatuvana materiaalina parempina vaihtoehtoina. Mikäli laatikon sisusmuovipussin toimittaa muovijätteisiin, on ratkaisu jo hiukan ekologisempi, pahvihan jo on kierrätyskamaa.

Mustasilmäsusanna vahtii viileässä illassa juomia!

Pidän lihapullista

2010-02-25T18:20:00.009+02:00

Äidin tai mummon lihapullat, monen mittakeppi lihapullille. Noita herkkuja on taatusti yhtäpaljon kuin tekijöitäkin. Lisäksi perintöresepteihin kuitenkin liittyy paljon myös tunteita. Aika kultaa muistot, toki myös käytettävät raaka-aineet ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Raaka-aineilla on suurin merkitys makujen osana. Äitini ei ollut gourmet kokki, hän teki ruokaa, koska sitä piti perheelle tehdä. Se usein myös näkyi lautasella, mutta koskaan emme olleet nälässä. Paitsi, jos emme malttaneet tulla ajoissa ruokapöytään. Isän äidin lihapullat muistan, ne olivat suuria sekä juuri ja juuri pysyivät kasassa. Mehukkaita, mutta eivät suinkaan tasakokoisia, pyöreitä palloja. Sipulit olivat isoina paloina joukossa. Koppujauhot turvetettiin kermassa, mausteena oli sipuli, suola ja maustepippuri, lisäksi hän laittoin usein vehnäjauhoja sitomaan lisää. Silputut keltasipulit kuullotettiin voissa ennen taikinaan lisäämistä. Lihapullat paistettiin voissa. Niitä tarjoiltiin perunamuussin tai makaroonilaatikon kera. Se makaroonilaatikko on toinen, josta vieläkin herahtaa vesi kielelle. Makaroonit olivat pitkiä putkimakarooneja, jotka pätkittiin. Munamaitoa oli paljon. Laatikko oli tiivis, mutta herkullisen mehevä. Ei ole Kööpenhamina kuin silloin ennen, laulaa Junnu Vainio ja näinhän se on.

Minä pidän lihapullista osaksi myös sen tähden, että niiden perusohjetta voi muunnella niin valtavasti. Niihin saa erilaisia makuja ja silti se on helppoa arjen perusruokaa. Laitoin reseptihakuun http://www.kotikokki.net/ lihapullat ja reseptiehdotuksia tuli 327. Lihapullat on siellä varsin haettu yksittäinen resepti, raaka-aineena jaheliha samoin. Kysehän ei taidakaan olla siitä, etteikö ohjetta löydy, vaan kuka tekee. Muistoissa on mielikuva, jota einestoimittajat vielä pönkittävät; äidin tekemät lihapullat. Harva haluaa kilpasille äidin ruokien kanssa, mutta jostakin äiti on aikanaan aloittanut. Monen ensikokeilut eivät vastaa mielikuvia ja vieläkin moni kokee lihapullien valmistuksessa negatiiviseksi puoleksi käryn. Kyllä uunissakin saa herkullisen pinnan, mutta ei mikään kyllä vedä vertoja voissapaistetun maulle. Eli joku tolkku levitteen sekä öljynkin käytölle paistamisessa, terveellisyys koostuu monesta osatekijästä. Mutta, makuasioista ei kannata kiistellä. Parasta jälkipolville jätettävää on mielestäni kannustaa uskallukseen kokeilla ja luoda jotakin omaa. Luoda omia perinteitä.

Fetaa, pähkinää ja persiljaa roppakaupalla!

Pidän vanhoista aitoista

2010-02-24T15:30:00.010+02:00

Onko kauniinpaa pintaa kuin vanha, ajan värittämä hirsi. Harmaan sävyt vaihtelevat säätilojen mukaan. Mäkin tontilla on kaksi vanhaa aittaa. Alun alkaeen se on ollut torpparin talousrakennus. Keskellä on ollut karjasuoja. Se oli ajan saatossa mennyt liian huonokuntoiseksi, jotta sitä olisi voinut kunnostaa. Niinpä kolmannes keskiosaa rakennusta purettiin. Siitä hyödettiin kaikki mahdolliset tarvikkeet, jotta saatiin kaksi tervettä aittarakennusta. Alkuperäiset hirret ovat yli satavuotiaita. Kaunistuvat vanhetessaan. Tontti on iso ja varsinaisen oleskelupihan, yläpihan, rajaavat koivikkoon nuo kaksi harmaata aittaa. Toisessa, jonka lattia oli hiukan elänyt ja epämääräisempi, säilytämme kaikki puutarhatyövälineet sekä kesäkalusteet. Siellä kasvaa joka kesä jokin rikkaruoho läpi lattian. Emme katkaise sitä, vaikka tiedämme sen olevan tuhoisaa. Vasta kuolleen kasvin poistan tarkasti, ettei se jää mätänemällä pahentamaan lisää. Toinen aitta on terve, siellä pidän varamattoja riu'ulla ja kuivaa, siistimpää säilytettävää. Se toimii tarvittaessa myös vierasyöpymispaikkana. Ei siellä kukaan ole yöpynyt, no, mies kerran yksin ollessaan oli halunnut viettää siellä sateisen ukkosyön.

Vakiona joka alkukesästä kävelen oikeanpuoleiseen aittaan ja kumautan otsani vauhdilla yläkamanaan. Ovet ovat matalat. Kipumuistia riittää kesän. Sisiliskot, tsitsiliuskat, viihtyvät aittojen kivijaloissa ja kiipeilevät seinustoille aurinkoa ottamaan. Itse rakastan aitan kynnyksellä istumista, vuorenkilpi hivelee jalkaa, kärpäset pörräävät ja aurinko hellii kasvoja. Se on kesää. Aamukasteen aikaan istun mökin portailla ja katselen aitan seinistä päivän nousua, ne kirkastuvat hiljakseen. Sateella niiden harmaus syvenee. Kauniita ovat.

Rauhoittava näky.

Pidän viljelykarkulaisista

2010-02-23T16:20:00.009+02:00

Mökkitontillamme jyllättiin joku vuosi sitten oikein olan takaa. Iso telaketjukaivuri pyöri alapihalla ja liityimme vesiosuuskunnan vesi- ja viemäriporukkaan. Tontti oli sen temmellyksen näköinen. Itku pääsi, kun ekan kerran näin kaiken mitä tontilla oli tapahtunut. Kymmenien metrien käsin vääntämäni kukkapenkit kaikkine istutuksineen oli pyyhkäisty muutamalla kauhan vedolla muistojen joukkoon. Se oli hinta sisävessalle. Raparperin alku oli nostettu maaköntin kanssa turvaan. Sen oli kuski ilmeisesti tunnistanut. Polun reunustan keijuangervot olivat epämääräisenä kekona polun vieressä tiarellat niiden juurien lomissa. Monta kasvia hävisi kokonaan. Koko alapiha tosin muutti myös tyyppiään. Erittäinen kostea turpeinen pintamaa sekoittui ravinteikkaan savipohjan kanssa laajalta alalta. Kasvusto on nykyisin monimuotoisempaa ja niitty kuivempi. Toinen hauska ilmiö on, että kukkia poksahtelee missä sattuu. Useita sisukkaita kasveja löytyy sieltä täältä tonttia. Kesäpikkusydän, joka on alakuvassa, aloitti koko kesäisen kukintansa keskellä heinikkoa. Yritän hiukan kitkeä ja niittää voimakkaampia kasveja sen ympristöstä, että se vahvistuisi. Maksaruoho puskee läpi kissankellojen useammassa kohtaa tonttia. Nuo kissankellotkin ovat vasta nyt alkaneet viihtyä alapihalla päivänkakkrojen ohella, osana muutosta. Horsmat ovat vaihtuneet niittyleinikkiin ja puna-apilaan. Aina puhutaan viljelykarkulaisista. Karkeasti ottaen tarkoitetaan kukkapenkistä tai viljelyksiltä luontoon karanneita kasveja, jotka karattuaan leviävät itsestään luonnossa. Mökkimme ympäristössä on mm. lehtoakileijaa laajoilla alueilla ojanpientareilla, toki sitä on tontillakin. Rentukkaa väliojassa, kulleroita, herjaneilikoita, tummaa tulikukkaa ja matalia iiriksiä löysin tontilta jo alkuvuosina. Ne ehkä ovat tontin vanhojen penkkien pohjilta jääneet maisemaan. Onhan mökin pohjaperustus tehty yli sata vuotta sitten. Ne eivät varsinaisesti ole karkulaisia, mutta elävät tontilla omaa elämäänsä. Illakkoa ja digitalista yritän saada asettumaan maisemaan. Siinähän tuo kasvien maailma on niin ihana, että saanhan minä toivoa, ne päättävät mikä toteutuu.

Sinnikäs pikkusydän

Pidän pioneista

2010-02-22T08:14:00.006+02:00

Kotonani oli pioneita useammassa paikassa. Ihan sitä maalaispionia. Valkoisia ja tumman syvän punaisia. Muistan lapsena ihailleeni niitä usein. Ne eivät olleet mitään hurjan kookkaita puskia, vaikka ikääkin niille tuli ajan kanssa paljon, penkit olivat nurmikon keskellä. Toinen hauskuus oli katsella muurahaisten kävelyä niiden nupuilla. Kaitpa se siksi oli liki itsestään selvää, että kun sain mahdollisuuden tehdä kukkapenkkejä, ensimmäisten joukossa istutin myös pionia. Tiedän, ettei se ole helpoimmasta päästä oleva kukka saada kukoistamaan. Mielestäni se kuitenkin kuuluu punamultaisen mökin pihalle. Olen muutoinkin suosinut mökkitontilla maatiaisperennoja, rosa rugoosia saavat toiset istutella. Onhan se idyllistä, samassa penkissä pionin kanssa kukkii ensin etureunassa esikot ja keskellä kultatyräkki, sitten kurjenmiekat ja isot pallolaukat. Kukintaa jatkavat pionin kanssa punainen päivänkakkara. Sen verran annoin jalostukselle periksi, sillä koko tontti pursuaa itsekseen leviävää päivänkakkaraa. Ei siis pihasauniota vaan ihan sitä oikeaa kakkaraa. Pioni alkaa nyt vasta asettua, oksia tulee aina vaan enemmän ja ne ovat pidempiäkin. Tukemista on tehtävä, sillä täysin avoinna olevat kukat painavat melkoisesti. Penkki on etelän suunnassa, kuumina kausina kukinta menee ohi varsin nopeasti, aina en edes ehdi nähdä niitä komeimmillaan. Nyt koen kuitenkin, että pioni on valinnut minut emännäkseen, kuten mummoni aina sanoi. On se vaan ihana kaunotar. Vieläkin on kiva katsella muurahaisten kävelyä nuppujen pinnalla.

Täysillä auki!

Pidän juustoisista perunoista

2010-02-21T10:19:00.010+02:00

Näin tilaston, jossa kerrottiin suomalaisten syövän 62,5 kiloa perunaa vuodessa. Reilu kilo viikossa. Ohitsemme menevät jopa ruotsalaiset. Kärjessä olivat liettulaiset ja irlantilaiset puolitoistakertaisella määrällä. Sana peruna juontaa juurensa ruotsalaisten jordpäron, maapäärynä, sanasta. Englannin potato, ruotsin potatis kuulemma tulee esikolumbialasten intiaanien sanasta patata, joka tarkoittaa bataattia. Mene ja tiedä. Peruna itsessään on jo raaka-aineena maukas ja monikäyttöinen, mutta jostakin syystä, varsinkin talvisin, pidän siitä erilaisten juustojen kanssa yhdistettynä. Helpoimmillaanhan herkkua tulee, kun viipaloi perunaa ja latoo niitä kerroksittain, väliin hiukan vuohenjuustoa, homejuustoa tai vaikka pitkään kypsytettyä cheddaria. Mausteeksi riittää usein jonkilainen sipuli, pippuri sekä suolaa tarpeen mukaan. Toki muitakin juureksia mahtuu joukkoon. Komeus tunniksi uuniin ja herkku on valmis.

Nuukaksi kasvaneena jemmailen kaikki juustojen kannat rasiaan jääkaappiin. Niitä juuston kantoja minulla on, sillä olen juustojen suurkuluttaja. Usein raastan kaikki kannat yhteen ja hyödynnän sen. Tulee mukavia makucocktaileja. Juustoseuran sivuilta löysin tiedon, että juustoa kulutamme noin kahdeksantoistakiloa vuodessa, kolmesataaviisikymmentä grammaa viikossa. Minulla menee tuon verran pelkästään viikonlopussa. Pikaruokaa; kypsiä perunoita viipaleina kerros, väliin pari siivua manchegoa tai mustaleima emmentaalia, sekaan tupsaus hyvää pippuria, kerros perunaa, hiukan raastetta päälle ja pinnalle savupaprikajauhetta. Muutama minuutti mikrossa ja voilá. Tulee perunalle uusi elämä.

Parmesanperunoita

Pidän nauriista

2010-02-20T07:51:00.007+02:00

Turnipsi. Kesti aikoja, kunnes tajusin, että kyseessä on rehunauriin toinen nimi. Nykyisin naurista taitavatkin syödä enemmän eläimet kuin ihmiset. Ainakin joskus sitä on laitettu AIV rehuun, en tiedä nykyisin. Itse kuulun nauriiden fan klubiin. Facebookissa ei taida sellaista olla, tai mistäpä sen tietää. Pitääkin tarkistaa joku päivä. Kolmisen sataa vuotta sitten nauris oli yleisin ruokajuures. Sitten tuli peruna. Onneksi vielä jotkut viljelijät sitä kasvattavat ja sitä on suhteellisen hyvin saatavilla liki vuoden ympäri. Kumpaakohan myydään isojen kaupunkien marketeissa enemmän bataattia vai naurista.

Perinneruokiin se kuuluu varsin luontevasti, mutta muutoin nauris taitaa olla eksoottisempi keskivertotalouden ruokapöydässä kuin tuo bataatti. Sitä ovat syöneet jo antiikin kreikkalaiset. Minä koukutuin siihen jo vuosia sitten. Varsinkin kesäisin se on maukasta ihan sellaisenaan, uunissa haudutettuna tai toki nuotion tuhkassakin haudutettuna kuten entisaikaan kaskinauriit. Se on myös monipuolinen ja maukas lisuke. Maukkaampaa se on mielestäni kuin peruna. Sipulin kanssa kuutioituja nauriksia paistetaan hetki voissa, heitetään hiukan nestettä päälle haudutellaan vartin verran, maustetaan ja lisätään vaikkapa turkkilaista jugurtti. Toki kermakin käy, jos vain linjat kestävät. Haudutellaan kypsäksi ja herkku on valmis. Milloinkahan naurisruokia tai valmiiksi pilkottuja nauriita saa pakasteena. Vaikken sitä halua, toisaalta toivon sitä. Sehän todistaisi, että tuotetta käyttävät suuret massat. Kaksiteräinen miekka.

Nautiskellaan naurista!

Pidän villeistä luupineista

2010-02-18T17:21:00.007+02:00

" tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja
ja ilma on raikas, täynnä tuoksuja
tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja

suuret punaiset ruusut on joku tuonut huoneeseen
vielä olen kovin väsynyt mies, vaivun uneen uudelleen

ja sä tulet mua vastaan, tartut käteeni
tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja

suuret punaiset ruusut on joku tuonut huoneeseen
vielä olen kovin väsynyt mies, vaivun uneen uudelleen

ja me kuljetaan päivän kirkkauteen
teillä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja
villejä lupiineja"

J. Karjalainen

Pidän mansikoista

2010-02-17T19:50:00.008+02:00

Isä keräilee Nurmaan mökin maisemista metsämansikoita. Siinä mökkitontillakin niitä on pilvin pimein. Parhaimpina vuosina hän on kerännyt niitä kuus-seitsemäntoista litraa. Saa siinä muutaman kerran koukistua, kun ovat semmosia kynnen kokoisia. Ne ovat mansikoista maukkaimmat. Niitä ei paljon tarvitse olla tavallisen mansikan joukossa, kun kaikki maistuu metsämansikalle. Nam. Puutarhamansikoihin olen tykästynyt vasta aikuisempana. Eniten pidän niistä shamppanjan kanssa, varsinkin lajike nimeltä Polka. Eikä se ole elvistelyä, siten ne vaan ovat parhaimmat. Kesän avaus! Romanovin mansikat ovat myös maukkaat, Cointreussa marinoituna.

Parhaimmillaan mansikat ovat tuoreena, joskus voi dipata sulaan suklaaseen. Kerran tein mansikkarisottoa, siis ruokaa, ei jälkiruokaa, oli varsin maukasta. Tehdään kuten risotto, mutta jo alkuvaiheessa laitetaan mansikoita mukaan. Ne hajoavat sinne riisin sekaan ja maustavat mukavasti ja antavat hennon punertavan sävyn. Kaikkea pitää kerran kokeilla, no ei sitä omaa veljeä eikä kansantansseja, sanotaan... Mansikkahilloa olen tehnyt vasta kolmena syksynä. Kun poika vielä asui saman katon alla, pakastin aina viiden kilon satsin. Poika ne naposteli talven aikana. Yleensä pelkän rahkan joukossa, kuten hänelle vieläkin kuulemma uppoaa kaikki marjat. Äitiinsä tullut siinä, että hapanta mieluummin kuin makeaa. Mansikan pH on muutes hapan, sillä tiedolla ei ole isosti merkitystä, paitsi tahroja poistettaessa. Saas nähdä mimmoinen marjasato ensi kesänä tulee. Eikös nyt pidä jo aloittaa se satokauden spekulointi?

Mansikkapiirakkaa ja vaniljalla maustettua jugurttia.

Pidän sienirisotosta

2010-02-16T18:12:00.006+02:00

Italialaiset syövät herkullista risottoa. Se ei, pahus, ole irtonaista, kuten pitkä ja pätkä joskus riisistä meille mainostivat. Se on valuvaa, puuromaista, mutta riisi erottuu ja perusmakuun kuuluvat valkoviini, voi ja juusto. Italiassa pääasiassa tuo ihana parmesan, mutta muutkin käyvät. Eihän siihen tarvitse kuin tryffeliä hiukan, he sanovat. Onneksi meillä suomessa on metsät pullollaan sieniä, toinen toistaan herkullisempia. Me jopa saamme poimia niitä vapaasti. Pitäisiköhän sienenpoiminta Suomessakin tehdä luvanvaraiseksi, joskohan sitten ihmiset innostuisivat. Mökkimaastossakin törmää useammin itänaapuriin kuin alueen asukkaisiin. Vai tietääkö kantaväestö paremmat sienipiilot, kuin minä, tiedä häntä. En ole mikään riisin ystävä ylipäätään, mutta miltei mistä tahansa kotimaisista sienistä tehty risotto on ylikylän herkku.

Viime syksynä saimme Porvoosta poikkeuksellisen paljon suppiksia ja olen niitä myös kuivannut. Olen jauhanut kuivattuja purkkiin ja siinä on kyllä paras liemimauste miltei kaikkeen. Eilen mietimme tämänpäiväistä menua ja päädyimme sieniin. Vaihteeksi söimme suppilovahveroista tehtyä risottoa. Risotto tehdään ja haudutellaan normaalisti, hiukan kuivattua sienijauhetta mukaan hautumaan, juustona käytin pitkään kypsytettyä manchegoa, sen rasvaisuus sopii mielestäni sienille paremmin. Lopuksi freesasin voissa hiukan sulaneet ja karkeasti jäisenä pilkotut suppikset sekaan. Siihen ei ole mitään lisäämistä, no vähän mustapippuria :D

Ensi syksynä lisää sieniä säilöön!

Pidän kreikkalaistyylisestä ruuasta

2010-02-15T11:38:00.009+02:00

Niin paljon kuin pidänkin ihan supisuomalaisesta ruuasta, pidän myös toki muiden kulttuurien mauista. Kreikka oli ensimmäinen pitkä ulkomaanmatkakohteeni. Uteliaana maistelin kaikkea tarjontaa ja pidin kyllä kaikista mauista liki poikkeuksetta. Vielä silloin olivat menut kuvattomia, mutta keittiöön sai mennä katsomaan. Sinne suorastaan nyittiin mukaan ja ylpeänä esiteltiin porisevia patoja. Ouzoakin maistoin silloin eka kerran ja kreikkalaisittain se kaadettiin jäiden päälle. Siitä se hiljallen sulatteli jäitä ja tuo harmaa aniksenmakuinen juoma oli raikasta.

Pidimme kesällä kreikkalaisen illan ja tein moussakkaa. Mies maistoi elämänsä ensimmäisen kerran tuota munakoisovuokaa ja tykästyi kovasti. Juomana meillä oli ouzoa ja retsinaa. Muistan tuon retsinan ja se oli ainoa, johon taisi jäädä jopa lievä kammo. Pihkan maku ei istunut minun makuhermooni. Monen kymmenen vuoden jälkeen päätin kokeilla onko se niin pahaa, kuin mitä muistin. Ei se niin kammotusta ollut, muttei siitä minun juomaani tule. Löytyy niin paljon hyviä, hapokkaita valkkareita, ettei ole tarvis tuota heidän erikoisuuttaan isommin maistella.

Viinilehtikääryleistä pidän varsin paljon, mutta niitä en tehnyt itse. Purkista löytyy varsin oivan makuisia ja ne solahtivat suihin siinä kaiken muun ohella.

Kaikkiaan kävin nuorena kymmenisen kertaa Kreikassa ja pari asiaa jäi mieleeni. Kerran, vielä alkureissuja, päätin tutustua mustekaloihin. Muistan, kun lautasellani kellotteli pari kymmensenttistä mustekalaa, jotka oli friteerattu kuumassa öljyssä rapeiksi. Paitsi toiselta puolet päästä, siinä se vaaleanpunainen pää ja mollottava silmä tuijotti minuun kuin syyttäen aikomustani syödä hänet ja ystävänsä. Se silmä jäi syömättä. Toisen kerran viereisessä pöydässä istui englantilainen nelihenkine perhe. Äänekkäästi keskustelivat siitä mitä söisivät, tekivät tilauksensa ja alkoivat maistella. Tytär antoi isälleen oliivin ja sanoi, että maista, nämä ovat todella maukkaita. Mies otti oliivin, puraisi, karjaisi ja sylkäisi sen suuressa kaaressa meidän pöytämme yli viereiselle tyhjälle pöydälle. Muu perhe päästi valtavan naurun remakan ja mies pyyteli meiltä nolona anteeksi. Siskoni totesi vain, että ei haittaa ja hyvä tietää, hän ei sitten maistakaan. Sisko söi koko reissun spagettia ja jauhelihakastiketta. Oli vielä siinä kasvun vaiheessa, ettei mitään outoa voinut suuhunsa laittaa.

Mehukasta moussakkaa!

Pidän mökkisaunasta

2010-02-14T09:40:00.008+02:00

Legenda kertoo, että suomalaiset kehittivät saunan näyttääkseen jumalille, että kyllä suomalaisenkin nahka kuumuutta kestää. Kestäähän se, mutta en kyllä saunaa pois antaisi. Muistan ne kaksi kuumaa, kuivaa kesää, se kuumuus oli väsyttävää. Sauna piristää. Kaupungissä välttää tuo puulavettinen sähkögrilli, kyllä sillä hien saa pintaan ja kiukaan sihinää. Kunhan korvausilmaa tulee sopivasti, ovat löylyt jopa varsin siedettäviä. Ja onhan se helppoa, käännät kelloa ja puolen tunnin päästä kiipeät lauteille.

Mutta mikään ei voita puilla lämmitettävää mökkisaunaa. Meillä on se tavallinen, jatkuvalämmitteinen ja se on maailman paras. Ei sitä voita mikään, no, savusaunasta ei nyt saa puhua ;) Toki tuon puusaunan lisäksi mökkisaunaan liittyy paljon muutakin. Yleensä siellä saunoessa on loma tai pidempi vapaa. Tosin kesäisin usein vain viikonloppuvapaa. Mutta silloin on vapaan lisäksi myös kesä, arvo jo sinänsä. Mökkisaunamme on punainen ja siinä on valkoiset ikkunan pielet, se perinteinen kuvio. Punamulta istuu maisemaan, muiden punamultaisten joukkoon. Päädyssä on liiteri, pata on pukuhuoneen puolella ja lauteilta näkee ikkunaristikon läpi luontoon. Viime kesänä uusimme kiukaan ja nyt on uunissa lasiluukku. Liekkien loimotusta on rauhoittavaa katsella. Yösaunoessa näkee tähtitaivasta. Punakettu lienee näkemistämme villein eläin, joka mennä sipsutti saunapolkua, kunnes hyppäsi jyrkän kulman ja poistui koivikkoon. Pari kesää sitten istuimme ulkona jäähdyttelemässä ja pihavalon editse vilahti ääneti jotakin. Lepakkoja. Äänettömän ihanaa seurata niiden ötökän pyydystystä. Pimeässä kuuloaisti terävöityy, hiljaisuudessa kuuluu usein tunnistamattomia, viehkoja ääniä. Pisin saunareissumme, toistaiseksi, kesti kuutisen tuntia.

Siellä se odottelee!

Pidän nopsasta kokkailusta

2010-02-13T08:27:00.007+02:00

Pikaruokaa, muttei einestä eikä puhelimella kokattua. Sellaista on muutes moni ruoka loppupelissä. Miksiköhän kokkailua ylipäätään pidetään vaikeana ja aikaavievänä. Useinkin tuntuu, että asiaa ei monikaan mieti ja kiire on tekosyy, jolla itsekin narutan itseäni. No, onhan noita trendejä muutenkin, uusin taitaa olla tuo super food. Niitäkin helpoimmillaan ovat, mustikat, puolukat ja porkkanat. Silti juoksemme tukka putkella ostamaan goji marjoja. Toisaalta puhuvan laatikon tarjonnasta voi päätellä, että ruuan laitto kiinnostaa ihmisiä, jos se siis kokkailuohjelmien määrästä päätellään. Vähän se on kuitenkin kuin nuo jumppaohjelmat, kivahan niitä on katsella, mutta ei siinä istuessa isommin laihdu. Tekemisessä taitaa olla se salaisuus.

Minun ikäluokkani oppi huomaamatta sitä ruuanlaittoa, monilapsisessa perheessä esikoistytölle se lankeni luonnostaan. En tosin vastaankaan pistänyt. Emäntäkoulussa oppi perusteet, helppohan siitä on ollut ponnistaa. Silti alituiseen hämmästelen kavereitani, jotka hämmästelevät miten helppoa moni ruoka tai herkku todellisuudessaan on tehdä. Monen piparin taikina vain sekoitetaan ja sitten pyöritetään pötköksi, joka pätkitään... Tai useat keitot, maukkaita ja helppoja. Suurin tuska on yleensä juuresten kuoriminen. Siinä minulla on onneksi luonnevika. Muistan nähneeni ohjelman hengenheimolaisestani. Fredi, eli Matti Siitonen rakastaa perunoiden kuorimista, samoin minä. Tosin kunnon kuorimaveitseen kannattaa investoida, siitä Fredi puhui pitkään ja hartaasti, muttei silti kyseessä ole monenkaan euron uhraus. Keitot kypsyvät siinä ajassa kuin pisimpään kypsyvin aines. Juurekset kypsyvät kuutioituna runsaassa vartissa, nopsaa sanoisin. On kiva testata itseään, varsinkin nälkäisenä, mitä syntyy. Toinen puoli on, että saa se olla maukastakin.

Savujuustoinen silakkakeitto vartissa!

Pidän aamupalasta

2010-02-12T10:37:00.010+02:00

Päivän tärkein ateria. Miksi sitä sanotaan ateriaksi ja palaksi. En ymmärrä ihmisiä, jotka ottavat kupin kahvia, juovat sen kävellessään ja lähtevät uuteen päivään. Aamupalaan ei kuulu kiire, mutta joskus se tulee sinne kutsumatta, silti voi mauista nautiskella. En minäkään heti noustuani kaivele jääkaappia, mutta olen onneksi sen verran aamuvirkku, että yleensä ehdin herätä rauhassa ja kokkailla jotakin. Puolen tunnin sisällä alkaa jo maistumaankin. Välillä saa aivomössönkin liikenteeseen eli joskus on mietittävä millainen päivä on tulossa.

Ei tarvitse olla kummonen Nostredamus nähdäkseen, että välillä lounas saattaa venähtää päivällisen aikaan nautittavaksi. Silloin yleensä jo aamulla paistan kananmunia ja maustan niitä vielä jollakin juustonkannalla. Kummallista kyllä, se pitää nälkää huomattavasti paremmin kuin mikään viljapuuro. Puuroista kyllä tykkään, mutta jotenkin ne ovat eniten maistuvimmillaan iltaisin. Varsinkin hiukan rytmittömän ja pitkään venyvän päivän päätteeksi. Onneksi ostin joskus aikoja sitten, kun poika oli pieni, haudutuskattilan. Siihen on helppo laittaa vaikka maitopohjainen puuro hautumaan hiljakseen, itse voi mennä vaikka suihkuun ja siellä se itsekseen muhii pohjaan palamatta. Puurokattilan pesusta en kyllä vieläkään ole oppinut pitämään. Viikonloppuaamuisin varsinkin, jos vielä isäntäkin saattuu olemaan saapuvilla, on ihana istuskella pitkän kaavan mukaan. Ilman sanomalehteä, heilutella jalkaa ja katsella ikkunasta ulos, kiireettä. Pienestä ne nautinnot lähtevät ja hyvä päivä vieläkin pienemmällä.

Syö värejä!

Pidän makujen yhdistämisestä

2010-02-11T19:45:00.012+02:00

Nykyisin tuntuu, että kaupasta saa kaikkea valmiina. Lenkkimakkarat ja sipulit silputtuna, leivät leikattuna ja yrtit annoskokoihin pakattuna. Pyttipannunkin voi ostaa pakasteena. Helppoa kuin heinän teko. Nykynuoriso ei taida enään tietää miltä maistuu itse tehty sima. Illanvietossa on kiva napostella kaikenlaista pientä suolaista. Viimeksi ihmettelin kaupassa valmiita fetasnackseja. Fetakuutioita, chiliä ja valkosipulia, kilohinta karmaiseva. Purkit olivat pieniä ja vaihtoehtoja oli näennäisesti useita. Kiireen tekosyylläkö me niitä ostamme, helppouttako vai mitä siinä halutaan. Kysehän on vain ja ainoastaan mieluisien makujen laittamisesta samaan astiaan.

Huvittaa kokkailuohjelmia katsellessa kun kokki sanoo, että jonkin mausteen voi jättää pois tai vaihtaa, jollei se miellytä. Siinähän se minun mielestäni on koko juju, itse tehden voi laittaa sellaisia aineksia, joista itse pitää. Yhdistellä niitä omia lempimakuja. Maksaa vain niistä, mitä syö ja syö vain niitä mistä pitää. Mutta sopivatko ne maut yhteen. Entä tulevetko mittasuhteet itse tehden oikein. Etsivä löytää ja harjoitus tekee metsurin. Joskus onnistuu, joskus voisi olla parempaakin, mutta aina tietää mitä syö.

Fetaa, oliiveja, valkosipulia, muutama chiliviipale sekä kuivattuja yrtteja, lopuksi purkki täyteen hyvää oliiviöljyä.

Pidän syksyn hehkusta

2010-02-10T06:40:00.007+02:00

Lunta on pukannut parvekkeelle niin, että kanervat laatikossa ovat monikymmen senttisen lumikuoren alla. Eivät ilmeisesti siitä pitäneet, kun olivat tuuskahtaneet alas parvekkeen lattialle. Kivalta näyttivät vihreä ja punainen kaiken valkeuden keskellä. Syksyllä värejä hehkuu kaikkialla, nyt ne huomasi korostuneesti, kun muu maisema on vitivalkoinen. Syksyn punakeltaisen riemunkirjava maisema on lämmin, kunnes se hiljaa leijailee maahan ja häipyy. Parvekkeeni edessä oleva pihlaja on pelkkä huurussa oleva ranka, tosin kaunis sellaisenaankin.

Keittelin eilen pakastamistani marjoista mehua ja puolukoista hilloa, tuoksut keittiössä olivat syksyiset. Höyrymehun tuoksu on ihana, ei puuttunut enään kuin se etikkainen taustatuoksu ja on kuin syksy olisi tullut talven keskelle. Näin ne tuoksut väreinä. Ruska pakkasen keskellä. Kaikki ne värit hehkuvat tuoksuina, lehtinä ne antavat voimansa kevään puhkeamiselle. Niinpä niin, syksyssä on kevättä ja keväässä syksyä. Ilman toista ei ole toista. Ying Yang.

Pidän raikkaista väreistä

2010-02-09T18:45:00.003+02:00

Pidän pikarijäkälistä

2010-02-08T21:31:00.005+02:00

Opiskellessa tai paremminkin koulussa ollessa ei taida olla tapana kehua jotakin kouluainetta. Aikanaan ainakin vitsi oli, että käsityö, jumppa ja vanhat läksyt... Biologiasta pidin, varsinkin botaniikka, kasvitiede, kiinnosti alkumetreistä alkaen. Kaikki pieni kiinnosti. Ihmettelin aina miten ihmisen sisällä on soluja, joita et näe ja siellä sisällä kaikenmaailman solulimat ja tumat. En tosin sen paremmin sitä nykyäänkään ymmärrä, vaikka siis tiedän, että niin on. Jatkuvasti se hämmentää. Kasvien puolelta taas muistan tunteneeni monta kasvia jo keskariin mennessä, vaikkei minun enään tarvinnutkaan kerätä kasveja kesällä. Sekin harmitti jälkeenpäin. Keräsin pari vuotta vanhemman kaverin apuna hänelle ja se oli mielenkiintoista. Anemonet keväisin äidille ja taraxacumia kaiveltiin nurmikolta pois. Se oli leikkiä ja siksi jäivät mieleen, loppuosia en muista.

Sammalikossa oli ja on edelleen ihana askeltaa, mutta muotona jäkälistä minulle kolahti pikarijäkälä. Vieläkin kuulun varauksetta fanklubiin. Viehkotuin kuuntelemaan luonnon merkeistä ja miten jäkälä on yksi idikaattori. Naava ja luppo olivat myös niitä, eikäpä naavaisia puita enään juuri vastaan tule. Tai siis löydy, kävelemään ne tuskin ovat alkaneet. Jäkälät ovat levän ja sienen yhdistelmiä. Siksi ne ovat herkkiä reagoimaan luontoon kuulumattomiin asioihin, kuten ilmansaasteisiin. Pohdin miten niin pienestä asiasta voi havaita niin isoja asioita. Se oli niin tavattoman ihmeellistä ja hämmentävää ja on sitä kyllä edelleen. Surullista vaan on, että merkkejä on nykyluonnossa niin paljon. Alun toisella kymmenellä kun olin, mietin aina miten ihana noista pikareista olisi juoda. Se oli jotenkin niin hienon tuntuista. Eihän meillä kotona ollut kuin muovimukeja ja paksuja laseja. Varsin käytännöllistä nelilapsisessa perheessä. Tätä nykyään pikarijäkälät ovat yksi motiivi minulle hankkia viimein se makrolinssi.

Pidän futiksen katsomisesta

2010-01-29T06:42:00.007+02:00

Tiettyihin allergioihin käytetään siedätyshoitoa, allergeenia pistetään ihmiseen pitkiä kausia, jolloin kroppa kehittää vastustuskyvyn. Näin ei tarvitse käyttää lääkitystä koko ajan, vaan pikkuhiljaa voi olla kosketuksissa esim eläinten kanssa. Minä muistan lapsuudesta lauantai-illat. Eihän teeveestä, silloin vielä mustavalkoisesta, tullut kuin kahdelta kanavalta ohjelmaa ja lauantaisin viideltä isä katsoi englanninliigan jalkapalloa. Oliko tylsempää ohjelmaa. Pesäpallon varjossa kasvaneena, hyvä koopeeällä, ei jalkapalloa paljon meidän kylällämme pelattukaan. Kylän aikuisista miehistä muutama pelasi KuMussa, mutta he eivät juurikaan kylillä harjoitelleet. Me pelasimme pesäpalloa, lentopalloa ja talvet jääkiekkoa. Kylän liki ainoana likkana keikuin siellä mukana. Hokkareilla opettelin luistelemaankin ja aina tuntuvat kaunoluistinten kärjet vain olevan tiellä.

Nyt olen kymmenen vuotta seurannut valioliigaa tavalla tai toisella. Mies on siedätyshoidattanut minut, katselen pelejä joskus jopa itsekseni. Ulkomaan reissuilla se on jopa kivaa, sillä paikka jossa näytetään englanninliigaa, tarjoaa yleensä myös upeita siidereitä. Tunnelma noissa pubeissa ja paikoissa on usein käsinkosketeltavissa, se tarttuu. Itsekkin hyppää istuallaan, kun maali menee sentin ohi ja buuaa, kun puusilmä ei huomaa tilanteen todellista tolaa :) Minulle ei ole muodostunut omaa joukkuetta, mutta on tiettyjä pelityylejä joita mielummin seuraan. Toisaalta likaisen pelityylin joukkueita vältän katsomasta, mm. Arsenalista en siksi pidä. Miehellä on parikymmentä vuotta ollut yksi joukkue ylitse muiden, se on vaarallista, sillä se käy sydämen päälle. Oman joukkueen kanssa noustaan ja lasketaan, iloitaan ja itketään. Ei minulle niin vahvaa sidettä ole muodostunut yhteenkään. Minulla on enemmänkin yksittäiset pelaajat ja heidän pelityylinsä se, joka miellyttää. Olen usein miettinyt esim. Wayne Rooneytä, jollei hän aikanaan olisi oikea-aikaisesti saanut purkaa agressioitaan futiksessa ja sitäkautta ajautunut hyviin porukoihin, missähän hän sillä temperamentillaan olisi. Tuore isä on korjannut kielenkäyttöäänkin huomattavsti. Hänen sinnikästä, periksi ei anneta -tyylistä asennettaan katselen ihaillen. Toinen, jota seuraan on Brad Friedel, nykyinen Villan maalivahti. Hänellä riittää uskallusta karjua miljonääripelaajille, hän ohjaa peliä, kuten veskarin pitääkin. Kolmas, nyt jo viimeistä kauttaan pelaava, Tugay on tyyppi jota seuraan. Hänelle vain ei peliminutteja juuri enään suoda. Häntä katselee muuten vain mielikseen, harmaat hiukset sopivat suurimmalle osalle miehistä.

Pidän siskonmakkarakeitosta

2010-01-28T07:57:00.005+02:00

Paukkuvalla pakkasella paras pikaruoka on keitto. Siskonmakkaroista tulee minulle mieluisin makkarakeitto. Jotenkin sen makua pidän aidon makkaran makuna. Ne tiiviit glutamaattipötköt eivät mielestäni anna muuta kuin suolan makua keittoon ja lisäksi ne maistuvat kaikki samanlaisilta. Siskonmakkaran mausteina on mm. korianteri, muskottipähkinä ja inkivääri. Se on varmaan yksi selittävät tekijä hiukan maukkaammalle, mutta silti miedolle maulle. Jotenkin minua myös miellyttää pallomaiset muodot keitossa, vaikka makuhan asian ratkaisee. Monen nuoremman polven ihmisten kanssa jutellessa tulee esiin, että he eivät pidä siskonmakkarasta, sillä se on raaka. Eihän sitä raakana syödä, sehän kypsennetään. Kaikki kypsät makkarathan todellisuudessa vain siis lämmitetään, joten eihän maku enään voi olla tuoreen veroinen. Joulun jälkeen tein todellisen jämäkeiton, pakastimen sulatuksen yhteydessä löysin pari keittojuurespussia, kaapeista erilaiset pastapussien loput sekä rosollinloppu. Kaikki pataan poron luista keitettämääni liemeen, lisäksi purkki kuorittuja tomaatteja sekä siskonmakkarat pursotettuna. Oli muutes maukas keitto ja valmistumiseen menee se reilu kymmenen minuuttia, mitä siskonmakkarat kypsyivät.

Pidän jokirannasta

2010-01-27T18:42:00.009+02:00

Opettelin uimaan Kymijoessa. Lappalassa mummolan rannassa ja Keltin voimalaitoksen alapuolella mattolaiturilta. Alun toisellakymmenellä ollessani virvelöin usein joenrannassa, ylä- ja alajuoksulla. Olen seurannut tuosta liikkuvan kuvan lootasta Jokiemme helmet -sarjaa. Siellä on esitelty sekä Porvoonjoki että Kymijoki. Kymijoesta jäi mieleen, että sen keskileveys on kaksisataa metriä, Porvoonjoki taas on 66. suurin jokemme. Olen joskus naureskellen sanonut, että minulla on juuret Kymijoentörmässä, onhan lapsuuden koti vain muutaman kilsan päässä. Näin Kymeä likaisimmillaan, mutta pojan ollessa pieni, se oli jo paikoitellen kirkastumassa. Orimattilaan muuttaessamme poika ihmettelikin savisen mutaista Palojokea kysymällä, että mikä tuo on. Ei mieltänyt joeksi kapeutensakaan vuoksi.

Porvooseen muutettuani puhuin joenrannasta, olinhan aina asunut lähellä jokea. Minua oikaistiin joka kerta. Jokiranta, jokirannassa, jokirantaan. Siitä erottaa ulkopaikkakuntalaisen. Minä toki jo puhun jokirannasta, mutta vielä siihen pitää keskittyä ja se maistuu suussa oudolta.
Yhtäkaikki, pidän Porvoon jokirannasta. Se on tämän kymmenen vuoden aikana saanut uuden sillan ja paljon istutuksia sekä valaistusta penkkeineen. Parikymmentävuotta sillasta kiisteltiin, mutta siellä se nyt on. Sai valmistumisensa jälkeen jonkun betonirakennelmapalkinnon. Eikä syyttä. Uusi silta istuu upeasti jokirannan maisemaan. Nyt kinataan pitäisikö vanha silta madaltaa ja kuka sen maksaa. Kaupunki on laittanut rantaa viihtyisäksi. Kaupungin puutarhurin tavoite on perennojen Porvoo ja veronmaksajana kannatan häntä mielelläni tuhansien kukkasipulien istuttamisessa. Jokiranta ja vanha kaupunki ovat tavaramerkit, joista Porvoo tunnetaan. No, vanhasta kaupungistakin lähinnä kirkko ja Raatihuoneentori ympäristöineen, eli murto-osa. Kiva siellä on nyt talvellakin astella. Joen jää kantaa jo ja aurinkoisilla säillä se on väkeä mustanaan. Paahtimo pitää talvellakin terassiaan auki. Mikäs siellä on ulkoillessa, turistien seassa, rantapatiolla.

Viihtyisän varjoisaa

Pidän jääpaloista

2010-01-24T07:05:00.009+02:00

Ostin vuosi sitten jääpalakoneen. Semmosen pikkuisen, veneeseen tarkoitetun. Ei meillä venettä ole, mutta se ei tule kiinteällä liitännällä vaan vesi kaadetaan siihen. Kesän se oli mökillä ja nyt taas talvella kämpilläni. Mietiskelin sitä pitkän tovin ja isäntä kommentoi usein sen tarpeettomuutta, turhaa hienostelua kuulemma. Ostettuani sen ei tuo ole pahaa sanaa sanonut, päin vastoin. Erityisesti kesällä, kun jäitä saa ensisatsin varttitunnissa, ei ole tarvinnut lämpimiä lipitellä. Moni juoma maistuukin paremmalta juuri jäillä viilennettynä, ja lisäksi se pitää ne mukavan viileänä.

Kesällä on mukava syödä ulkona. Jäiden päällä salaatit sun muut pysyvät turvallisen viileinä paahteisemmassakin kelissä. Talvella noutopöydässä majoneesit ja äyriäissalaatit kestävät viileinä. Isännän mielijuoma, takatuupparissa, on aito lonkero jäillä, nyt sitäkin ensiapua saa kotioloissa helposti. Toki minullekin maistuu kunnon kermalikööri jäämurskalla paljon paremmin ja eihän hyvä, savun sekä turpeen makuinen mallasviski tarvitse kuin yhden jääpalan seurakseen. Pidän jäiden kilinästä lasissa. En kuitenkaan niiiiin friikki ole, että pitäisi käyttää samaa vettä kuin viskin valmistuksessa. Tai sitä napajäätä paukuissa, hulluuden ylistys. Illanviettojen taustaääneksi on tullut mukava jääpalakoneen rapina. Teenkö paukun muotoillaan, laitanko jäitä tulemaan.

Muurikkaa kuumennellessa.

Pidän kahvin tuoksusta

2010-01-23T00:28:00.015+02:00

Viitisentoista vuotta sitten tapahtui kahvinjuonnissani ensimmäinen pysähdys. Minulla särki päätä. Se on enemmän kuin harvinaista, siksi mietiskelin sitä. Poika sanoi, että et juonut aamulla aamukahvia, kun lähdit niin aikaiseen. Eihän kana voi munaa uskoa ja tivasin vastaan. Mietittyäni huomasin, ettei se muuta voinut olla kun vartin päästä kahvikupposesta kipu helpotti. Seuraava etappi oli kymmenisen vuotta sitten, vatsa kärvisteli harvasepäivä. Olin projektipuolella ja se tarkoitti sykäyksittäistä työn tekoa. Ruokailujen välit venyivät, nälkä turtui kahvilla. Huomasin usein, että työpöydällä oli useampikin vain osittain juotu kahvikuppi joka päivä. Välietappi tuli työpaikan aamukahvi ringissä. Mietin, että miksi istun porukassa, jonka keskustelunaiheista en pidä pätkääkään. Jäätyäni pois ringistä kahvinjuontikin jäi vähemmälle ja vatsa alkoi voida paremmin. Huomasin juovani kahvia vain tavan vuoksi. Päätin tehdä muutoksen.

Mietin, mikä kahvinjuonnissa piti koukussa. Missä tilanteissa todellisuudessa halusin juoda kahvia? Ajattelin sen selviävän vain kokeilemalla. Aamukahvin jätin väliin ja ensimmäisenä työpaikalla olin kahvipannussa kiinni. Ei hyvä. Keitin aamuisin kahvin ja päätin, että päivällä juon vasta kun alkaa tehdä mieli. Aloin selvitä lounastaukoon asti, lounaan päälle join kupin kahvia ja se maistuikin hyvältä. Mies juo sekä kahvia että teetä yhtä sujuvasti, siispä työpäivän jälkeen jos joimme yhdessä, valitsimme sen mukaan mitä minun teki mieli. Usein se on jopa aamukahvini. Tein toisen päätöksen; juon vain hyvää kahvia. Isojen automaattikeittimien tuotokset tippuivat ensimmäisenä, joten työpaikalla kahvin juontini liki lopppui. Tutustuin erikoiskahveihin, mutta enpä niidenkään automaattiversioihin juuri viehkottunut. Espressosta pidän, mutta keitän sen mutteripannussa ja siksi harkiten tilaan sitä julkisissa paikoissa. Keittimeeni kaadan veden erillisellä astialla en kahvipannulla, sille hymähdellään. Mökillä keittelemme usein pannukahvit. Saunan jälkeen kahvin tuoksu on vastustamaton ja siihen saatan jopa laittaa kermaa. Retkikahvit sekä rantakahvit maistuvat hyvälle kesän talven. Nyt voin sanoa, että kahvi on minulle nautintoaine.

Siellä sitä tippuu!

Pidän maukkaista oluista

2010-01-20T19:41:00.013+02:00

Minulle kalja ja olut ovat saman asian eri sävyt. Kaljalla tarkoitan suomalaista peruslageria, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa. Saunajuomana positiivinen ajattelu on kohdallaan ja varsinkin Koljonvirran voittajan kaimalla janon sammuttaminen on jopa nautinnollista. Olutta on pantu jo neljätuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Pikkuhiljaa tosin viini syrjäytti sen ja oluen juojia alettiin pitää kaljan kittaajina. Vuosituhansien kuluessa alettiin käymisprosesseja saada paremmin haltuun, niin, hiivaa alettiin käyttää vasta mikroskoopin keksimisen jälkeen. Olueeseen liittyy ensimmäinen kuluttajansuojalakina pidettävä asetus. Saksalainen Wilhelm IV sääti vuonna 1516 Reiheitsgebotin. Tuossa puhtauslaissa määriteltiin mm. oluen ainesosat. Vesi, ohra ja humala, niistä syntyvät parhaat maut. Nykypäivänä asetukset ovat hiukan muuttuneet, mutta monet arvonsa tuntevat oluenvalmistajat noudattavat puhtaussääntöä tiukimmillaan vapaaehtoisesti. Ihanaa, niistä mauista minä pidän.

Stout on yksi lempimauistani. Hanasta tarjottu stout rauhoittaa väkisin. Se lasketaan hitaasti, sillä vaahto muodostuu hitaasti. Sitä vaahtoa voisi syödä lusikalla kuin kermavaahtoa. Oikeastaan mieluummin kuin kermavaahtoa. Humala, eli Humulus Lupulus, ihana nimi minusta, on se mikä antaa makuvivahteita, joista minä pidän. Kerran maistelimme Turussa Koulun pihalla, siis se on ravintola, jolla on oma panimo, heidän kesäoluitaan. Yhdestä oluesta tarjoilija kertoi, että panimomestarikin oli lentää pyllylleen humalan tuomasta kiprakkuudeta. Totta se olikin. Seuraavana kesäna se oli vain muisto, harmi. Ylimmän kuvan aitan kulmalla kasvaa minun humalani, siis se kasvi. Sitä voisi laittaa kotikaljaankin, mutta en ole vielä kokeillut. Joku kerta vielä kokeilen, kunhan saan käsityksen paljonko sitä pitää laittaa. Eiköhän vanhoista keittokirjoista löydy. Siltä ajalta olevista, jolloin taloissa piti olla humalasalot ja niitä hyödettiin.
Hyvässä oluessa vaahto muodostaa pitsikerroksia lasin sisäpintaan. Eri siemausten kerrokset erottuvat. Toinen, mikä oluessa minua viehättää, on lasihullulle sopiva ominaisuus. Olut, kuten viinikin, kannattaa nauttia omalle tyypilleen suunnitellusta lasista, silloin sen maut ja aromit pääsevät parhaiten esiin. Mitäpä ei nainen tekisi, saadakseen shoppailla kauniita esineitä. Kunnon olutlasiahan ei pestä pesuaineella, sillä kaikki mahdolliset jäämät latistavat makuja. Minä pidän oluista, kun niissä on luonnetta, silloin yleensä riittää yksi tai kaksi. Isoon janoon sitten jotakin muuta.

Kippis!

Pidän rautaesineistä

2010-01-18T19:51:00.016+02:00

Viime elokuussa oli Sulkavan soutustadionilla Rautasulka 2009 -tapahtuma ja mekös pakoputki punaisena sinne. Oli lomaakin sopivasti. Minua viehkottavat kaikenlaiset kädentaidot ja taitajat, mutta takorautaiset esineet ovat kärkipäässä. Niitä on tullut elämän aikan hankittua jonkin verran. Kymmenkunta kojua oli pystyssä ja lisäksi oli myyntipisteitä. Kun ammattilainen tekee, oikeastaan mitä tahansa, se näyttää osaamattomalle niin helpolta. Mukavaa oli, että he myös auliisti kertoivat työtavoistaan sekä sepän työstä yleensäkin. Kyllä sillä kuulemma elää, mutta ei leveästi. On kuitenkin kuulemma tauti, joka ei pesemällä lähde. Sen uskon. Ilahduttavaa oli, että nuoria seppiä oli monta ja olipa joukossa yksi nuori nainenkin.

Mitä sitten raudasta voi tehdä. Tuolla katsellessa tuntui, että miltei mitä tahansa. Kauniita, siroja koruja sekä koriste-esineitä. Taotut ruusut olivat herkän kauniita. Käyttöesineitä aina nauloista ja naulakoista puukkoihin ja puntareihein sekä kaikkea siltä väliltä. Rautahaarniskan eri osia, niitä ihailivat isommatkin miehet, upeita kertakaikkiaan. Lisäksi taide-esineitä seppien oman näkemyksen mukaan.

Ostin kolmelle kynttilälle tehdyn kynttilänjalan. Tekijä itse esitteli sitä ja kertoi, että hänen tunnusmerkkinsä on ruuviton liitos. Niitit ja liitännät ikiaikaisia menetelmiä käyttäen. Kauniita töitä. Hän myös kertoi etsineensä kauan kynttilöitä, jotka hänen mielestään sopivat tyyliltään tuohon jalkaan. Kolahti. Itse olen käyttänyt tietyntyyppisiä kynttilöitä, koska ne ovat mielestäni kauniita. Kokeilin kotona käyttämiäni rustiikkikynttilöitä ja sepältä saamiani kynttilöitä tuohon kynttilänjalkaan, huomasin hänen olevan oikeassa. Aivan erilainen ilme ja kokonaisuus. Jouluna se oli kunniapaikalla pöydässä.

Tämä venho miellytti minua kovin.

Pidän imukärsällisistä

2010-01-16T17:40:00.011+02:00

Kesään kuuluvat kärpäset ja medenimijät. Toisista lähtee ääntä enemmän toisista vähemmän. Mitä enemmän ne mettä keräävät, sitä paremmin ne jälkikasvuineen voivat. Ihanaa kesäistä puuhaa on tarkkailla niitä. Ihmetyttää lentämisen logiikka, joihinkin kukkiin ne menevät monta kertaa ja toisiin, yhtä avonaisiin, eivät sitten millään. Perhoset imevät hiljaa ja arvokkaasti välillä lehahdellen muualle. Ampiaiset ja mehiläiset pörisevät, välillä tuntuu, että sokerihumalassa, on se sen verran kiivasta ääntelyä ajoittain. Lepotuolissa lötkötellessä silmät kiinni kuule nuo äänet, tai oikeammin, jos ne lakkaavat kuulumasta. Pakko tarkistaa, ettei joku ole istahtanut varpaan päälle. Välillä niitä kiinnostaa auringossa hikoileva iho, kaitpa nekin suoloja tarvitsevat.

Voikukista nauttivat kaikki, ihmistä lukuunottamatta. Tosin viimevuosina olemme mökilläkin saaneet aikaan rauhanomaisen rinnakkaiselon. Olemme saaneet pelisäännöt sovittua ja aika hyvin ne ovat lupauksensa pysyä poissa kukkapenkeistäni pitäneetkin. Muuallahan ne ovat oikeastaan varsin kauniita. Voikukkalajikkeitakin on monta sataa, kaikille ei edes nimeä riitä. Isäni sanoo sen olevan varsin kiitollinen kasvatettava. Harvoin on kuulunut sen sadon jääneen huonoksi, vaikkei siitä saa edes tukiaisia. Voikukkasimaa olen tehnyt nuorempana. Aurinkoisella säällä keräsimme isolta pellolta avonaisista voikukista vain keltaisen kukkaosan. Vettä tuplasti kukkien määrän verran ja hiljakseen kiehautus vartin verran. Sekaan sitruunaa ja sokeria, aivan kuin simaa tekisi. Jäähdyttyään hiiva niskaan ja päivän parin lämpimässä käymisen jälkeen siivilöinti pulloihin. Maistuu kesälle.

Minä aina sekotan ampiaiset, mehiläiset ja kimalaiset keskenään. Ampiaisen muistan ampiaisvyötäröstä. Kaikkia niitä on hauska seurata läheltä, kun ne imevät kukkia. Usein niiden takajalat ovat täynnä siitepölyä, kuin keltaiset säärystimet. Siinä on yhteistyötä parhaimmillaan, kukat pölyttyvät ja pörriäiset saavat mettä elääkseen. Lopuksi minä saan hunajaa teeheni. Pörrätkää vaan sydämen kyllyydestä. Pitäisi oikeastaan tallentaa tuota ääntä, se voisi olla mielenkiintoinen puhelinääni. Talvella sitä olisi mukava kuunnella. Puhelimen soidessa se olisi juuri yhtä kiusallista, kuin se on kesällä. Hmm, mitenkähän tuo onnistuisi, tarttee varmaan konsultoida jälkikasvua.

Elämä jatkuu, se on hyvä!

Pidän Gambiasta

2010-01-15T21:49:00.023+02:00

Never again!

Sain puhelun Gambiasta, valitettavasti se katkesi ennen aikojaan, eikä yhteys palannut. Vuosi sitten lomailimme siellä kaksi viikkoa ja tutustuimme pariin perheeseen. Olen harvakseltaan pitänyt yhteyttä muutaman henkilön kanssa. Lähinnä sähköpostilla, mutta perinteisiä kirjeitäkin on muutama kulkenut mannerten välillä. Ihastuimme kovin maahan ja sen ihmisiin. Miten tutustuu paikallisiin? Helposti. Tekee kaiken minkä suomalainen lääkäri kieltää. Hupastutti ohjeet, jotka sain työpaikkalääkäriltä hakiessani malarialääkereseptiä. Ohje oli tiivistettynä, että pullovettä juoden ja verhot kiinni pitäen hotellihuoneessa ollen voi aivan huoletta oleskella ja nauttia lomastaan tuollakin mantereella. Ei pidä olla paikallisten kanssa, eikä syödä missä sattuu, käsiä pitää kuurata ja desinfioida nukkuessaankin jne jne. Höpö höpö. Ihmiset olivat ihania, uteliaita ja välittömiä. Ottivat joukkoonsa ja kertoivat mielellään maastaan ja tavoistaan. Pääsimme jopa pariin perheeseen vierailulle. Toisessa nautimme pihalla emännän päivälliseksi valmistamaa kalaa ja tomaattista riisä, toisaalla meille tarjoiltiin hyvää, vahvaa teetä. Joimme teet ja annoimme lasit pois. Ne huuhtaistiin ja isäntä sekä kuljettajamme joivat niistä seuraavaksi ja heidän jälkeensä perheen pojat. Perheellä oli vain kaksi teelasia.

Sataman savustusuuni; satamasta kaikki pahvit ja roskat betonikuoppaan,

kalat päälle ja niiden päälle nahkainen pressu.

Liikkuminen oli turvallista. Usein seuranamme oli ns. paikallisopas, josta lopulta tuli varsin hyvä ystävä. Vietimme aikaa yhdessä myös hänen vapaa-aikanaan. Hän järjesteli meille aina tarvittaessa paikallisen taksin, jolla matkailimme lähikaupungeissa ja rannoilla. Matkat avasivat paikallisten elämää aivan eri tavalla kuin matkanjärjestäjän bussiretket, jossa oppaana toimi suomalainen.

Liikuimme myös kahdestaan kävellen ihmetellen miltei kaikkea näkemäämme. Korppikotkat kaartelivat yläpuolella ja bongailimme toinen toistaan kauniimpia kasveja teiden varsilla sekä lintuja puissa ja rannoilla. Silmiinpistävää oli melkoiset kontrastit. Pelkkä tie saattoi olla jakamassa hyvin toimeentulevat ja vähäosaiset. Päällystettyjä teitä oli vähän samoin katuvaloja. Oli maagista liikkua pimeällä kadulla ja kuunnella kaukaa kuuluvia rummutusten ääniä. Tervettä järkeä käyttäen liikkuminen piemässäkin oli turvallista. Toki busseilla ja takseilla liikkuminen oli helppoa ja eurooppalaisittain varsin edullista. Tanka busseja, eli kahdeksan hengen pakettiautoja, emme käyttäneet, mutta niillä pääsee muutamalla kymmenellä sentillä kymmenien kilometrien matkoja.

Koululaiset lauloivat meille Jaakko kultaa selkeällä suomen kielellä.

Koulutus on maksullinen. Koulujen välillä isoja eroja ja kustannuserot sen mukaiset. Yllä kyläkoulu, jonka vain muutaman kymmenen euron vuosimaksu on monelle perheelle liikaa. Lapsia on perheissä paljon, koulumatkat ovat usein pitkiä ja rahaa pitää olla myös koulupukuun ja ruokailuun. Kyseiseen opettajaan ja hänen perheeseensä tutustuimme myös lähemmin. Kävimme toisessakin koulussa, jossa oli noin viisituhatta oppilasta. Koulu toimi kahdessa vuorossa. Luokkakoot vaihtelivat ja rehtorille annettujen pienten lahjoitusten avulla saattoi koulupaikka aueta helpommin. Tuskinpa tarvitsee korostaa, että useinkin kävi mielessä, miten monelle suomalaiselle tekisi hyvää vierailla niissä paikoissa. Miten helposti me vikisemmekin joka asiasta, on pimeää, märkää, kylmää, kiire ja vaikka mitä.

Näimme paljon eurooppalaisen mittarin mukaan kurjuutta, mutta kurjia ihmisiä emme nähneet. Varsinkin lapset valloittivat lapsenomaisella vilpittömällä uteiliaisuudellaan ja iloisuudellaan jopa hiukan pidättyvämmän miehenikin. Toki näimme varjopuolia ja suuhun tunkevia kerjäläisiäkin. Maan "erikoisuus" ovat bumsterit, nuoret työttämät miehet, jotka ajalehtivat kaduilla päivät pitkät. Osa heistä on vilpittömän uteiliaita ja haluaa kertoa maastaan, osa rasittavuuteen asti perässä roikkuvia pummeja. Valitettavasti ei voinut luottaa kaikkien lastenkaan kirkkaisiin silmiin; katras kertoo, ettei heillä ole jalkapalloa. Eivät pyydä rahaa, vaan näyttävät paikan mistä turisti voi ostaa jalkapallon. Tyytyväisen turistin poistuttua pallo palautetaan kauppaan ja voitot jaetaan.

Jalkapallo. Se yhdistää maailman miehet. Kaikkialla. Niin täälläkin. Sitä potkittiin joka paikassa ja sitä pelasivat miltei kaikki pojat, mutta näimme pieniä tyttöjäkin joukossa. Tyttöjähn ei juurikaan näkynyt leikkimässä. Mies tuumasi, ettei ole ihme miksi täältäkin jalkapallotaitureita tulee. Palloissa kolmannes liian vähän ilmaa, futiskenkiä ei ole ja kenttä on kaikkea muuta kuin tasainen. Kaikkialla potkittiin pienissä porukoissa. Lähellämme oli yksi hiekkakenttä, jossa käytiin eritasoisia pelejä kaksi kertaa viikossa. Olimme katsomassa muutamia kertoja ja minäkin nautin koko sydämestäni. Pelaamisessa oli reimua, mutta myös voittamisen tahtoa.

Graft Market Boys, koko joukkue.

Gambian pääkaupunki on Banjul ja kävimme siellä matkan järjestäjän retkellä. Tutustuimme myös Kunta Kinten kotikylän maisemiin sekä orjasaareen. Vaikka asiat ovat niistä päivistä muuttuneet ja katselimme vain kuvia, esineitä sekä kuulimme kertomuksia, minua hävetti, suretti ja itketti oman rotuni julmuus. Mieleenpainuva retki.

Matkanjärjestäjä käytti meitä Serekundassa Albert markkinoilla, maan kuulut ja maan isoimmat. Meidät johdatettiin letkassa aitauksen sisälle, jossa saatoimme turvallisesti ostaa paikallisia käsitöitä. Kävimme samoilla markkinoilla ystävämme kanssa ja näimme paikallisten kaupankäyntiä. Sanoinkuvaamatonta. Lamin oli sanonut minulle, että hän näyttää missä voin kuvata. Erilaiset luonnon uskonnot ovat vielä voimissaan, ja joku saatta vieläkin käsitää kameran vievän ihmisen sielun. Hän vei meidät paikkaan, jossa saatoin kuvata katuvilinää.

Toisaalla isossa satamassa jouduimme miltei käsirysyyn, kun kuvasin kalastajan kottikärryissä olevaa saalista. Hän oli laiton kalastaja Senegalista. Siellä ovat kalasaaliit pienentyneet, joten kalastajat tulevat laittomasti tienaamaan Gambian vielä suht rikkaille kalastusvesille. Koko tilanne jäi pysyvästi mieleeni, mutta erityisesti pieni yksityikohta. Tilanteen lauettua ( Lamin Daavid ja senegalilainen mies Goljat fyysisesti ) Lamin sanoi, että tuo mies on rasisti. Hän ei halua gambialaisten pitävän yhteyttä turisteihin, sillä valkoiset tuovat vaurautta Gambiaan. Senegalissa ei turismia samassa suhteessa ole. Niin, tuo kalastaja vihasi meitä ihonvärimme takia. Reissusta on reilu vuosi, vieläkään en ole sitä unohtanut.

Serekundan kaduilta markkinoille menevää kansaa.

Pidän iästäni

2010-01-14T07:21:00.023+02:00

Keski-ikäisen rukous

Herra, sinä tiedät paremmin kuin minä,

että olen tulossa vanhaksi. Suojele minua

tulemasta liian puheliaaksi ja

ajattelemasta, että minun on sanottava

painava sanani joka asiassa ja joka

tilaisuudessa.

Vapauta minut halustani järjestellä

kaikkien muiden asioita. Tee minusta

ajatteleva ihminen - ei ärtyisä, eikä

ylemmyydentuntoinen. Ottaen huomioon

viisauteni laajan varaston, on tosin sääli

olla sitä kaikkea käyttämättä, mutta

tiedäthän, Herra, että haluan kuitenkin

säilyttää muutaman ystävän itselläni

elämäni loppuun saakka.

Pidä mieleni vapaana loputtomien

yksityiskohtien kertomisesta ja anna

minulle siivet, joilla voin lentää suoraan

asian ytimeen. Sinetöi huuleni

vaikenemaan kaikista kivuistani ja

vaivoistani, jotka ovat lisääntymässä ja

joista puhuminen on sitä miellyttävämpää

mitä pidemmälle vuodet vierivät. Pyydän

sen sijaan itselleni tarpeeksi voimaa

kuunnella muiden vaivoja ja kestävyyttä

ymmärtää heitä kärsivällisin mielin.

Pidä minut suhteellisen lempeänä. En

halua olla mikään pyhimys, sillä

muutamien sellaisten kanssa on hyvin

vaikea elää. Mutta hapan vanha ihminen on

paholaisen suurimpia töitä.

Auta minua saamaan elämästäni irti kaikki

mahdollinen hauskuus. Ympärillämme on

paljon hauskoja asioita, enkä haluaisi

menettää ainoatakaan niistä.

Kopioitu Positiivarien sivuilta!

Nyt on vuosi kulunut vuosisatani toista puoliskoa.

Pidän hetkistä

2010-01-11T18:59:00.013+02:00

Alkaa tuntua, että nyt riittäisivät pakkaset ainakin tällä erää. Tuntuu hetkittäin, että katselen maailmaa vain parvekkeeltani. Vapaapäivät menevät sisällä möllötellessä, toisaalta kivaahan sekin on, muttei aivan vapaaehtoista. Eskimoksi pukeutuneena toki voi viipotella pihalla, mutta nenä tuppaa jäätymään. Ei kovin paljon aiheetta pihalle nenäänsä edes laita. Päätin kuitenkin uhmata kylmää ja kävellä isännän luo kahville, kun soitteli yötyöläinen heränneensä. Todellinen uroteko, koko vajaan kilometrin siis ulkoilin. Pakkasin kuitenkin kameran mukaan, kun aurinkoinen keli oli huikea. Mittari näytti tosin -27,7 ei varmaan ihan oikea arvo, mutta huimia lukuja Porvoon korkeudelle. Astuttuani ovesta näin autoaitausta vasten nojaavan aroniapensaan oksalla mustan pörröisen möhkäleen. Kävelin lähemmäs ja huomasin sen olevan mustarastaan. Tässä on pyörinyt yksi muutaman vuoden, sitä ajoittain näkee, joskus niitä on jopa useampia, mutta tuo yksi majailee lähistöllä. Peruutin hiukan taaksepäin ja kaivoin kameran, kuvailin askel askeleelta lähestyen. Kovin oli pörhöllään, viiden metrin päähän päästyäni se liikahti hiukan. Tuli mielikuva katseesta, ettei se olisi halunnut lähteä lentoon vaan olisi mieluiten värjötellyt paikallaan. Katselimme hetken toisiamme, sitten se lennähti hiukan taaksepäin toiselle oksalle ja alkoi järsiä jäistä aroniaa. Minä pakkasin kameran takaisin laukkuun ja kiersin roskakatoksen kautta tielle. Eihän lounashetkeä sovi häiritä.

Ei minua palele, ei minua palele, ei minua palele...

Pidän kimaltelevasta lumesta

2010-01-10T09:38:00.011+02:00

Hurmaavan monta päivää on pitänyt pakkasta yli kahdessakymmenessä asteessa. Hanget kimaltelevat timantteina. Pienikin auringon pilkahdus koskee silmiä, sillä valkeasta lumesta se heijastuu moninkertaisena. On niin valkoista, että ihan sinertää. Maisemat ovat kuin Andersenin Lumikuningattaresta. Kovasta pakkasesta huolimatta sataa kevyttä utukkaa varsinkin öisin. Sellainen lumi ei häiritse. Vaikka sitä on vaaksoittain auton päällä, on se kevyt harjailla pois. Samalla on helppo tarkistaa tuulen suunta, yleensä se tuulee itseenpäin ja autonputsauksen jäljiltä saa harjata itsensä. Se on talvea.

Hanki kimaltelee jopa pihavalojen loisteesta. Angervot näyttävät jalokivipensailta. Naapurin emännän kanssa naureskelimme talvista matonpesuamme. Vieläkin nimittäin tamppaan osan mattojani puhtaassa hangessa, villamatot kirkastuvat mukavasti. Ei pääse pantteri pilkuistaan, sanotaan, nuorna opittua. Harmistuttaa, kun ei ole mahdollisutta käydä mökillä, räsymatoille tekisi lumipesu myös hyvää. Ehkäpä keväämmällä. Nyt sielläkin jäät vahvistuvat ja pääsee Haapaveden jäälle lumikävelylle. Sitä odotan malttamattomana.

Pidän talvi-illoista

2010-01-09T10:58:00.008+02:00

Tänä talvena on Porvoossakin saanut nauttia lumesta täysin siemauksin. Lunta tuli jo ennen joulua ja määrällisesti sitä on paljon. Talviurheilulajien harrastajat ovat hykerrelleet tyytyväisenä ja luulenpa laskettelurinteen omistajienkin hengittävän hiukan vapaammin tänä talvena. Paukkupakkasjaksokin alkaa hellittämään ja ulkoilu on nautinnollista. Iltakävelyllä haukkoo henkeään maiseman kauneutta ihaillessa. Kaikki lumi on valkoista, sillä liki päivittäin on satanut lisää ja se on kinostunut kauniisti. Jotenkin illalla kaikki sävyt ovat pehmeitä ja lisäksi pikkupakkanen kimalluttaa hangeen pintaa. Poissa on kaikki märkä ja mätänevä.

Ilmassa on paljon kosteutta ja se alijäähtyy, jolloin kaikkeen kiinnittyy huurua ja lunta. Erityisesti puut ovat kauniita, rungot sekä oksat ovat huurupörrössä. Tuo ilmiö ei ole jokatalvinen ja valokuvauksen ammattilaiset sekä harrastajat ovatkin saaneet uskomattomia talvikuvia. Olen iltasella työpäivän jälkeen saanut itseni tunneiksi ulos ihastelemaan luontoa kamera kainalossa. Talvi-illan hämärä on rauhoittava. Valon sävyt ovat ihastuttavia. Iltahämärä eroaa aamuhämärästä samoin kuin syksyn ja kevään tuoksut. Illalla pimeys lisääntyy koko ajan, silti kaupungissa ei koskaan tule sysipimeää. Paikoitellen keinovaloa on niin paljon, ettei tähtitaivasta erota. Onneksi asun hiukan keskustan ulkopuolella, löytyy puustoa, maastoa ja näkyy tähtitaivas. Täydenkuun aikana tulee upeita varjoja ja sen juustopallon lumossa jäävät unetkin vähiin. Minä tosin olen kuuhullu uudenkuun aikaan, täyden kuun aikana nukun jo rästejä poiskin. Silti talvi-illan hämyssä on ihana astella vaikka taivas olisi umpipilvessä. Luminen maisema tuoksuukin raikkalle.

Nykyjouluvaloja.

Pidän unohdetuista

2010-01-08T16:59:00.009+02:00

Minulla on puolen metrin muisti. Kun irrotan esineen käsistäni ja käännän selkäni, en muista missä se on. Senkin asian kanssa oppii elämään. Kun jokin asia ei löydy, osaan asennoitua. Kaksi vaihtoehtoa; löytyy tai ei löydy. Ainoa mihin voi vaikuttaa on oman ketutuksen asteeseen. Arkistointiasennettani en enään osaa muuttaa. Oppii säveltämään ja selviämään. Kun tulostettu sähköinen lentolippu ei löydy, on aina ajomatka aikaa miettiä miten puhut itsesi koneeseen, varsinkaan kun aikaa ei aina ole lampaiden syötäväksi. Silmälasit katoavat, joskus väärässä maassa, silloin on toki hommattava uudet, mutta elämä jatkuu. Oppii olemaan kiintymättä esineisiin. Tosin sitä ei aina usko kaappeja siivotessa. Toisaalta maapallo on pyöreä, tuumaan usein, jossakin kohtaa tulen sen tilapäisesti näkymäalueen ulkopuolella olevan esineen luo. En siis hukkaa tavaroita, hetkittäin vain en saa yhteyttä. Olen hyväksynyt, että minun muistini avu on asioissa ei tavaroissa.

On mukava havainnoida asioita, jotka ovat selvästi unohtuneet. Tuota lepuuttajaa mietin, onkohan se hajonnut ja siksi unohtunut vai unohduttuaan hiljakseen tyhjentynyt. Missähän kaikkialla sekin on seilannut veneessä kiinni ollessaan. Joskus joku sitä ostaessaan oli tyytyväinen hankintaansa. Miksi juuri tuo ostettiin, eikä sitä viereistä? Miksei sitä ole laitettu roskiin. En ole asiantuntija, voihan tuosta vaikka pumppaamalla saada toimivankin. Miksi se on jätetty lojumaan talvitelakan laitamille, en tiedä. Onko uusi astunut kuvioon? Oioi, aiheesta löytyy satuja ja baletteja sekä elokuvia aikuisille. Vai nousevatkohan vain lelut kapinaan. Hotelliemäntänä toimiessani olin yhteydessä löytötavartoimistonkin kanssa usein. Kaikkea unohdellaan, sateenvarjon ymmärrän, tekohampaita hiukan ihmettelen. Sympaattista ja inhimillistä. Kiehtovaa on tarina niiden unohdettujen esineiden ympärillä, sehän on vapaasti ajateltavissa...

Miten voi unohtaa vessanpöntön?